Emotionaalista itkupornoa

(Tämä blogiin aivan naurettavan liian pitkä essee julkaistiin Toimenpiteessä 2010. Korjasin pari fibaa samalla kun tuuttasin sen tänne.)

Suomalainen mies ansaitsee elokuvan. Miesten ammatit ovat kriisissä. Miesten tehtaat suljetaan ja miesten tehtaille rakennetut kaupungit autioituvat tai kelottuvat. Suomalainen mies polarisoituu, rikastuu ja köyhtyy. Suomalainen mies on vihainen ulkomaalaisille. Suomalainen mies on kotoisin Suomen ulkopuolelta. Suomalainen mies ei puhu äidinkielenään suomea.

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumentti Miesten vuoro lähtee vastaamaa osaan näistä haasteista. “Suomalaiselle miehelle” omistettu dokumentti istuttaa miehet munasillaan saunaan puhumaan elämästään. Ilmeisesti miehen tunteiden kysyntä on ollut suurta: elokuva on kerännyt yli 25 000 katsojaa maassa, jossa dokumentit harvoin ylipäätään saavat teatterilevitystä.

Miesten vuoro ei kuitenkaan ole suuri dokumentti suomalaisesta miehestä. Ei, vaikka media ja dokumentin ohjaaja-käsikirjoittajatiimi niin vakaasti uskovatkin. Berghäll ja Hotakainen halusivat dokumenttiinsa miehiä, joiden elämässä on tapahtunut “kertomisen arvoisia käänteitä”. He ajoivat aikaa säästämättä ympäri Suomea, oikeita saunoja ja ihmisiä etsien. Tavallaan tekijät myös löysivät oikeat ihmisensä. Elokuva on oikein onnistunut, jopa hyvä. Se on kaunis, koskettava, paikoitellen todella järkyttävä. Miesten tarinat pysäyttävät ja pistävät hakemaan turvaa lähimmäisestä.

Nimenomaan rakentamalla dokumenttinsa näin he tulevat kuitenkin sulkeneeksi Miesten vuoron yhteiskunnallisesti analyyttisten elokuvien joukon ulkopuolelle.

Fiktiivinen dokumentti

Miesten vuoro ei ole vuoden 2010 ainoa dokumenttihitti.

Myös Joonas Neuvosen Reindeerspotting käsittelee suomalaista miestä. Neuvonen kuvasi 2000-luvun alkupuolella narkkariporukkansa ja kaverinsa Janin edestottamuksia ja kasasi tästä materiaalista elokuvan. “Hauskana” huomiona Neuvonen ei dokumentissa laisinkaan peittele omaa rooliaan. Leikkisä “mulle tuutit, sulle vähän nokkaa” kertoo dokumentin tekijästä enemmän kuin pitkäkään henkilökuva tuotantoyhtiön sivuilla.

Reindeerspotting asettuukin cinema vérité-dokumentin jatkumoon. Vaikka elokuvaa on toki tehty hyvinkin tietoisesti, asetelman keinotekoisuus on kaikille selvää. Keinotekoisuuden esiintuonti tekee elokuvasta todempaa. Ehkä tästä johtuen dokumentti on kerännyt neljä kertaa enemmän katsoja kuin Miesten vuoro. Tai sitten huumeet ovat saunaa seksikkäämpi aihe.

Cinema verite –liike syntyi osaksi tarpeesta käsitellä elokuvan totuudellisuutta toisen maailmansodan propagandafilmien aallon jälkeen. Ehkä juuri sen takia esimerkiksi antropologi Jean Rouchin ja sosiologi Edgar Morin ohjaama dokumenti Ranskalainen päiväkirja, jota pidetään yhtenä cinema veriten tärkeimmistä teoksista, on tekijöitään pullollaan. Alussa ohjaajat suunnittelevat elokuvaa, myöhemmin heidät nähdään johtamassa keskusteluja ja haastattelemassa ihmisiä, lopuksi ohjaajakaksikko pohtii valmista elokuvaa ja omaa onnistumista. Elokuva ei missään vaiheessa yritä rakentaa illuusiota vapaasti käytävästä, luontevasta keskustelusta. Tämä on myös käsiteltyjen aiheiden kannalta olennaista: tekijät ovat voineet nostaa haastateltujensa kanssa esiin mielestään ajan tärkeimmät ongelmat. Keskuteluissa sivutaan Algeriaa, eri väristen avioliittoja, siirtomaa-aikoja, natseja.

Kameralle puhumisen epäluontevuuden esiintuonti tekee siitä luontevaa. Elokuvassa on jopa loistava metareflektion hetki: tekijät näyttävät sen keskeneräisen version keskusteluihin osallistuneille, jotka kommentoivat toistensa sanomisia ja omaa esiintymistään.

Nämä olkoot vain esimerkkejä Ranskalaisen päiväkirjan yleisestä analyyttisuudesta. Se ei yritä juoksuttaa eteemme koko ranskalaisen kulttuurin kuvaa vuonna 1961, saati kertoa tarinaa ja saada meidät uskomaan siihen, vaan valitsee aiheensa tarkasti ja perustelee valintansa. Jokainen katsoja voi vetää elokuvan loputtua omat johtopäätöksenä ja esittää mielipiteensä analyysistä.

Miesten vuoro operoi aivan erilaisella keinovalikoimalla. Se pyrkii kokonaan unohtamaan ja abstrahoimaan pois kameran läsnäolon. Kohtaukset koostuvat saunassa usein pareittain istuvista miehistä, joita selvästi on ohjeistettu mahdollisimman tarkasti käyttäytymään kuin kamera ei lainkaan olisi paikalla. Tämä johtaa usein vähän häiritseviin kohtauksiin. Miehet jutustelevat muka rennosti, pitääkseen puhetta yllä – ja sitten kömpelön siirtymän kautta siirrytään kertomaan sitä suurta elämää muuttanutta tarinaa, sitä, jota varten tekijät ovat ajaneet maata pitkin ristiin rastiin.

Miesten vuoron kuvaaminen on vaatinut merkittäviä ponnisteluja myös kuvaustilanteissa. Jotta dokumenttia voitiin kuvata oikeasti kuumassa saunassa, nostettiin kamerat ja laitteet lämpiämään lauteille samaa tahtia saunan kanssa. Kuvausryhmä, neljä miestä, seisoi koko ajan saunassa, päähenkilöiden lailla munasillaan. Yhtä kohtausta saatettiin kuvata neljäkin tuntia, kuumassa saunassa. Näin saatiin aikaan sopiva intiimi tunnelma.

Emotionaalista itkupornoa

Oikeastaan Miesten vuoroa voisi kutsua emotionaaliseksi itkupornoksi. Miesten vuorossa ei ole juonta – se on sarja peräkkäisiä kohtauksia, joissa yksi, kaksi tai useampi alaston ihminen suorittaa suunnilleen samanlaisia tekoja. Toki teot ovat tällä kertaa pikemminkin keskustelullisia kuin fyysisiä eivätkä henkilöt juuri koske toisiinsa, mutta muuten kaava on sama. Kohtaukset ovat toisteisia, mutta tarjoavat riittävää variaatiota pitääkseen katsojan mielenkiinnon yllä.

Tätä vertausta ei haittaa se tosiasia, että elokuvassa ollaan lähes koko ajan alasti.

Lisäksi elokuva pyrkii pohjimmiltaan pornon lailla tuottamaan katsojassaan fyysisiä reaktioita. Kiihottumisen sijaan kyse on surun fyysisestä kokemisesta, lopulta myös itkemisestä. Näitä naruja dokumentti vetelee hyvin tietoisesti. Elokuvan päättävässä kohtauksessa kaikki elokuvassa esiintynet miehet laulavat kameraan katsoen Aleksis Kiven Oravan laulua. Tämä kohtaus toimii pornoelokuvien money shotin -konvention vastineena. Sillä varmistetaan, että myös tähän saakka kuivin silmin säilyneet katsojat tirauttavat muutaman kyyneleen.

Miesten tarinoiden, siis sosiaalipornon, esittäminen on dokumentin kantava eetos. Se on sen olemassaolon syy. Miesten vuoro ei uskalla jättäytyä tarpeeksi pieneksi elokuvaksi. Se ei uskalla kertoa tietystä miehistä ja näiden tiettyjen miesten tarinoita. Vaikka saman tarinan kierrättäisi riittävän monen miehen suun kautta, se ei muutu todemmaksi eikä yleisemmäksi. Miesten vuoro ei uskalla ottaa analyyttisuuden askelta, ei uskalla totisesti pohtia omaa suhdettaan kuvaamaansa kulttuuriin. Edes sen vertaa, että näyttäisi koko kuvausryhmän tunkeutuneena pieneen asuntoautosaunaan.

Miesten vuoro ei kerro suomalaisesta miehestä mitään. Miesten vuoro rakentaa myyttiä keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, kertoo yhden version siitä, mitä suomalaisuus on tietylle väelle ollut. Lopulta myös se “uudenlainen kuva suomalaisesta miehestä”, jota tekijät ovat lähteneet rakentamaan, on todella arvattava. Että jopa Suomalainen Mies puhuu tunteistaan! En olisi saattanut kuvitella tätä. Sen näyttäminen on ehdottoman tervetullutta, muttei oikeastaan laisinkaan uudistavaa tai vallankumouksellista.

Miesten vuoron miehet ovat lopulta melko lailla toistensa kaltaisia. Kyseessä on lähinnä vanhemmista, kouluttamattomammista miehistä koostuva porukka. Miehistä yksi on puheesta päätellen akateemisesti koulutettu. Useimmat eksplisiittisesti esitellyt ammatit ovat työväenluokkaisia. Dokumentissa ei ole homoja, maahanmuuttajia, ruotsinkielisiä.

Tämä ei kuitenkaan ole dokumentin edustavuuden kannalta suurin yksinkertaistus, eikä sanoman yleistettävyyden isoin ongelma.

Dokumentissa ei esiinny montakaan alle nelikymppistä miestä. Päätös käsitellä nimenomaan miehiä joilla on tarina kerrotavanaan, rajaa pois ne, joiden tarinat ovat vielä tulossa. Näiden miesten ja poikien myötä rajautuu tulevaisuus pois dokumentin käsittelemistä aiheista. Elokuva operoi pysähtyneessä hetkessä ja katsoo taaksepäin.

Siinä missä Ranskalainen päiväkirja pakottaa nuoret pohtimaan ja ruotimaan maansa tulevaisuutta, Miesten vuoro istuttaa keski-ikäiset pohtimaan maansa menneisyyttä. Jos cinema verite-dokumentti pyrkii purkamaan ja paljastamaan elokuvan välineen propagandistisen luonteen, Miesten vuoro piehtaroi siinä. Tavoite rakentaa uudenlaista kuvaa suomalaisesta miehestä jää haaveeksi.

Elegia

Ehkä Miesten vuoro tulisikin lukea Suomalaisen miehen nekrologina. Lopun laulukohtauksessa on mukana myös Kemin työväen mieskuoro. Miehet ovat pukeutuneet kuin hautajaisiin – tummat, huonosti istuvat puvut, valkoiset paidat, hiertävät kaulukset. Paikkana on hautausmaa, tyhjentynyt, nyt jo todennäköisesti toimintansa lopettanut paperikonesali, tehdas. Sama 1900-luku, joka antoi meille Suomalaisen teollisuuden ja Tehtaan, antoi meille Suomalaisen Miehen.

Se 1900-luku on peruuttamattomasti loppu, poissa käsistä. Miesten vuoro on kaunis runo suomalaisen miehen kuolinilmoituksessa. Miesten vuoro on valittujen miesten tilinteko edellisen vuosituhannen kanssa. Se ei rakenna siltaa tulevaisuuteen eikä kerro koko totuutta mistään, vaikka välillä itse uskoo niin tekevänsä. Kaunis se kyllä on, ja liikuttava, kuten hautajaisrunon kuuluukin.

Toisaalta, ehkä nämä hautajaiset sisältävät kuitenkin toivoa. Ehkä tulevaisuus on meidän omissa käsissämme.

Suomalainen Mies on kuollut, kauan eläköön suomalainen mies.

Mainokset

6 vastausta artikkeliin “Emotionaalista itkupornoa”

  1. En tullut edes ajatelleeksi että dokumentin tarkoitus oli rakentaa uudenlaista kuvaa suomalaisesta miehestä. Lukiko niin jossain?

  2. ”Elokuva paljastaa miesten sielun poikkeuksellisen läheltä kaikessa alastomuudessaan ja muodostaa runollisen muotokuvan suomalaisesta miehestä.”

    Tai näin sanoo ainakin leffan markkinointimateriaali (http://www.nordiskfilm.fi/valkokangas/minisite.php?id=2115).

    Myös se, miten elokuva omistetaan suomalaiselle miehelle alussa ja (kansallis)maiseman käyttö vievät tulkitsijaa tähän suuntaan.

  3. Mun huomion kiinnitti eniten se, miten vaivautuneilta ne kuunteluvuorossa olevat miehet aina vaikuttivat! Olisi kiva tietää oliko heitä ohjattu olemaan miten. Suomalainen mies osaa ehkä puhua tunteistaan, mutta osaako suomalainen mies kuunnella luontevasti lajitoverinsa lätinää? Hiljalleen tarinoinnin lomaan putoilevat myötätunnon urahdukset kuulostivat jotenkin pinnistetyiltä.

  4. Tytty: joo, toi on nimenomaan yksi niitä keinotekoisuuden näkymiä, jotka aiheutti tän tekstin kirjoittautumisen. Sitä oli välillä ihan hirveää katsoa.

  5. Hahahaa, elokuvan tekijöitä varmaan paljoa kiinnostaa Veikon mielipide, kohtalaisen hyvin elokuva kun kilpailee kaikista merkittävimmistä dokumenttipalkinnoista koko Euroopassa tänä vuonna. Mut oli kiinnostava näkökulma, en vaan jaa sitä lainkaan.

  6. Tomppa: Niin, ei kyse ollutkaan siitä. Musta Miesten vuoro oli ihan hyvä dokkari, ja kyllä se sai mutkin liikuttumaan kyyneliin. Onnea ja menestystä vaan! Kyse on symbolisen vallankäytön arvioinnista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s