Parempi yliopisto!

Tajusin videoita tehdessäni, että oikeastaan minulla on kulttuurin, politiikan ja Kaivopihan lisäksi neljäskin vaaliteema: parempi yliopisto. Vähän samalla tavalla kuin HYYkin, koko Helsingin yliopisto on iso lupaus.  Se antaa melko paljon, mutta voisi antaa vielä paljon enemmänkin. Kirjoittelin seuraavaa huomenna jakoonlähtevään flaijeriini:

Parempi yliopisto!

Yliopisto on murroksessa, mutta mihin suuntaan? Meidän opiskelijoiden pitää olla vahvasti mukana tekemässä yliopistostamme parempaa paikkaa opiskella, tutkia ja kehittää koko maailmaa. Tarvitsemme ohjausta ja kontaktiopetusta, yhteiskuntaan avautumista ja ehkä jopa pienempiä ryhmiä. Kaikkein parhaiten oppiminen tapahtuu aktiivisen, kiinnostuneen ja paneutuneen ryhmän toimesta – mielellään osaavassa opetuksessa.

Käsittelin käytännössä samoja läppiä kolmannessa vaalivideossani:

Näihin liittyy oikeita isoja ongelmia. Toisaalta kaikille on hyötyä sivistymisestä ja akateemisista opinnoista. Sivistys ja sen leviäminen tekee maailmasta paremman paikan. Toisaalta, opiskelu ja oppiminen olisi paljon parempaa yliopistossa, joka ottaisi sisään vähän vähemmän opiskelijoita. Eikä opiskelu suinkaan olisi parempaa ainoastaan huipuille, vaan kaikille.

Olin yläasteella, jossa ei ollut tasoryhmiä. Oli kuitenkin mahdollista ottaa valinnaista matematiikkaa, ja koska suonissa virtaa geekin veri, tällaiseen toki tartuin. Kahdeksannella luokalla meillä oli sitä joka toisessa jaksossa pari tuntia viikossa, erillisen porukan kanssa. Teimme jotain, josta oli ehkä jotain hyötyä, ehkä ei.

Yhdeksäs luokka olikin sitten ihan eri pallopeli. Meidät valinnaista matematiikkaa valinneet kasattiin yhdeksi ryhmäksi, meillä oli kaikki matematiikan opetus yhdessä ja vielä yksi ekstratunti päälle. En ole koskaan oppinut matematiikkaa niin paljon, enkä yrittänyt niin tosissani opiskella sitä. Kaikki olivat jokseenkin kiinnostuneita, kaikki olivat riittävän lahjakkaita (toiset selvästi lahjakkaampia kuin toiset), ilmapiiri pakotti ottamaan homman tosissaan ja etisimään paitsi hauskuutta, myös omia rajojaan.

Vitsi on siinä, etten ole erityisen lahjakas matemaattisesti. Löysin joskus tieni kaikenlaisten derivaattojen ympäri, ei siinä mitään, mutta muut ihmiset siitä ryhmästä päätyivät matikan laitokselle, TKK:lle, useampi lääkikseen.  (okei, ehkä meidän yläasteella ylipäätään oli jokseenkin valikoitunutta jengiä). Mutta pointti säilyy: tiukempimeininkinen, ehkä hiukan pienempi yliopisto (tai vaikka vain pienemmät ryhmät: muutama homman tosissaanottava voi oikeanlaisessa porukassa lietsoa muistakin irti tällaisia viboja) voisi olla todella paljon siistimpi paikka opiskella, ei pelkästään huipuille, vaan kaikille seulan läpäisseille.

Mutta, mutta. Tarkoitus ei ole sanoa,  etä HY:n pitäisi jotenin radikaalisti nyt leikata sisäänottoa. Näen vallan hyviä puolia myös laajemmassa sivistyksessä. Kumpaa pitäisi priorisoida? Pitäisikö etsiä kompromissia, harjoittaa vähän lineaarista optimointia (jäi matikanopetuksen fiilistely näemmä päälle) vai yrittää löytää jokin rohkea ratkaisu?

Vastauksia otetaan vastaan.

Vallatkaamme Espoo

Kirjoitin noin vuosi sitten kuntien kilpailusta hyvistä veronmaksajista, joka alkoi saamaan melko makaaberejakin piirteitä. Yririn olla satiirinen ja ivallinen ja näpäyttää oikein sinne, missä tuntuu: Eikö kannattaisi mielummin vaan saman tien yrittää heittää niitä huonoja ulos.

No.

Parodia oli jälleen kerran mahdotonta: Espoossa ilmeisesti sanotaan kodittomille vaan railakkaasti, että tervemenoa Helsinkiin.

Kaksi vaihtoehtoista tulkintaa: joko pitäisi hyökätä Espooseen ja pakkoliittää ne Vantaaseen ja koko roska Helsinkiin, tai sitten kuntien rahanjakomallia ja valtion puuttumista sosiaalipalveluiden hoitamiseen pitäisi uusia rankalla kädellä. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Kaikista karmaavinta on, että Espoo toimii taloudellisessa mielessä täysin rationaalisesti. Espoolle on pelkästään haittaa jokaisesta alkoholistista, ja sen olisi tyhmää hoitaa niitä itse,  jos Helsinki kerran huolehtii kaikista. Se on täysin kylmää ja sairaalla tavalla epäinhimillistä, mutta kassavirran kannalta fiksua.

Vielä karumpi seuraus toki on, että oikeastaan siis kenenkään ei kannattaisi huolehtia asunnottomista alkoholisteista. Todennäköisyys, että sieltä noustaisiin tuottavaksi kansalaiseksi lienee melko pieni.

Näin ei saa olla. Sitä, millä tavalla kuntien välinen rahanjako pitäisi hoitaa, en vielä tiedä, mutta olen lähes varma, että näin pienet kunnat näin suurella taloudellisella autonomialla varustettuna saavat aikaan yhä syvenevää eriarvoistumista.

Videoita ja vaaliteemat!

Jos viime merkinnässä jäivät teemat hiukan, luonnoksen omaisiksi, nyt tulee lisää teemaherkkua. Katso oikeat mielipiteeni tärkeistä asioista linkistä Vaaliteemat.

Päätin myös tehdä raffeja vaalivideoita, laittaa kännykkäni palvelemaan ihmiskuntaa jälleen kerran. Alla kaksi ensimmäistä.  Mikäli sinulla, armas lukija, on jotakin kysyttävää vaaliteemoistani, videoissa tekemistäni möläytyksistä tai jostakin muusta, älä ujostele! Sähköpostiosoite on @helsinki.fi ja alakerran kommenttilaatikko toimii.

edit 2: oli säätöä, Jouni auttoi, nyt kaikki toimii.

Vaaleista ja teemoittamisen vaikeudesta

Eksyin Sitoutumattoman vasemmiston toimintaan mukaan heti tuoreeltaan fuksivuonna, keväällä 2005: eräs vanha kaveri pyysi minua toimittamaan Sitvasin Toimenpide-lehden. Se imarteli. Tiesin lehdenteosta jos en nyt kaikkea niin aivan tarpeeksi (muutama vuosi Protulehteä opetti vaikka mitä), olin vasemmistolainen ja poliittisesti sitoutumiskammoinen – ja helposti maaniteltavissa. Yliopistosta tai ylioppilaskunnasta en tiennyt hölkäsen pöläystä.

Se ei tainnut juuri haitata.

Vuonna 2005 en lähtenyt edustajistovaaleihin: olin olevinani liian kiireinen. Varmasti olinkin. Vuonna 2007 en lähtenyt ehdolle edustajistovaaleihin: ajattelin, etten halua käyttää ylioppilaspolitiikkaan niin paljoa aikaan, että sitä voisi tehdä hyvin. Varmasti aivan totta sekin. Kuitenkin vuoden 2008 lopussa ilmeni mahdollisuus ihan tosissaan lähteä HYYn hallitukseen. Onneksi tartuin siihen, vuosi on ollut melko uskomaton.

Vunna 2009 kun tuli aika päättää edustajistovaaliehdokkuudesta, ei valintaa oikeastaan tuntunut olevan edes olemassa. En voi väittää olevani vuonna 2010 liian kiireinen, enkä varsinkaan voi väittää, etten halua käyttää siihen niin paljoa aikaa. En tiedä, paljonko muuta elämää minulla on tänä vuonan ollut.  Oikein en voi vedota siihenkään, että olisin tehnyt näitä hommia liian pitkään, kun oikeastaan en ole.

Lisäksi HYY on aidosti todella kiinnosta yhteisö, mahdollisuus, instituutio. HYYn resurssit mahdollistavat kaikenlaisen, poliittisesta vaikuttamisesta jäsenaktiviteetintukemiseen. HYY omistaa Suomen parhaalla paikalla olevan suunnattoman kiinteistömassan (Kaivopiha), jolla se voisi tehdä niin paljon enemmän kuin nyt.

En ole aikaisemmin ollut ehdolla tällaisissa vaaleissa. Olen toki ollut tekemässä muutamaakin vaalikampanjaa ja kerran jopa vaalipäällikkönä, mutta että laittaa oman itsensä ja persoonansa peliin… Kiinnostavaa. Miten tiivistää itsensä yhteen 140 merkin pituiseen tekstiin? Tai ei edes itsensä, vaan poliittisen itsensä, ja vielä sellaisella tavalla, josta kukaan ei suuttuisi liikaa, joka ei vaatisi juurikaan lisäselityksiä, saattaisi ehkä naurattaa lukijaansa…

Tai sitten voi suihkia hiukan aidan matalammalta puolelta. Päädyin lopulta tällaisiin.

Kulttuuria, politiikkaa, Kaivopihaa!

HYY tarjoaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Meidän pitäisi vain käyttää niitä oikein. Tarvitaan tasapainossa opintotukea ja makeita juttuja. Ei tarvita lukukausimaksuja, epätasa-arvoa eikä passivointia. HYYn ei pidä marginalisoida itseään Leppäsuolle – Kaivopiha on lähellä sinua ja yhteiskuntaa. Minä: suuruudenhullu, mukava, epäkorrekti. Vuonna 2009 HYYn hallituksessa.