Puhe Uudelle yliopistolle

(Tässä ”yleisön pyynnöstä” Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 142. vuosijuhlilla pitämäni puhe uudelle yliopistolle. Lopusta olisi voinut tehdä vielä iskevämmän.)

Hyvät kuulijat! Arvoisa kansleri, rehtori, puheenjohtajat,  pääsihteerit, entiset ja tulevat ja muut rakkaat ihmiset!

Voisin pitää teille sellaisen puheen, jossa keskittyisin uuden yliopiston huonojen puolien listaamiseen. Voisin puhua teille dekaanivaltaisuudesta, tutkimuksen arvioinnista, kerjäläisyliopistoista, lakkautettavista sivuaineista, palkkausjärjestelmästä, opintotuesta… Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Nämä ovat niitä ongelmia, joiden kanssa painimme joka tapauksessa arjessamme. Ne eivät ansaitse syvällisempää käsittelyä tässä tilaisuudessa. Lisäksi se olisi yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen humanistiselta tiedekunnalta.

Hyvät kuulijat, minulla oli suunnaton onni osallistua viime syksynä opetusministeriön järjestämään Universitas 2010 –riemujuhlaan, jossa me kaikki tämän äpärän, uuden yliopiston, synnytykseen osallistuneet saimme paistatella sen lämmössä. Nyt vuotta myöhemmin, vuonna 0 uuden yliopiston aikaa, ajattelin astua askeleen ylöspäin ja pohtia, mitkä ovat ne tarpeet ja toiveet, jotka meidän yliopistoomme kohdistuvat.

Uuden yliopistolain myötähän meillä on nyt se riemullinen tilanne, että saamme itse päättää, mitä yliopistollamme teemme. Lisäksi strategit ovat suurissa päissään todenneet yliopistomme vision olevan olla ”Suomen monipuolisen henkisen uudistumisen instituutio”, josta suoraan sanottuna on minulle tullut aina enemmän mieleen skientologia tai timanttibuddhalaisus kuin akateeminen koulutus… Mutta joka tapauksessa meillä on siis valtaa itseemme ja halua muuttua. Me voimme reagoida aikaamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Tähän näen neljä vaihtoehtoa, joita kutsun seuraavilla nimillä:

1) Liimatehdas
2) Youtube-yliopisto
3) Oliivilehto
4) Karavaani kulkee, koirat haukkuu.

Kuitenkin ennen kuin mennään näihin konkreettisiin malleihin, meidän on syytä tietää, mistä me oikeastaan olemme tulossa. Mistä me puhumme, kun me puhumme Keisarillisesta Aleksanterin-yliopistosta?

Kaikkihan me tiedämme, että eivät seinät yliopistoa tee. Miten muuten me voisimme sanoa olevamme Turun Akatemian suoraa jatkumoa? Eivät pelkät juhlasalin ovet riitä.

Helsingin yliopiston historiassa keskeisintä ei myöskään ole ollut sen antama opetus eikä sen tuottama tutkimus.  Toki, yliopistossamme on aina annettu Suomen korkeinta opetusta, vähän aineessa kuin aineessa, mutta se nyt liene selvää sanomattakin. Olemme myös tuottaneet joitakin kansainvälisen tieteen huippuja ja muutamia maailmaa muuttaneita keksintöjä, mutta nekin tuntuvat syntyneen lähinnä oheistuotteena ja sattumalta. Sanottuna toisinpäin, yliopistomme maine ei ainakaan Suomessa rakennu niiden varaan.

Meidän yliopistomme täysin keskeinen tehtävä on ollut ohjata suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Voitaisiin jopa väittää, että koko suomalainen kulttuuri ja suomalainen yhteiskunta on koottu Helsingin yliopiston ympäristöönsä sinkoamista sivistyksen kipinöistä.

Monta sataa vuotta meidän yliopistomme oli ainoa paikka koko maassa, jossa ylipäätään luettiin muutakin kuin Raamattua. Vielä muutama vuosikymmenen sitten ei ollut olennaista kysyä, olivatko kaksi samanikäistä mahtimiestä olleet samassa yliopistossa, vaan olivatko he olleet samassa osakunnassa… Lisäksi käytännössä kaikki tätä maata ja sen yhteiskunnallista elämää hallinneet ihmiset ovat päässeet harjoittelemaan tärkeänä olemista ja muita olennaisia taitoja tämän ja viereisen talon seinien suojissa.

Siihen meni muutamia satoja vuosia, mutta nyt se on tehty. Olemme selvästi tehneet itsemme tarpeettomiksi. Tämä koskee paitsi koko yliopistoa, myös sen kreikkalaisessa nenässä heloittavaa pullistumaa, armasta ylioppilaskuntaamme. Vuonna 2010 kukaan ei todellakaan halua, että Helsingin yliopisto ja HYY kasvattaisivat yhtään ketään toimimaan yhtään minkään päättäjänä. Pitkin hampain hyväksytään se tosiasia, että muutama valtiotieteilijä ja juristi päätyy päättämään maamme asioista, mutta minkäänlaista eliitin kasvatusfunktiota ei meidän yliopistomme enää voi kuvitella täyttävänsä.

Kansantaloustieteen professori Klaus Kultti kirjoitti Kansantaloustieteellisen aikakauskirjan 2 / 2003 pääkirjoituksessa yliopistokoulutuksen funktiosta modernissa yhteiskunnassa. Tuli siihen tulokseen, fiksu mies kun on, että yliopistokoulutuksen keskeinen tehtävä on tarjota työnantajille signaali siitä, että sellaisen hankkinut henkilö on kyvykäs oppimaan jotain, ja potentiaalisille suvunjatkamiskumppaneille signaali tulevista tuloista, asemasta ja kulttuurista mieltymyksistä.

Mikäli halutaan etsiä sitä paikkaa, joka tällä hetkellä toimii tällaisessa signaalienvilkuttelussa kaikkein parhaiten, on meidän suunnattava katseemme sinne, missä Länsimetro kasvaa. Aaltoyliopistolle ohjatut rahat kertovat selvää kieltä siitä, minne hiekkalaatikon suositumpien lasten halutaan tällä hetkellä haluavan.

Samaa sanoo poliittisen kulttuurin lyhyt tutkistelu. Tällä hetkellä aivan varmasti logistiikan tai tuotantotalouden opinnoista olisi myös enemmän hyötyä poliittisessa keskustelussa kuin hienovaraisesta käsityksestä politiikan luonteesta. Katsokaa nyt vaikka Osmo Soininvaaraa.

Aaltoyliopisto on muuten siitä jännittävä koulu, että sieltä valmistuminen ei suinkaan ole se paras signaali. Kyseessä on käytännössä yksi Suomen suurimmista parinvalintamarkkinoista, jossa tarkoituksena on kylläkin seksin harrastamisen sijaan löytää kanssaperustaja startup-yritykselle, dropata pois koulusta ja tehdä miljoonia rahaa. Mikäli ei onnistu tässä ennen valmistumista, on suorastaan luuseri.

Hyvät kuulijat, nyt kun olemme todenneet, mikä yliopistossamme on keskeistä, voimme siirtyä neljään mahdolliseen tulevaisuuden visioon.

Kuten me kaikki tiedämme, Yliopistoilla on neljä perustehtävää. Pitää huolehtia hallinnon määrästä, tehdä tutkimusta, opettaa ja avautua yhteiskuntaan. Nykymuotoinen yliopistomme on selvästi kykenemätön pärjäämään näissä tehtävissä. Tässä esitän ensimmäisen ratkaisuehdotuksen.

Mikäli meillä on mahdollisuus, miksi emme veisi uuden yliopistolain henkeä loppuun asti? Miksi yrittää taivuttaa vanhaa rakennetta siihen, kun voi luoda uuden rakenteen? Helsingin yliopisto jaetaan 5-10 huippututkimuslaitokseen. Niille nimetään johtaja, yhtenäinen tutkimusohjelma, tutkijat kootaan tiimeiksi ja annetaan tarpeeksi rahaa. Tällaiset yksiköt pärjäävät kansanvälisissä rankingeissa ja saavat tutkimusta aikaan. Tiukasti vaan lihasaha heilumaan ja sopivat palaset yhteen tiedekuntarajojen ylitse. Näitä voidaan kutsua tutkimustehtaiksi.

Tämän lisäksi perustetaan ammattikoulutusta antava yksikkö, joka hoitaa lakimiesten, lääkärien, pappien, opettajien ja muun yhteiskunnan liiman koulutuksen. Muita perustutkinto-opiskelijoita meidän ei kannata ottaa ollenkaan, tehkööt kandit muualla. Tätä kutsumme liimatehtaaksi.

Koska tällainen malli todennäköisesti kohtelisi hivenen karusti humanistista ja valtiotieteellistä tiedekuntaa, kasataan jämistä ”kolmannen tehtävän” yksikkö, yhteiskunnallisen avautumisen laitos. Siellä voimme sitten keskittyä valittamaan yhteiskunnalle huonosta rahoituksestamme. Kaikki mikä ei mahtunut näihin, joko lopetetaan tai integroidaan hallinnon laitokseksi, jonka keskeinen tehtävä on hoitaa muiden yksikköjen työajanseuranta.

Se oli ensimmäinen malli, liimatehdas.

Myös Bill Gates on esittänyt visionsa tulevaisuuden yliopistosta. Gates on huolissaan yliopistokoulutuksen kasvavasta hinnasta ja vaikeasta sisäänpääsystä. Kuvaavaan amerikkalaiseen tapaan Gates ei suinkaan haikaile maksuttoman koulutuksen perään, vaan ryhdikkäästi toteaa lahjakkaiden opiskelijoiden voivan ihan pian opiskella maailman parhaiden opettajien johdolla internetissä kaiken tarpeellisen. Varmasti myös tutkivat opettajat kiittävät – kaikkien aineiden kaikki luennot tarvitsee pitää vain kerran, sen jälkeen niillä opettaa kätevästi aina seuraavaan paradigmanmuutokseen saakka.

Selvää varmasti on, että tällainen yliopisto ei kasvata ketään mihinkään. Sama koskee oikeastaan tiedonvälityksen tulevaisuutta yleisemminkin. Jos jokainen voi valita internetistä vain ne tiedonlähteet, joita haluaa uskoa, saamme lopputulokseksi paljon keisareita ja vähän vaatteita. Erityisesti yliopistolla kai pitäisi saada myös sellaista opetusta, joka muuttaa omaa käsitystään maailmasta, ei vain sellaista, joka vahvistaa sitä.

Tätä mallia kutsun youtube-yliopistoksi, tai HYtubeksi. En lähde sitä tarkemmin erittelemään, mutta jokainen voi varmasti miettiä, mitä tämä tarkoittaisi meidän yliopistollemme.

Kolmas malli lähtee siitä utopistisesta ajatuksesta, että me voisimme tehdä yliopistostamme sellaisen, että se palvelisi niin opiskelijoita kuin tutkija-opettajiakin. Tässä kohtaa on käännettävä katse oliivilehdon suuntaan, otettava mallia klassikoilta.

Platonin koulu kokoontui Athenelle pyhitetyssä oliivilehdossa. Jako ei kulkenut opettajien ja oppilaiden välillä, vaan yleisemmin vanhempien ja nuorempien tieteenharjoittajien välillä. Ei ollut selvää, kuka opetustilanteessa oppi eniten. Aristoteleen Lyceumissa käyskenneltiin koulun alueella. Opettajalla oli sen verran opiskelijoita, kuin nyt käyskentelijän ympärille luontevasti mahtui. Tutkimus tehtiin yhdessä – kukin suoritti siitä kykyjensä mukaisen osan.

Helppoahan se oli kreikkalaisilla: koko maailma edessä. Geometria ja jokin demokratian kaltainen oltiin juuri ja juuri saatu keksittyä, kaikki muu oli vielä tutkimatta. Uskon kuitenkin, että kyse on vain näkökulmasta. Jos osaamme katsoa oikein, koko maailma on täynnä tutkimattomia kysymyksiä.

Eliittihautomo emme enää ole, liimatehtaaksi ja youtube-yliopistoksi emme halua tulla, olkaamme siis akatemia.

Tiedän, että tämä on vähän epärealistinen ajatus. En voi saada kaikkea edellä pyytämääni. Joitakin kompromisseja on käytännöllisyyden ja tilanteen asettamien vaatimuksien nimissä tehtävä, ja minä olen valmis niihin. Olen valmis, pitkin hampain, luopumaan oliivilehdosta. Muusta ei tingitä.

Nämä ovat siis ne vaihtoehdot, jotka meillä on. Nämä ajatukset lähtevät siitä, että joudumme jollakin tavalla ottamaan vakavissamme nämä nykyisen tilanteen meille kasaamat paineet ja toimimaan niiden mukaan. Kuitenkin, joku ehkä muistaa, että mainitsin myös neljännen mallin. Voimme myös ajatella, että Turun akatemia ja Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto on nähnyt kuninkaiden vaihtuvan keisareiksi, keisarien vaihtuvan presidenteiksi, tiedemuotien tulevan ja menevän, ja ehtinyt sukupolvi toisensa jälkeen kauhistelemaan nykynuorten käytöstapoja ja epäsiistiä hiusmuotia.

Kyllä se varmaan yhden uuden yliopistonkin kykenee saattelemaan kohdusta hautaan..

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s