Suomalainen korruptio

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rappeutuu. Tuloerot kasvavat tietoisen politiikan seurauksena. Maamme parhaiten toimivia asioita kuten koulutusjärjestelmää puretaan. Tämä maa kaipaa radikaalia ryhtiliikettä. Sen voisi aloittaa vaikka suomalaisesta korruptiosta, joka on viime aikoina noussut ansiokkaasti keskustelun aiheeksi. Suomalainen korruptio on väärin ja siihen on puututtava aktiivisesti ja säälimättä.

Me tarvitsemme parempaa korruptiota.

Suomalaisen korruption leimallinen piirre on, että sen hyödyt valuvat ainoastaan rikkaan eliitin taskuihin. Suomalainen ministeri junailee itselleen uraanirahaa sisäpiirikaupoilla tai turkisrahaa perinteisin menetelmin, mutta mitä tekee pienipalkkainen konstaapeli, tullivirkamaies tai televisiolupatarkastaja? He raportoivat jokaisenpikkurikkeenkin esimiehelleen! Tässähän ei ole mitään järkeä. Tilanne on kestämätön ja omiaan ruokkimaan tuloerojen kasvua ja vallan keskittymistä.

Tarvitsemme työväenluokkaista korruptiota. Miksi antaisimme hyödyn hyvävelijärjestelmistä valua ainoastaan jo valmiiksi rikkaille ja vaikutusvaltaisille, kun jokainen meistä voisi parantaa myös omia tulojaan katsomalla läpi sormien, unohtamalla merkata sen tai tämän pikkurikkeen, tilapäisesti kadottamalla käsityksensä ties minkäkin normin sitovuudesta? Sopivasta summasta, toki.

Korruptio on myös voimautumista. Laki sitoo poliisin, tullimiehen, turvatarkastajan, sosiaalilautakunnan esittelijän käsiä. Vapautumalla näistä estoista yksilö saavuttaa huomattavasti enemmän vaikutusmahdollisuuksia ympäristöönsä, huomattavasti enemmän kyvykkyyttä edistää agendojaan ja huomattavasti rautaisemman aseman yhteiSsössään. Ja juustoa leivän päälle.

Jos kerran suomalaiset ministerit voivat säätää itselleen lisätuloja, mikseivät suomalaiset duunarit ja pienvirkamiehet toimisi samoin? Ottakaamme oppia vanhoista sivistysmaista, Venäjältä ja Italiasta

Kohti suomalaisen korruption uutta kukoistuskautta!

Nylén ja satanismi

Pahoittelen jo etukäteen. Tässä merkinnässä tulen käsittelemään kirjailijaa, jota ei oikeastaan tarvitsisi käsitellä, ja sanomaan hänestä asioita, joita ei oikeastaan kannattaisi sanoa. Mutta minkäs teet.

Minusta Antti Nylén on Suomen johtava satanisti.

Heti kärkeen täsmennyksiä. Ei saatananpalvoja, varmastikaan. Se nyt vasta olisi. Vaan satanisti. Tämä huomio kumpuaa kahdesta peräkkäisissä Ylioppilaslehdissä olleesta artikkelista: Anti-Nylén ja Vasemman käden tutkija. Näiden välille ei lehdessä suinkaan vedetä mitään yhdysmerkkejä, mutta päässä ne syntyvät. (Uusi ylkkäri on muuten hyvä.)

Antti Nylén on vegaani ja anarkisti, ne hän myöntää itsekin. Apulaisprofessori Kenneth Granholm kuvailee tukimiaan satanisteja näin:

Eläinoikeudet ja ekologiset kysymykset ovat nousseet tärkeiksi yhdistäviksi tekijöiksi esimerkiksi Dragon Rougessa ja Setin temppelissä. Monet jäsenistä ovat kasvissyöjiä, jopa vegaaneja.

Tämä käy yksiin myös arkikokemuksen pakanoista kanssa. Tässähän ei nyt sinänsä ole mitään ihmeellistä, monet ovat vegaaneja ja anarkisteja. Kyse on kuitenkin muustakin. Antti Nylén julistautuu kristityksi, toisisijaisesti katolilaiseksi, mutta hänen moraalikäsityksensä on selvästi satanistinen, vasemman käden oikeuden julistus. Nyt-liitteen haastattelussa hän janoaa yksityisautoilijoiden kaatolupia, Ylioppilaslehdessä valittelee, ettei ole tarpeeksi rohkea tehdäkseen polttopulloja ja heittääkseen tiiliskiviä turkiskauppojen ikkunoihin. Vihan ja katkeruuden esseissä hekumoi ja yllyttää väkivaltaan vihollisiaan vastaan.

…vähän kuten satanistiset opit opettavat. Tässä vertailtavaksi kaksi moraaliohjetta, voitte miettiä, kumpaa Nylen edustaa.

Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.  Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.  – Jeesus

Vai kenties

Satan represents vengeance instead of turning the other cheek! Satan represents man as just another animal, sometimes better, more often worse than those that walk on all-fours, who, because of his “divine spiritual and intellectual development,” has become the most vicious animal of all! – Anton LaVey, Nine Satanic Statements

Ei kai liene mitään kysymystä siitä, kumpaan maaliin Nylén pelaa. Hänen intentionsa, joka kulkee halki koko Vihan ja katkeruuden esseiden, on osoittaa, miten mies (naisesta Nylén ei juuri puhu, paitsi oudolla palvonnan ja himon sekoituksella) on eläin, ja usein vielä melko alhainen eläin. Hän näkee eläimet vertaisinaan ja kaipaa kostoa ja väkivaltaa niitä vastaan rikkovia kohtaan.

Lisäksi täytyy käsitellä vielä Nylénin ”dandiys”, jonka hän määrittelee suunnilleen perustavanlaatuiseksi vittumaisuudeksi ja omien, absurdien symbolijärjestelmien (solmion tulee olla näin leveä! Vaatteet täytyy hankkia ajalta ennen sotia!) seuraamiseksi – määritelmä joka käynee satanistille aivan siinä missä dandyllekin. Nylén harjoittaa toki kristillisiä palvontariittejä, mutta nekin tuntuvat olevan enemmän masturbaatiota ja itseään varten tehtyä toimintaa kuin varsinaista Jumalale omistautumista. Tämä on täysin yhteensopivaa satanistisen ajattelun kanssa.

Totta kai tämä on tarkoituksellinen luenta.  Totta kai tämä on osittain harjaanjohtava luenta. Totta kai kirjoittajan pohjatiedot satanismista ovat puutteelliset.

Antti Nylénistä tällaisen saa kuitenkin tehdä. Hän nimittäin kuvaa omaa maailman tulkinnan metodiaan, johon hänen esseensä ja koko mediapersoonansa perustuvat, seuraavasti: ”Kutsun tulkintojani räävinnöiksi. Luen rääpien – taitamattomasti ja hutiloiden, rienaten, rääväten ja pilkaten mutta ennen kaikkea ’(epäsiististi) ruokaa sieltä täältä ottaen, ronkkien, runsaasti tähteeksi jättäen.'”

Eli siis miten sattuu ja mielen mukaan.

Saatan oikeastaan joutua hiukan perääntymään sanoissani. Antti Nylén saattaa sittenkin olla myös vanhan koulun saatananpalvoja. Vihan ja katkeruuden esseiden Lukijalle-otsikoitu osio alkaa nimittäin seuraavalla tavalla.

Varmin todiste elävän Jumalan olemassaolosta on ehdoton varmuus Saatanan olemassaolosta. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Paholainen on innoittajani, vaikka vihaan hänen töitään, kuten lihateollisuutta, joka on suurin inspiraationlähteeni.

9/11

Oikeastaan en aio kirjoittaa mitään terrori-iskuista enkä edes Allendesta – tai ehkä vähän, kuitenkin.

Ihminen (tai minä ainakin), tuppaa usein ajattelemaan itsestään hivenen moraalisesti korkeammin kuin monesta kanssaeläjästään. Sitä kummastele vaivautuneena, miksi toiset riitelevät käsittämättömien epäfaktojen parissa Wikipediassa, kirjoittavat uudestaan toisten artikkeleja ja riitelevät käsittämättömyyksistä.

Itse ajattelee olevansa faktoihin perustava ja sivistynyt, ehkä koulutettukin ihminen.

Ja kuitenkin, välillä napsahtaa.

Tämän päivän kunniaksi halusin laittaa fäbäriin muutaman videolinkin, Allendelle-kappaleen Chilen tapahtumien muistoksi ja Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindin New Yorkin settien takia (laitoin nämä videot nyt tuonne alas, vaikka ei niillä niin väliä.) Välillä tehdessä julkisia ulostuloja (mun fb lasketaan julkiseksi tässä yhteydessä) iskee hirveä epävarmuus. Piti mennä Wikipediaan tarkistamaan, että puhuinhan nyt varmasti Allendesta, olihan se kuolinpäivä varmasti oikein, tiesinhän, mistä puhuin. Ehkä tämä kumpuaa siitä faktasta, että usein, että puhun olematta täysin varma faktoista.

No. Tämän Wikipedia-sivun introkappale oli melkoisen ristiriidassa oppimani todellisuuskäsityksen kanssa. Itse olin oppinut pitämään Salvador Allendea Etelä-Amerikan ensimmäisenä vasemmistolaisena (tai marxilaisena) presidenttinä, joka oli valittu valtaansa demokraattisesti ja jolla oli muutenkin nk. hyvä meininki. Lainaan tässä alla tämän mainitun introkappaleen:

He adopted the policy of nationalization of industries and collectivization. His policy of collectivization resulted in expropriation of lands and crop production dropped, amidst strikes by the far-right Patria y Libertad and CIA opposition under the Nixon administration. Protests were held in Chile against Allende’s rule. The Supreme Court criticized Allende for subordination of the judicial system to serve his own political needs and the Chamber of Deputies requested the military to restore laws in Chile. After this request by the Chamber of Deputies, General Augusto Pinochet deposed Allende in a coup d’état on September 11, 1973 and this ended the Popular Unity government. During the air raids and ground attacks that preceded the coup, Allende gave his last speech where he vowed to stay in the presidential palace. The same day, Allende committed suicide.

Kyllähän tässäkin mainitaan ne elementit, joille olen itse antanut painoa – CIA, Nixonin hallituksen painostus, Augusto Pinochetin johtama vallankumous. Kuva vain maalataan aika erilaisin sävyin. Tässä Allende johtaa maan lakkoihin ja putoavan tuotannon maailmaan, maan hallintoelimet kritisoivat presidentin toimia ja pyytävät armeijaa palauttamaan rauhan – minkä armeija tekee niin kuin vain armeija sen osaa. Jopa presidentin kuolinsyy on eri tavalla. Meilläpäin on aina ollut selvää, että CIA epävertauskuvallisesti murhasi Allenden.

Luettuani ylläolevan tekstin ensimmäinen reaktioni oli kirjoittaa uusiksi koko introteksti, vastaamaan ”asioiden todellista laitaa”.

Virhe.

Varmasti Wikipedian teksti on aivan oikein. Varmasti äärioikeistolaiset lakkoilivat saatuaan marxilaisen presidentin (ajatelkaa! montako absurdiutta mahtuu lauseeseen! Ei miellä vuonna 2010 enää!), varmasti voi olla, että Allende teki lopulta itsemurhan. Tai sitten ei. Tiedäpä siitä, Wikipediassa tekstissä on selittelyn makua. Ei minulla ole yhtään ”perustetta” kirjoittaa, että CIA rahoitti koko vallankaappauksen, de facto murhautti Allenden, nosti Pinochetin valtaan ja piti tämän siellä seuraavat pari vuosikymmentä. (Tai ehkä löytäisin jostain jotain nettilinkkejä, mutta pointti säilyy.)

Oli jännittävää kohdata oma tunteellinen, vahva reaktio tosiasiatulkintaan. Wikipediassa oleva tulkinta on väärin, vaikka en tiedäkään varsinaisista faktoista mitään.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että elämänohjeena voisi ainoastaan pyrkiä eroon tästä tunteesta ja pyrkiä etsimään kaikelle ”wikipediaa paremman lähteen”. Kyse on solidaarisuudesta ja solidaarisuuden rakentamisesta. Vuonna 2010 sanaa solidaarisuus ei ole olemassakaan. Sitä ei ole olemassa julkisuudessa, ei päätöksenteossa, se ei kelpaa argumentiksi kellekään.

Solidaarisuus edellyttää aatteellisuutta, ja voi olla, että aatteellisuus kaipaa narratiiveja. Narratiivit taas muodostuvat tulkinoista todellisuudesta. Toiset tulkinat perustuvat todellisuuteen enemmän, toiset vähemmän. Mutta ehkä olisi kuitenkin tärkeää, että sellaisia voisi jotenkin edes rakentaa. Että voisi hyvillä mielin kirjoittaa Wikipedia-artikkelin sävyn hiukan toisenlaiseksi. Jokainen teksti vahvistaa jotain ideologiaa ja heikentää toisia. Ehkä meillä on oikeus taistella solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vaikka se tarkoittaisikin yhtä ankeaa wikipediasotaa lisää.


(Tähän liittyen, tämä taitaa olla jonkinlainen New Yorkin ylpeydenpalautus vuoden 2001 jälkeen. Sen verran tässä fiilistellään nimenomaan sitä silhuettia, joka näyttää nyt taas täyteläiseltä eikä enää raiskatulta. Ja myös, eivät sen 60 miljoonaa youtube-katsojaa selity pelkästään tarttuvalla kertsillä tai Alicia Keysin… silmillä.)

Emotionaalista itkupornoa

(Tämä blogiin aivan naurettavan liian pitkä essee julkaistiin Toimenpiteessä 2010. Korjasin pari fibaa samalla kun tuuttasin sen tänne.)

Suomalainen mies ansaitsee elokuvan. Miesten ammatit ovat kriisissä. Miesten tehtaat suljetaan ja miesten tehtaille rakennetut kaupungit autioituvat tai kelottuvat. Suomalainen mies polarisoituu, rikastuu ja köyhtyy. Suomalainen mies on vihainen ulkomaalaisille. Suomalainen mies on kotoisin Suomen ulkopuolelta. Suomalainen mies ei puhu äidinkielenään suomea.

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumentti Miesten vuoro lähtee vastaamaa osaan näistä haasteista. “Suomalaiselle miehelle” omistettu dokumentti istuttaa miehet munasillaan saunaan puhumaan elämästään. Ilmeisesti miehen tunteiden kysyntä on ollut suurta: elokuva on kerännyt yli 25 000 katsojaa maassa, jossa dokumentit harvoin ylipäätään saavat teatterilevitystä.

Miesten vuoro ei kuitenkaan ole suuri dokumentti suomalaisesta miehestä. Ei, vaikka media ja dokumentin ohjaaja-käsikirjoittajatiimi niin vakaasti uskovatkin. Berghäll ja Hotakainen halusivat dokumenttiinsa miehiä, joiden elämässä on tapahtunut “kertomisen arvoisia käänteitä”. He ajoivat aikaa säästämättä ympäri Suomea, oikeita saunoja ja ihmisiä etsien. Tavallaan tekijät myös löysivät oikeat ihmisensä. Elokuva on oikein onnistunut, jopa hyvä. Se on kaunis, koskettava, paikoitellen todella järkyttävä. Miesten tarinat pysäyttävät ja pistävät hakemaan turvaa lähimmäisestä.

Nimenomaan rakentamalla dokumenttinsa näin he tulevat kuitenkin sulkeneeksi Miesten vuoron yhteiskunnallisesti analyyttisten elokuvien joukon ulkopuolelle.

Fiktiivinen dokumentti

Miesten vuoro ei ole vuoden 2010 ainoa dokumenttihitti.

Myös Joonas Neuvosen Reindeerspotting käsittelee suomalaista miestä. Neuvonen kuvasi 2000-luvun alkupuolella narkkariporukkansa ja kaverinsa Janin edestottamuksia ja kasasi tästä materiaalista elokuvan. “Hauskana” huomiona Neuvonen ei dokumentissa laisinkaan peittele omaa rooliaan. Leikkisä “mulle tuutit, sulle vähän nokkaa” kertoo dokumentin tekijästä enemmän kuin pitkäkään henkilökuva tuotantoyhtiön sivuilla.

Reindeerspotting asettuukin cinema vérité-dokumentin jatkumoon. Vaikka elokuvaa on toki tehty hyvinkin tietoisesti, asetelman keinotekoisuus on kaikille selvää. Keinotekoisuuden esiintuonti tekee elokuvasta todempaa. Ehkä tästä johtuen dokumentti on kerännyt neljä kertaa enemmän katsoja kuin Miesten vuoro. Tai sitten huumeet ovat saunaa seksikkäämpi aihe.

Cinema verite –liike syntyi osaksi tarpeesta käsitellä elokuvan totuudellisuutta toisen maailmansodan propagandafilmien aallon jälkeen. Ehkä juuri sen takia esimerkiksi antropologi Jean Rouchin ja sosiologi Edgar Morin ohjaama dokumenti Ranskalainen päiväkirja, jota pidetään yhtenä cinema veriten tärkeimmistä teoksista, on tekijöitään pullollaan. Alussa ohjaajat suunnittelevat elokuvaa, myöhemmin heidät nähdään johtamassa keskusteluja ja haastattelemassa ihmisiä, lopuksi ohjaajakaksikko pohtii valmista elokuvaa ja omaa onnistumista. Elokuva ei missään vaiheessa yritä rakentaa illuusiota vapaasti käytävästä, luontevasta keskustelusta. Tämä on myös käsiteltyjen aiheiden kannalta olennaista: tekijät ovat voineet nostaa haastateltujensa kanssa esiin mielestään ajan tärkeimmät ongelmat. Keskuteluissa sivutaan Algeriaa, eri väristen avioliittoja, siirtomaa-aikoja, natseja.

Kameralle puhumisen epäluontevuuden esiintuonti tekee siitä luontevaa. Elokuvassa on jopa loistava metareflektion hetki: tekijät näyttävät sen keskeneräisen version keskusteluihin osallistuneille, jotka kommentoivat toistensa sanomisia ja omaa esiintymistään.

Nämä olkoot vain esimerkkejä Ranskalaisen päiväkirjan yleisestä analyyttisuudesta. Se ei yritä juoksuttaa eteemme koko ranskalaisen kulttuurin kuvaa vuonna 1961, saati kertoa tarinaa ja saada meidät uskomaan siihen, vaan valitsee aiheensa tarkasti ja perustelee valintansa. Jokainen katsoja voi vetää elokuvan loputtua omat johtopäätöksenä ja esittää mielipiteensä analyysistä.

Miesten vuoro operoi aivan erilaisella keinovalikoimalla. Se pyrkii kokonaan unohtamaan ja abstrahoimaan pois kameran läsnäolon. Kohtaukset koostuvat saunassa usein pareittain istuvista miehistä, joita selvästi on ohjeistettu mahdollisimman tarkasti käyttäytymään kuin kamera ei lainkaan olisi paikalla. Tämä johtaa usein vähän häiritseviin kohtauksiin. Miehet jutustelevat muka rennosti, pitääkseen puhetta yllä – ja sitten kömpelön siirtymän kautta siirrytään kertomaan sitä suurta elämää muuttanutta tarinaa, sitä, jota varten tekijät ovat ajaneet maata pitkin ristiin rastiin.

Miesten vuoron kuvaaminen on vaatinut merkittäviä ponnisteluja myös kuvaustilanteissa. Jotta dokumenttia voitiin kuvata oikeasti kuumassa saunassa, nostettiin kamerat ja laitteet lämpiämään lauteille samaa tahtia saunan kanssa. Kuvausryhmä, neljä miestä, seisoi koko ajan saunassa, päähenkilöiden lailla munasillaan. Yhtä kohtausta saatettiin kuvata neljäkin tuntia, kuumassa saunassa. Näin saatiin aikaan sopiva intiimi tunnelma.

Emotionaalista itkupornoa

Oikeastaan Miesten vuoroa voisi kutsua emotionaaliseksi itkupornoksi. Miesten vuorossa ei ole juonta – se on sarja peräkkäisiä kohtauksia, joissa yksi, kaksi tai useampi alaston ihminen suorittaa suunnilleen samanlaisia tekoja. Toki teot ovat tällä kertaa pikemminkin keskustelullisia kuin fyysisiä eivätkä henkilöt juuri koske toisiinsa, mutta muuten kaava on sama. Kohtaukset ovat toisteisia, mutta tarjoavat riittävää variaatiota pitääkseen katsojan mielenkiinnon yllä.

Tätä vertausta ei haittaa se tosiasia, että elokuvassa ollaan lähes koko ajan alasti.

Lisäksi elokuva pyrkii pohjimmiltaan pornon lailla tuottamaan katsojassaan fyysisiä reaktioita. Kiihottumisen sijaan kyse on surun fyysisestä kokemisesta, lopulta myös itkemisestä. Näitä naruja dokumentti vetelee hyvin tietoisesti. Elokuvan päättävässä kohtauksessa kaikki elokuvassa esiintynet miehet laulavat kameraan katsoen Aleksis Kiven Oravan laulua. Tämä kohtaus toimii pornoelokuvien money shotin -konvention vastineena. Sillä varmistetaan, että myös tähän saakka kuivin silmin säilyneet katsojat tirauttavat muutaman kyyneleen.

Miesten tarinoiden, siis sosiaalipornon, esittäminen on dokumentin kantava eetos. Se on sen olemassaolon syy. Miesten vuoro ei uskalla jättäytyä tarpeeksi pieneksi elokuvaksi. Se ei uskalla kertoa tietystä miehistä ja näiden tiettyjen miesten tarinoita. Vaikka saman tarinan kierrättäisi riittävän monen miehen suun kautta, se ei muutu todemmaksi eikä yleisemmäksi. Miesten vuoro ei uskalla ottaa analyyttisuuden askelta, ei uskalla totisesti pohtia omaa suhdettaan kuvaamaansa kulttuuriin. Edes sen vertaa, että näyttäisi koko kuvausryhmän tunkeutuneena pieneen asuntoautosaunaan.

Miesten vuoro ei kerro suomalaisesta miehestä mitään. Miesten vuoro rakentaa myyttiä keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, kertoo yhden version siitä, mitä suomalaisuus on tietylle väelle ollut. Lopulta myös se “uudenlainen kuva suomalaisesta miehestä”, jota tekijät ovat lähteneet rakentamaan, on todella arvattava. Että jopa Suomalainen Mies puhuu tunteistaan! En olisi saattanut kuvitella tätä. Sen näyttäminen on ehdottoman tervetullutta, muttei oikeastaan laisinkaan uudistavaa tai vallankumouksellista.

Miesten vuoron miehet ovat lopulta melko lailla toistensa kaltaisia. Kyseessä on lähinnä vanhemmista, kouluttamattomammista miehistä koostuva porukka. Miehistä yksi on puheesta päätellen akateemisesti koulutettu. Useimmat eksplisiittisesti esitellyt ammatit ovat työväenluokkaisia. Dokumentissa ei ole homoja, maahanmuuttajia, ruotsinkielisiä.

Tämä ei kuitenkaan ole dokumentin edustavuuden kannalta suurin yksinkertaistus, eikä sanoman yleistettävyyden isoin ongelma.

Dokumentissa ei esiinny montakaan alle nelikymppistä miestä. Päätös käsitellä nimenomaan miehiä joilla on tarina kerrotavanaan, rajaa pois ne, joiden tarinat ovat vielä tulossa. Näiden miesten ja poikien myötä rajautuu tulevaisuus pois dokumentin käsittelemistä aiheista. Elokuva operoi pysähtyneessä hetkessä ja katsoo taaksepäin.

Siinä missä Ranskalainen päiväkirja pakottaa nuoret pohtimaan ja ruotimaan maansa tulevaisuutta, Miesten vuoro istuttaa keski-ikäiset pohtimaan maansa menneisyyttä. Jos cinema verite-dokumentti pyrkii purkamaan ja paljastamaan elokuvan välineen propagandistisen luonteen, Miesten vuoro piehtaroi siinä. Tavoite rakentaa uudenlaista kuvaa suomalaisesta miehestä jää haaveeksi.

Elegia

Ehkä Miesten vuoro tulisikin lukea Suomalaisen miehen nekrologina. Lopun laulukohtauksessa on mukana myös Kemin työväen mieskuoro. Miehet ovat pukeutuneet kuin hautajaisiin – tummat, huonosti istuvat puvut, valkoiset paidat, hiertävät kaulukset. Paikkana on hautausmaa, tyhjentynyt, nyt jo todennäköisesti toimintansa lopettanut paperikonesali, tehdas. Sama 1900-luku, joka antoi meille Suomalaisen teollisuuden ja Tehtaan, antoi meille Suomalaisen Miehen.

Se 1900-luku on peruuttamattomasti loppu, poissa käsistä. Miesten vuoro on kaunis runo suomalaisen miehen kuolinilmoituksessa. Miesten vuoro on valittujen miesten tilinteko edellisen vuosituhannen kanssa. Se ei rakenna siltaa tulevaisuuteen eikä kerro koko totuutta mistään, vaikka välillä itse uskoo niin tekevänsä. Kaunis se kyllä on, ja liikuttava, kuten hautajaisrunon kuuluukin.

Toisaalta, ehkä nämä hautajaiset sisältävät kuitenkin toivoa. Ehkä tulevaisuus on meidän omissa käsissämme.

Suomalainen Mies on kuollut, kauan eläköön suomalainen mies.