Vapaa-ajattelijoista ja hengellisyydestä

Olin viime lauantaina Vapaa-ajattelijoiden liiton 70-vuotisjuhlassa, oikeastaan vähän niinkuin edustamassa.
Jännittävää, kaikenkaikkiaan. Tavallaan. Olin tilaisuudessa ainoa ikävälillä 6-3, eikä meitä alle viisikymppisiä ollut kuin hyvä jos kymmenen prosenttia ylipäätään. Mikä on toki kovin harmillista. Yleisin hiustenväri oli harmaa.

Tilaisuuden mielenkiintoisin anti oli Tamperelaisten nuorten nörtti-vapaa-ajattelijoiden eroakirkosta.fi -show. Niillä kavereilla on homma hanskassa: sivusto on kivan näköinen (ainakin verrattuna muuhun vapaa-ajattelumatskuun netissä), homma on tehty helpoksi eikä tarkoituksena ole loukata ketään. Kirkosta eroamista kaupitellaan niille, joiden se pitäisikin tehdä: jotka eivät ole nk. kristittyjä. Lisäksi homma toimii: eilen sivuston kautta erosi 211 ihmistä, yhteensä neljän vuoden aikana jo lähes 90 000 ihmistä. Se on aika monta.

Mikä olisi hengellisyyden ja uskonnon ”oikea paikka” Suomalaisessa yhteiskunnassa? Vastaus ei selvästikään ole ”ei mikään”: jos uskontojen laaja levinneisyys, värikäs kirjo ja sitkeys jotain kertovat, niin sen, että sille kamalle on selvästi tilausta. Eipä tämä nykyinen tilannekaan mitenkään kovin optimi ole, meillä on valtionkirkko joka saa kantaa veroa, ja johon suurin osa suomalaisista kuuluu, vaikka öylätinkulutus kirkoissa pienenee ja pienenee.

Aikanaan reippaat ja suoraselkäiset kehitysuskoiset sosiologit uskoivat, että modernisaatio ja leviävä rationaalisuus ihan issekseen karsivat pois kaikenlaiset menniskäisuskot – ja vielä niitä paljon härömmätkin jutut, kuten kristinuskon kolmiyhteisen jumalan jne. Näin ei selvästikään käänyt.

Siirrymme profetiaosuuteen.

Mikäli vapareiden kirkostaerottamisprojekti jatkuu samalla tahdilla, tai vaikka päivittäin eronneiden määrä hiukan vähenisi jossakin vaiheessa, vuonna 2065 Suomessa ei ole enää lainkaan kristittyjä, tai ainakin kaikki ovat laskennallisesti eronneet kerran. Todellisuudessa tuo hetki tulisi vastaan aiemmin, sillä kirkosta eroavat lähinnä nuoret, joten he eivät myöskään kasta lapsiaan – ja vanhusväestö joka tapauksessa kuolee pois aiemmin. Vaikka ihan näin tuskin tulee käymään, on todennäköistä, että kirkkoon kuuluvien määrä vähenee. Se olisi myös ihan toivottavaa: kuulukoot ne uskontokuntiin, jotka uskovat oikeasti niihin juttuihin, älkööt muut. Jos haluatte laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, kaikin mokomin.

No mitä käy kirkolle? Veikkaan, että se repeää kahtia kuin vaate temppelissä. Fundikset meillä on aina keskuudessamme, kaiken kaikkiaan suvaitsemattomat oikeistolaiset änkyrät, ne, joiden mielessä evankelis-luterilaisessa sotilaspastorissa ei ole mitään ristiriitaista. Ne, jotka tykkäävät lukea vanhaa testamenttia.

Tälle porukalle on paha, että kaikkien ajattelevien ihmisten maailma ja ennen kaikkea arvomaailma on hiukka muuttunut tässä viimeisten muutamien tuhansien vuosien aikana. Niinpä fraktioituminen on todennäköistä: se porukka, joka siunaa sodomiitteja, piilottaa turvapaikanhakijoita Suomen poliisivaltiolta ja jakaa köyhäinapua – eli on kaikenkaikkiaan varsin vasemmistoliberaalia porukkaa, jopa vasemmistoliberaalimpaa kuin yksikään Suomen nk. vasemmistopuolueista – tulee muodostamaan oman yhteisönsä. Siitä tulee huomattavasti nykyistä kirkkoa pienempi ja köyhempi, mutta hyvin avoin, lämminhenkinen ja suvaitsevainen harras ja hengellinen yhteisö. Veikkaisin, että sen hetken vasemmistoliberaaleilla liikkeillä on hyvinkin paljon yhteistyötä tehtävänä tämän porukan kanssa.

Tämä saattaisi myös johtaa aiemmin mainittujen fundisainesten radikalisoitumiseen. Radikaalit konservatiivit nostavat jälleen päätään. (Vaikka oikeasaan pitäisi kai puhua radikaalinostalgikoista, sillä konservatiivihan pyrkii säilyttämään, mutta tässä olisi kyse kuitenkin muutoksen hakemisesta, suuntana vain taaksepäin.) Ehkä Suomessakin nähtäisiin mielenosoituksia abortteja tekevien (eli kaikkien) sairaaloiden ulkopuolella, mene ja tiedä.

Milloin näin tulee tapahtumaan, kuinka myrskyisästi maa repeää kahtia, ja missä vaiheessa valtionkirkko puretaan? Sanoisin, että perus suurten ikäluokkien kuolema on tässäkin asiassa vastaus kaikkeen. Suomi tulee oikeasti muuttumaan todella paljon siinä vaiheessa, kun äitimme ja isämme poistuvat geimeistä. Ja eläköityminen ei ole mikään ratkaisu, silloin he muuttuvat ainoastaan vielä haitallisemmiksi. Tästä olisi mielenkiintoista tehdä jotain tilastollisia analyysejä. Jos olisi väestötieteilijä. Mutta siis siinä vaiheessa kirkkoon kuuluvien osuus todennäköisesti noin suunnilleen romahtaa, joka sitten käynnistää ketjureaktion, joka johtaa muutoksiin.

Että ei kannata ihan nyt vielä pidätellä hengitystään. Suuret ikäluokat ovat tällä hetkellä noi kuusikymppisiä. Miesten eliniänodote on noin 73, naisten noin 81, tai jotain tämäntyyppistä. Vapaa-ajattelijoita siis ehdottomasti tarvitaan, siihen asti. Kun murros tapahtuu, myös vaparit muuttuvat todennäköisesti melko tarpeettomiksi, ainakin suurilta osin.

Sinänsä sääli, ettei ainakaan Helsingin vapareiden toiminta ole kovin mielenkiitoista tai houkuttelevaa. Toisaalta, siitähän ateismissa kai osittain onkin juuri kyse: ettei ole sitä substanssia, jota kirkoilla on. Se on kait homman perusvitsi ylipäätään, mutta tekee toiminnan organisoimisesta parhaimmillaan sissisotaa a’la eroakirkosta.fi ja pahimmillaan pelkkää turhaa änkyröintiä.

Mainokset

Kansallisteatterin lavastus

Suomen Kansallisteatterilla on todella hyvät lavastajat. Kävin muutaman viikon sisään katsomassa kolme näytelmää, Paavo Westerbergin Kotiin ennen pimeää, Sofi Oksasen Puhdistus, ja Nikolai Gogolin/Janne Reinikaisen Reviisori.

Kaikissa kaikissa näissä lavasteet olivat suorastaan erinomaiset. Kotiin ennen pimeää pyöri viidellä näyttelijällä ja tapahtumapaikka säilyi koko ajan samana, sekalainen saaristotalo pöndellä. Kuitenkin pienillä muutoksilla, lasisermien siirtelyllä, yhdellä sohvalla ja portaikolla saatiin aikaan erilaisia tunnelmia ja todellista tilan ja ajassa tapahtuvan muutoksen tuntua. Tila kehysti henkilöt, ja henkilöistä eikä mistään muusta oli kyse.

Puhdistuksessa lavastus oli samansuuntainen, sama talo nimittäin toimi tapahtumapaikkana eri vuosikymmeninä. Oikeastaan lavastus oli vielä parempi: vesielementti, tyylikkäästi sanomalehdillä ja propagandajulisteilla päällystetty seinä, erilaiset luukut ja tietty kuumottava liike toimivat hyvin tunnelman mukana, painostaen tai vapauttaen pienillä arkisilla yksityiskohdilla.

Parasta ehkä kuitenkin oli Reviisorin karnevaalilavastus, absurdi loppumaton käytävä, heinäpaalit, liikkuvat sängyt, lentävät näyttelijät… Siinä kyllä silmä lepäsi. Samoin suunnattomassa muovisohvassa ja kuplia sylkevässä kylpykiulussa jonne arvon Reviisori päätti oottaa ja pulahtaa. Todella kekseliästä, värikästä ja kokonaisuuden osana toimivaa. Lisäksi minun sielussani on aina erikseen paikka pyörivän näyttämön käyttämiselle juuri sinä – pyörivänä näyttämönä, jossa näyttelijät liikkuvat lattian pyöriessä. Se toimii.

Ai että miksi kirjoitan pelkästään lavasteista? Sen takia, että mieleni kovasti tekee kirjoittaa jotain positiivista, eikä se muuten olisi kovin helppoa. Tai ehkä näyttelijöistä, ne olivat myös hyviä kaikissa näytelmissä. Muutoin – kaksi ensimmäistä kohtalaisia/keskinkertaisia ja Reviisori tuskastuttavan huono.

Mikä mahtaa vaivata suomalaista teatteria? Näytelmät kestävät järjestään (tai ainakin nuo tuossa) väliaikoineen sen vähän päälle kaksi tuntia. Näin siis varsinaisen näytelmäaineksen pituudeksi tulee noin kaksi tuntia. Tämä on myös jokaisen Hollywood-draaman kesto. Luulisi, että suomalaiset nuoret näytelmäkirjailijat (Oksanen, Westerberg) olisivat joskus nähneet Hollywood-elokuvan poikineen, mutta ei näköjään.

En siis tarkoita, että ne olisivat jotenkin yleisesti parempia tai taiteellisempia tai tärkeämpiä tai mitään, ei suinkaan, pointsi on paljon yksinkertaisempi. Jokainen aloitteleva amerikkalainen käsikirjoittaja tietää, että myös ensimmäisen tunnin aikana pitää tapahtua mielenkiintoisia asioita. Joko tekstin eli dialogin pitää olla loistavaa a’la Tarantinon Death Proof, tai sitten voi olla menoa ja meininkiä, kauniita lavastuksia ja hienoja kuvia… Ja näiden lomassa voidaan kehitellä hahmoja ja rakentaa ristiriitoja kohti lopun yhtä suurta paljastusta.

No, tämä on mennyt näiltä suomalaisilta ihan ohi. Sekä Kotiin ennen… että Puhdistus nojasivat molemmat pohjimmiltaan yhteen jippoon, tiettyjen menneisyyden tapahtumien aukipurkautumiseen, ja molempien ensimmäiset puoliajat olivat suorastaan tylsää katsottavaa. Dialogissa ei tapahtunut mitään mainittavaa, nappuloita vain aseteltiin paikoilleen vähän liiankin ilmeistä loppuratkaisua varten, eivätkä edes hyvät lavasteet pelasta 60 minuuttia arkirealistista puhetta ja lässytystä. Shakespiere voi tehdä näin, koska vaikka Othello sanoisi käyneensä kaupassa, se kuulostaa maagiselta ja ihmeelliseltä silosäkeellä sanottuna.

Näissä molemmissa oli kuitenkin hyvätkin puolensa. Puhdistus oli lopulta kuitenkin melko rankka, aihe tosi hyvä ja intensiteetti lopussa kova. Jälkimmäinen puoliaika kyllä sitten toimikin, kun oli pedattu kunnolla. Myös Elena Leeveä on aina kiva nähdä näyttämöllä, samoin Tea Istaa. Kotiin ennen pimeää toimi myös jälkimmäisellä puoliajalla, eikä se paljastuskaan ollut ihan se, miksi sitä aluksi kuviteltiin. Sen läppä oli vaan lopulta melko perus. En nyt ehkä ihan vielä lähtisi nostamaan Westerbergiä Suomen teatterin Jeesukseksi.

Reviisori taas oli silkkaa paskaa. Vaivaannuttavaa puskakomediaa, maalaisille naureskelua, HÖHÖ HOMOLLA ON SUKKAHOUSUT, JA NYT NOI JUO VIINAA! EN KESTÄ TÄTÄ NAURUN MÄÄRÄÄ, JOUDUN AMPUMAAN ITSENI! Gogol on suosikkejani, ja tämä täytti kaikki raiskauksen merkit.

Valitettavasti minä olen väärässä. Muulla teatterilla oli hauskaa. Ja olisi minullakin ollut, lopussa jossa roolihahmot huutelevat nauravalle yleisölle ”Mille te oikein nauratte? Kai te tajuatte itsellenne nauravanne?”, jos aivoni eivät olisi tehneet itsemurhaa edeltävän tunnin aikana. Venla ehdotti väliajalla poistumista, olisi pitänyt ymmärtää tehdä juuri niin.

Suomalaisen teatterin on pakko pystyä parempaankin, eikö?

Onhan?

Jooko?

Jokela 7.11.2007

Nyt se sitten tapahtui.

Viimeistään Virgina Techin ammuskelun jälkeen oli ilmeistä, että yhä hurjempaan ja polarisoituneempaan suuntaan kehittyvässä Suomessa joku lapsi päättää jossakin vaiheessa jäädä historiaan helpommalla tavalla. Ja hyvin se onnistuikin. Silmitön ja järjetön kouluammuskelu on, no, silmittömyytensä ja järjettömyytensä takia CNN:n uutisen arvoinen tapaus.

Vaikea kirjoittaa mitään. Edes muutaman tunnin etäisyys tapahtumiin ei juurikaan lämmitä. Jotain on hajonnut koko maassa. Olemme kuilun pohjalla, eikä valoa ole näkyvissä. Tämän äärimmäisempää muotoa nuoren pahoinvointi tuskin voi saada.

Sillä siitä tässä on kyse. Heti kuultuani tapauksesta tongin Naturalselector89:n verkkosivut esiin, ja löysin pitkät pseudofilosofiset ja teininietzscheläiset manifestit. Samoilta sivuilta löytyi pieni teksti, jossa tekijä julisti kyseessä olevan poliittisen terrorismin, ”vaikka valitsinkin lukioini kohteeksi, motiivini hyökkäykselle ovat poliittiset ja paljon paljon syvällisemmät, ja siksi en halua, että tätä kutsutaan vain ’koululaitosammuskeluksi'”.

Selvää on, että mikäli kyse on jostakin, se ei ole poliittisesta terrorismista. Vaikka miten höpöttäisi sodasta ihmiskuntaa vastaan ja alistavasta järjestelmästä, lukionsa rehtorin ja yläastelaisten lasten tappaminen ei ole poliittista ”sotaa.” ”Minä, luonnollisena valitsijana, eliminoinen(sic) kaikki jotka näen epäsopiviksi, häpeäksi ihmiskunnalle sekä luonnonvalinnan virheeksi.” Näin toteaa Pekka-Eric, ja ammuskelee lapsia koulunsa aulassa.

HS.fi tiesi kertoa ampujan olleen ”tosi koulukiusattu” jo pitkään.

”Kuudennen kerroksen parvekkeella minun olisi pitänyt viettää koko elämäni. Henkistä ylemmyyttä täytyy pönkittää fyysisillä vertauskuvilla, muutoin se romahtaa. Mihin sitten perustuu minun ylemmyydentunteeni? Asemaani se perustuu, ei mihinkään muuhun. —
Tiesin, että he [tavalliset ihmiset] olivat vihollisiani, mutta he eivät sitä tienneet. He rakastivat toisiaan, pitivät yhtä ja olisivat tahtoneet silloin tällöin ojentaa minullekin auttavan kätensä, koska luulivat minua kaltaisekseen. Mutta jos heillä olisi ollut vähäisinkään aavistus totuudesta, he olisivat piesseet minut.–
Siltä kannalta kaikki sujui paljon paremmin siitä päivästä lähtien, jolloin ostin revolverin. Ihminen tuntee olevansa voimakas, kun pitää aina mukanaan sellaista vehjettä, joka räjähtää ja paukkuu.”

Näin kirjoittaa Jean-Paul Sartre novellisaan ”Herostratos”, joka kuvaa juuri näitä tapahtumia. Herostratoksen päähenkilö tosin vie eksistentialisminsa loppuun asti, epäonnistuu murhassaan eikä saa lopulta tapettua edes itseään.

Jokelan koulusurmaaja julisti olevansa evoluution seuraava askel, moraalisissa ja eksistentialistisissa pohdinnoissaan korkeammalle noussut henkilö, ilmoitti pitävänsä FPS-tietokonepeleistä, eugeniikasta ja naisten alistamisesta sekä vihaavansa ihmiskuntaa. Samoin hän kirjoitti, että niistä levyistä, kirjoita, elokuvista tai mistään, mitä hän harrasti, ei pitäisi välittää eikä niitä pitäisi syyttä. Kun katsoo suttuista videota, jossa omena hajoaa palasiksi Jokelalaisessa metsässä huomattavasti 3d-ammuskelua muistuttavassa kuvakulmassa, ei siltikään voi olla ajattelematta, että tuliko pelattua muutama kierros Hitmania liikaa.

Vuosien koulukiusaus, itsetunnon maahanpolkeminen, natsit, militarismi. Siinä keitos tälle kouluampujalle. Lisätään vielä maa, jossa 18-vuotias saattaa todella saada käsiinsä tuollaiseen pystyvän aseen kuulumalla ampumaseuraan ja ilmoittamalla harrastavansa ampumista. Suomessa on 1,6 miljoonaa asetta yksityiskodeissa.

Tämä päivämäärä jää Suomen ja Euroopan historiaan. Suomi todella on Euroopan amerikkalaisin maa. Suomalainen yhteiskunta on kurimuksessa, josta se pitäisi pikapuoliin nostaa jaloilleen. Mikäli asiat ovat hyvin tällaista ei tapahdu. Toisaalta tämä osoittaa, että mikään määrä terrorisminvastaista sotaa ei ikinä saa maailmasta turvallista paikkaa. On tehtävä jotakin aivan muuta.

Ja lopulta kuitenkin kaikki edellä ollut on turhaa, etäistä, mielen huijaamista älylliseen pohdintaan ja lievään tekstuaaliseen vihan purkamiseen. Tapa etäännyttää itsensä tarpeeksi kauaksi analyyttiseen maastoon. Pohjalla on ainostaan suru ja murhe. Suru kuolleiden, omaisten, silminnäkijöiden, meidän kaikkien puolesta.

Ja ennen kaikkea koulukiusatun tuusulalaisen Pekka-Eric Auvisen puolesta.

Sosiaalisen alkuliman petrimaljat

Vain hyvä onni säästi minut nöyryyttävältä internetin jalkoihin jäämiseltä.

Kirjoitin ylioppilaslehteen artikkelin Googlen Jaiku-ostoksesta, ihan perus kuka-mitä-miksi jne. Siihen yhteyteen spekuloin kainalollisen (pitäisikö keittiöfilosofian ja keittiöpsykologian lisäksi olla ihan oma viisauden lajinsa, sanomalehtiin liittyvä kainalofilosofia tai kainalopsykologia?) verran syitä minkä takia Google otti ja osti juuri Jaikun kaikista mobiilifirmoista. Laitoin pennoseni sille hevoselle, joka sanoi Googlen tekevän omaa matkapuhelintaan, GPhonea, tai vähintään käyttöjärjestelmää sellaiseen.

No. Kävi tuuri, ylioppilaslehti ilmestyi perjantaina, ja siinä vaiheessa spekulaationi olivat vielä mielenkiintoisia ja tuoreita. Tämä asiantila säilyi ruhtinaalliset kolme päivää. Vasta eilen illalla Google julkaisi suunnitelmansa. Emme saaneetkaan Gphonea, vaan jonkin, jota kutsutaan nimellä ”Open Handset Alliance”. En nyt tiedä teistä lukijoista, mutta sana pompöösi vain jotenkin oudosti hiipii minun mieleeni.

Kyseessä on siis uskomattoman hieno juttu. Linux-pohjainen rikas, avoin ja state of the art -käyttöjärjestelmä matkapuhelimiin, ilmaiseksi ja kaikkien käytettäväksi.  Mielenkiintoisesti Googlen tie on täysin eri kuin Applen tie. Siinä missä Applen puhelin on kaikkein suojatuin ja holhotuin kaikista, hyvä jos siihen ylipäätään saa koskea, Google avaa omansa koko maailmalle. Tulevaisuuden historioitsijat tulevat vetämään tästä loistavia paralleeleja.

Tuo Alliance siis muodostuu firmoista (eBay, Motorola, LG, Google, NTTdocomo jne.), joiden joukossa ei ole Nokiaa. Ei ehkä suunnaton ylläri sitten kuitenkaan.

No mitä tämä tarkoittaa Jaikun kannalta? Oikeastaan uskon olleeni siis vähän väärässä veikkaukseni kanssa. Toki Jaiku epäilemättä tulee muodostamaan osan Androidia, sitä varsinaista käyttöjärjestelmää, sillä Jaikussa on hyvin toteutettu osoitekirjan ja läsnäolotietojen yhdistäminen. Kuitenkin tämänkaltainen ilmoitus todennäköisesti tarkoittaa että Jaiku tulee elämään myös itsenäisenä palveluna.

Tai oikeastaan tähän kohtaan tulee Googlen toinen suuri paljastus, OpenSocial. Google avasi kännykkäkentän opensourcelle, mutta sitä ennen se ehti vähän niinkuin salaa (tai niin salaa kuin nyt mikään Googlen blogiin postattu on) avaamaan koko sosiaalisten verkostojen pelin myö. Moni mennyt tai tuleva facebook on suunnitellut vastaavaa ja vähän niinkuin yritellytkin, mutta Google on taas nopein. Tai jos ei nopein, niin isoin ja kaunein nyt ainakin. Facebookkia kohtaan osoitetuista kritiikeistä tärkein on varmaankin ollut se, että FB lukitsee sinut ja tietosi osaksi itseään, etkä enää koskaan voi puhua kellekkään ilman että Mark Zuckerberg saa kuulla siitä. Googlen idis siis lienee saada samat tiedot ja ohjelmikkeet (vai mikä muka on ”Widget” suomeksi?) kukkimaan eri sosiaalisuusalustoilla (tai siis niissä perversseissä petrimaljoissa joissa kasvaa sitä ihmisyhteisön alkulimaa), mutta varmasti myös boostata Googlen omaa, nk. länsimaissa hiukka unohdettua Orkut-palvelua. Voisi siis olettaa, että Jaiku jossakin vaiheessa fuusioituisi, tai ainakin integroituisi osaksi Orkutia jossakin vaiheessa.

Tai jotain, kuka näistä nyt tietää. Tänään se on Facebook, eilen se oli MySpace, huomenna se on Lyyra.

Lisäyksiä Suomen lakiin

Noin yleisesti ottaen ihmisten kannustaminen rahalla houkuttelemalla tuskin on kovinkaan kannattavaa. Mikäli puhelinoperaattorin asiakaspalvelutyöntekikäjät saavat bonuksia, mikäli pitävät puhelut lyhyinä, joku älypää kyllä keksii ruveta lyömään luuria korvaan asiakkaille. Tällaisia palkitsemisjärjestelmiä lienee lähes mahdotonta virittää niin hienosyisiksi, että ne todella onnistuisivat kannustamaan niitä virittävän tahon kannalta parhaaseen lopputulokseen. Amerikkalainen ohjelmistoyrittäjä Joel Spolsky on kirjoittanut tämänkaltaisesta manageroinnin tavasta loistavassa blogissaan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on hiukan surullista, että lähes parasta blogikirjoittamista täytyy etsiä amerikkalaisilta nörteiltä.) . Kuten Spolsky toteaa, sisäinen motivaatio korvautuu ulkoisella. Eli itse asia lakkaa oikeastaan kiinnostamasta, vain palkkio merkitsee. Perus kapitalismia, siis.

Asiaan. Saattaa kuitenkin olla tilanteita, joissa tällaisella palkitsemisen tavalla voitaisiin saada huomattavia etuja, ja jopa avata monta koko yhteiskunnan tason tabua.  Vanity Fairin uusimmassa numerossa oli artikkeli  Irakin sodasta. (Vanity Fair on hämmentävä lehti, jossa on juttuja ainoastaan julkkiksista, [Amerikan] presindenteistä ja Irakin sodasta.) Jutussa seurattiin enemmän tai vähemmän tavalisia kansalaisia, jotka yrittivät saada kuriin laajana rehottavan sotaan liittyvien väärinkäytösten suon. Tai tarkemmin sanottuna Yhdysvaltain hallituksen tekemien hankinta-, rakennus- ja muonituspalveluiden härksin ylihinnoittelun ja suoranaisen varastamisen.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Tavalliset kansalaiset? Mitä tekemistä tavallisilla kansalaisilla voisi olla tällaisten tapausten kanssa? Eivätkö ne kuuluisi journalisteille, sankarisosiolgeille tai Valtiontalouden tarkastusvirastolle?

Siirrymme otsikon teemaan. Ainakin yhen lain voisi tuoda sellaisenaan amerikkalaisesta muutoin täysin toisenlaisesta ja hiukan omituisesta oikeuskäytännöstä. Amerikassa näetsen kuka tahansa kansalainen, joka epäilee tai tietää huijauksesta, petoksesta tai väärinkäytöksestä valtiota vastaan, saattaa haastaa tämän väärikäytöksen tekijät oikeuteen valtion puolesta. Varsinkin väärinkäytöksiä tekevässä organisaatiossa (ajatellaanpa vaikka ulkoistettuja vammaisten taksikuljetuspalveluja…) työskentelevä henkilö saattaisi hyvinkin tietää jotakin hyvinkin raskauttavaa. Tällaista henkilöä kutsutaan englanniksi Whistlebloweriksi, pillinpuhaltajaksi tai miten sen nyt kääntää.

Mutta missä on biiffi? Täältä tulee. Kun tällainen oikeusjuttu nostetaan, syyttäjänvirasto ottaa sen tutkittavakseen. Mikäli he päättävät, että on aiheita nostaa syyte, koko juttu siirtyy valtion kontolle. Ja mikäli valtio voittaa, väärinkäytöksiin syyllistynyt firma ja henkilöt tuomitaan hävyttömiin korvauksiin. JA. Tuo pillinpuhaltaja, tuo valtiontalouden yksinäinen vahtikoira, moraalin selkäranka ja muutoinkin hyvä ihminen, saa 15-30% noista vahingonkorvauksista. Kuten arvata saatatte, summat voivat nousta isoja kilpailutuksia tehdessä ja kaikkea ulkoistettaessa täysin naurettavan korkeiksi, jolloin myös tuon kanteen nostajan saamat rahat helähtävät helposti aivan älyttömiksi. Siinä rupeaa hyväntekijäksi ryhtyminen kiinnostamaaan vähän paatuneempaakin kauppatieteiden maisteria, kun palkkiot lasketaan miljoonissa.
Englanniksi tämäntyyppisistä oikeusjutuista käytetään latinasta peräisen olevaa lyhennettä Qui tam, joka tulee suunnilleen lauseesta ”Hän, joka haastaa oikeuteen sekä kuninkaan että itsensä puolesta”. Suomessa kuningasta vastaa kansa kaikkivaltias, joten suomeksi voisi sanoa ”sekä kansan että itsensä puolesta”. Laki olisi varmaan syytä ulottaa myös kuntatalouteen.

Olisiko tällainen järjestelmä sitten kovin tarpeen täällä? Emmekö me ole maailman vähiten korruptoitunut ja parhaiten hampaansa harjaava kansakunta? Ehkä. Kuka tietää? Sillä todellista, suhteiden ja pelauksien kautta toteutettua ylemmän tason korruptiota ja hyvää veljeilyä on täysin mahdoton saada näkyviin.

Juuri tässä kohtaa voitaisiin saavuttaa merkittävää etua tarjoamalla ihmisille ihan silkkaa rahaa kannustimiksi. Nimittäin jo tällaisen oikeusjutun nostamismahdollisuus saisi todennäköisesti kaikki diilinviilausta valtion kanssa suunnittelevat harkitsemaan kahteen kertaan. Jokainen oman organisaation sisällä muuttuisi potentiaaliseksi kavaltajaksi. Näin saadaan aikaan hyvä ja oikeudenmukainen valvontajärjestelmä yhdistämällä pahimmat opit Stalinilta ja kapitalisti-fasisteilta  meheväksi keitokseksi. Sillä tässä järjestelmässä kärsijiksi eivät todella joudu kuin ne, jotka puhaltavat meidän yhteisiä massejamme.

Burn!