Ironia ja nimby

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu saattaa olla parhaita suomalaisia romaaneja, ainakin viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. Hannu Raittila on suoranainen vähättelevän huumorin mestari. Lestadiolaiset pykäävät seuratelttaa koko kirjan ajan, noin muutaman sata sivua, ja koko ajan pelätään, että lähteekö se tuulen mukana lentoon vai pysyykö maassa.

No, totta kai se lähtee. Mutta miten se kuvataan! Kaksi isäntämiestä, molemmat vähän ulkona varsinaisesta tarinasta, juovat kahvia ja puhuvat lämpimiä kunnan elinkeinorakenteesta, seurapaikasta katsoen järven toisella puolella. Teltan lentoonlähtö todetaan, jos ei nyt sivulauseessa niin melkein.

Lisäbonuksena jokainen romaanin raita (ajatelkaa! keskeisenä metaforana ja peilirakenteena toimii moniraitamiksaus!) kietoutuu yhteen nätisti, kaikki langat solmitaan, mutta jätetään silti pieni ambivalenssi. Eikä yhteenkietoutuminen oli kirveellä tehtyä (kuten vaikka Tärvolla välillä), vaan orgaanista, yhteenkasvamista. Raittila ei ole taidemaalari eikä kuvanveistäjä, vaan puutarhuri, tekee veistoksia asettamalla taimenet sopivasti, ja odottamalla kasvua. Ja kaikelle on tarkoituksensa, kaikelle on vastineensa, kaikelle on kontrapunktinsa.

Tai näin siis ensimmäisessä romaanissaan. Valitettavasti edes Canal Grande ei yltänyt enää samaan, Pamisoksen purkauksesta nyt puhumattakaan.  (Pienenä vinkkinä kaikille, jotka aikovat kirjoittaa kirjan/elokuvan/kuunnelman/tekstiviestin, jossa ”olemisen taso” pyörähtää ympärä a’la Matrix, muistakaa pyöräyttää tylsemmästä kiinnostavampaan. Toisinpäin kääntäminen saattaa kuulostaa paperilla hyvältä ja freesiltä idealta, mutta käytännössä se johtaa vaan romaanin muuttumiseen… no, tylsemmäksi. Ei hyvä.) Tai ehkä kyse on vain siitä, että Raittila kirjoitti neljä romaania enemmän tai vähemmän samasta tematiikasta (Atlantista en ole lukenut), ehkä siitä tuli matkan varrella sanottua kaikki olennainen.

Toisaalta, on mahdollista myös kokea, että se on ainoa asia, josta kannattaa kirjoittaa.

Raittilan matkaproosa ja esseistiikka kyllä toimivat myös, ei siin ketään. Mutta lainatakseni yliopistonlehtori Juhani Sipilää, ”keskittyisi romaanien kirjoittamiseen eikä siitä saatavan toimeentulon vähäisyyden valitteluun”.

Myös asukkaat valittavat. Tai lähinnä rikkaiden alueiden koulutetut omakotitaloasujat. Ehkä se on 2000-luvun eetos. Suomen yksi taitavimmista kirjailijoista kirjoittaa taitojaan huonompia romaaneja ja valittaa, kun eivät käy kaupaksi, Marjaniemen asukkaat valittavat, kun alueelle tulee asuntoja kehitysvammaisille. Ne, joilla on, valittavat.

Oletteko huomanneet, että aina kun sana ”nimby” esiintyy kolumenissa, sen voisi korvata lähes poikkeuksetta sanalla ”paha”? Tai että jos olisimme 1900-luvun alkupuolen keskieuroopassa, myös sanalla ”juutalainen”?

Totta kai nimby on oikeasti vähän hankala juttu. Osa niistä mainituista marjaniemeläisistä esitti mainitun kehitysvammaisten asuntolan rakentamisen yhteydessä kommentteja, jotka olisivat suorastaan hulvattomia, elleivät olisi niin loputtaman kammottavia. Suosikkini oli tämä, jossa yksi alueella asuva nainen sanoi, ettei halua alueelle kehitysvammaisia, koska ”lapset saattaisivat pelästyä, jos koulutiellä tulisi vastaan omalaatuista porukkaa” (kursivointi oma, ja toisessa yhteydessä totesi, että kehitysvammaiset tuovat Marjaniemeen huumerikollisuutta, koska ”Ne ovat persoja makealle, ja vaihtavat pillereitä karkkiin. Sen perässä tulee sitten kaikenlaista epäsosiaalista ainesta.”

Mutta, mutta.

Moni pitää demokratian ihanteena sellaista tilannetta, jossa kyllä on täysivaltainen ja toimiva, vaaleilla valittu kunnallinen ja valtakunnallinen päätöksentekokoneisto, mutta sen lisäksi kansalaiset ovat myös itse kiinnostuneet asiostaan, ja parhaassa tapauksessa jopa vaikuttavat niiden toteutumiseen.

Mitä muuta nimby on, kuin tämän ideaalin toteutumisen yksi, ehkä osittain perversoitunut muoto?

* * *

(Niille joita kiinnostaa enempi, tylsempi ja akateemisempi käsittely samoista läpistä ja keloista, kirjoittelin tässä viimeisen viikon koulutyörumban huipennukseksi pari esseestä:  Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, ironia ja epäluotettava kertoja ja Nimby: nurkkakuntaista vänkyröintiä vai osallistuvaa lähidemokratiaa?)

Perinteiden painosta

Tänään siirtäessäni Matti Klingen neliosaista kirjasarjaa ”Ylioppilaskunnan historia” osaksi ylitsepursuavaa tietokirjalaariani,  iski pelottava tajuaminen. Kuulun ensi vuoden alusta sellaiseen päättävään elimeen, jonka historia on pidempi kuin Suomen eduskunnan.

Rankkaa ankkaa.

Hyyn hallitus on todellakin kokoontunut pidempään kuin eduskunta. Siinä missä nykymuotoinen eduskunta on vaivaiset satakaksivuotias, on Hyyn edeltäjä, Suomen ylioppilaskunta (miehekästä, eikö totta), perustettu keisarin mahtikäskyllä vuonna 1868. Tai mitään perustettu tietenkään, SY toimi osakuntien yhteistyöelimenä varmaankin jo aikasemminkin, ja keisari vain antoi toiminnalle siunauksen. Tämän perusteella HYY ilmeiseti on se taho, joka antaa luvan ylioppilaslakin käyttämiseen ”sesonkiajan” ulkopuolella. Kuka olisi arvannut?

Jotenkin tämä välähdyksen hekti oli ensimmäinen, jolloin ehkä rupesin vähän käsittämään, minkä takia jotkut ovat Hyystä ja sen perinteistä niin innoissaan. Ehkä syytäkin. Ensi vuoden kuitenkin istun HYYn hallituksessa, joten lienee paikallaan ymmärtää muidenkin tulokulmia tähän Hyy-juttuun. Paikallaan olisi myös ehkä hyväksyä HYYn kirjoittaminen isoilla kirjaimilla.

Vastuullani ovat viestintä, strategia ja kehitysyhteistyöasiat, joten vuodesta tulee varmasti melko… vipinäpainotteinen ja kiinnostava. Ja ainakin meidän toimisto on ehkä Helsingin messevimmällä paikalla. On olemassa sellainen teoreettinen mahdollisuus, että kirjoittelen tänne jotain näistä asioista. Saa nähdä. Joululomalle ainakin saimme niin tanakan lukupaketin, että sen ja kinkun sulattelun lomassa olisi ehkä paikallaankin ajatella hiukan ääneen