Kuntauudistuksen lähtökohdat väärät!

Hallituksen sopivasti presidentinvaalien jälkeen esiintuoma ehdotus Suomen tulevaksi kuntakartaksi on rakenteellisesti virheellinen. Siinä ehdotetaan nykyisestä kuntajaosta dramaattisesti poikkeavaa järjestelmää. Mikäli ehdotuksen rakenteelliset virheet korjattaisiin, olen varma, että ehdotus näyttäisi täysin erilaiselta kuin tällä hetkellä.

Selvityksessä ehdotetaan nykyisen kuntakartan rankkaa karsimista ja useiden perinteisten kuntien lopettamista ja liittämistä naapurikuntiin – jotka usein ovat kunnan ikiaikaisia vihollisia. Kuntaliitokset epäonnistuvat usein, sillä lähipalvelut katoavat, lasten koulumatkat pidentyvät, muinaiseen kantasuomalaisuuteen perustuvat identiteetit murtuvat ja huono moraali valtaa maan. Syntyvät suurkunnat ovat väistämättä hallinnollisia mörköjä vailla orgaanista perustetta.

Koko kuntauudistus pitäisikin tehdä aivan toisella tavalla, aivan erilaisilla tavoitteilla. Tässä on oma vaatimaton ehdotukseni:

Kuntauudistuksesta kaupunkiuudistukseen!

Kuten tässäkin blogissa on aiemmin todettu, nykymaailma ei suinkaan toimi maalaispitäjien, seurakuntien tai viljelysalueiden mukaan. Kaupungit ne ovat, jotka maailmaa pyörittävät. On aivan helvetin sama, onko Suomessa 300 vai 70 ”kuntaa”, jos kunnat joka tapauksessa koostuvat pääosin puusta ja pellosta ja asukkaat on ripoteltu pitkin poikin metsiä. Sillä on väliä, montako elinvoimaista kaupunkikeskusta meillä on.

Niinpä ehdotankin, että unohdamme näpertelyn kuntien määrän kanssa ja suosiolla luovumme ”lähipalvelujen” tuottamisesta pusikoihin ja pajukoihin. Tulevaisuudessa valtio voisi rahoittaa jonkin asuinkeskuksen palveluja ainoastaan, mikäli asuintiheys alueella olisi riittävän korkea. Raja voitaisiin vetää vaikkapa 20 000 asukkaaseen, sellaiseen mukavaan pikkukaupunkiin.

Kaupungit synnyttävät ideoita ja edistystä.

Kukin saisi edelleen asua missä lystää, mutta terveydenhuolto, koulut, poliisit ja muut keskittyisivät ihmisten lähelle. Tämä tuottaisi tiiviimpää yhteiskuntarakennetta, vähemmän ilmastokuormittavaa elämää koko maassa, lisää työpaikkoja palvelusektorilla, lisää taloudellista toimeliaisuutta koko Suomeen…

Näin voitaisiin todella taata lähipalvelut kaikille.

Lopuksi vastaukset usein esitettyihin kysymyksiin.

”Mutta koko maa on pidettävä asutettuna!” Ei ole. Ja! Näitä uusia kaupunkeja syntyy kuitenkin sinne tänne.

”Tämä on silkkaa fasismia! Ihmisten on saatava asua missä he haluavat!” Ja he saavat. Pitää vaan tehdä selväksi, että tietynlainen elämänmuoto on tulevaisuutta ja tietynlainen menneisyyttä.

”Tämä ehdotus tuhoaa lopullisesti maaseudun ja Suomalaisen Elämänmuodon!” Se on koko uudistuksen eksplisiittinen tarkoitus.

Näpertelyä

Kiitokset kuvan tuunaamisesta ja oikoluvusta Pekka Tolvaselle.

Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan

”Every few days, a luminary would come to Zuccotti Park and give a speech that would circulate around the Internet. All of a sudden it was cool to be a lefty again.”
– Kalle Lasn, Adbusters, 2011

Walk Like an Egyptian

Vuonna 2011 oikeudenmukaisuus nousi kansainvälisen poliittisen keskustelun keskiöön ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kaikki alkoi arabikeväästä, Tunisiasta, Egyptistä. Kansannousuista ottivat oppia Adbustersin Kalle Lasn ja entinen Wall Street -traderi Vlad Teichberg. Voisiko ”länsimaissa” tietoisesti herättää keskustelua tulonjaon ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta näkyvällä kansalaistoiminnalla?

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Yhdysvaltojen sisäinen tulonjaon epäoikeudenmukaisuus oli kasvanut järkyttävän suureksi. Pohja oli olemassa. Lasnin, Teichbergin ja kymmenien muiden työnä Syntyi Occupy Wall Street -liike, sen innoittamat kymmenet tai sadat mielenosoitukset ja telttaleirit ympäri maailman. (Vanity Fairin kiinnostava juttu aiheesta.)

Occupy Wall Street onnistui siirtämään amerikkalaisen poliittisen keskustelun takaisin perusasioihin: oikeudenmukaisuuteen, työn arvostukseen. Siihen, millaisen elämän yhteiskuntamme haluaa (kaikille) jäsenilleen tarjota. OWS:n jälkeen on keskusteltu veroista ja siitä, kuinka helvetisti rikkaat tienaavat – ja siitä, onko se oikein.

Euroopassa – saati Suomessa – tätä keskustelua ei olla viime aikoina käyty.

Nyt kun presidentinvaalit viimein loppuivat, voimme ehkä suorittaa ennenaikaisen kevätsiivouksen. Voimme siivota identiteettipolitiikan, Jennin ja Antonion, valtakunnan sovittelijan ja yöväen presidentin, epämääräisen ”liberaaliuden” ja ”konservatiivisuuden”, Lennu-terrierin ja mummojen hiukset ja ylipäätään kaiken epäolennaisen tauhkan pois mielistämme ja ruveta keskittymään tärkeisiin asioihin.

Myös Suomessa olemme siirtyneet kahdessakymmenessä vuodessa erilaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Rikkaat ovat nykään oikeasti rikkaita, köyhät oikeasti köyhiä. Tällaisessa tulonjaossa ei kuitenkaan ole oikeudenmukaisuudesta tietoakaan.(Aiheesta kts. mm. Soininvaara.) Tuottavinta työtä tekevien työstään saama korvaus on ylittänyt kaikki säällisyyden rajat. Yksikään yritysjohtaja ei ”tuota lisäarvoa” ilman opettajien, siivojien, terveydenhoitajien, asfalttimiesten, kokkien, poliisien ja lentokentän turvatarkastajien armeijaa. Suomessa kaikki Saulista Timoon tykkäävät toistella mantraa hyvinvointivaltion tärkeydestä. Hyvinvointivaltion on kuitenkin tarkoittettava jotakin konkreettista. Amerikkalainen poliittinen keskustelu on tällä hetkellä vasemmistolaisempaa kuin suomalainen. Hävetkäämme.

Presidentinvaaleissa keskusteltiin paljon homoudesta ja ulkomaalaisista. Tämä oli hyvä. Vaalit todistivat, että Suomessa hyvin monenlaiset ihmiset voivat nousta politiikan huipulle. Tämäkin oli hyvä. Mikäli Haavisto olisi ollut jostakin toisesta puolueesta tai Antonion tilalla olisi ollut Antonia, olisivat luvut saattaneet olla 47-53. Niinistö olisi todennäköisesti voittanut silti. Tämä ei ole hyvä.

Tehdään tästä keväästä oikean politiikan kevät. Keksitään ratkaisuja ja ideoita. Miten reagoimme ilmastonmuutokseen? Työn tuottavuuden nousun takia nykyisen elintason ylläpitoon tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä. Mitä lopuille tapahtuu? Ovatko pikavipit ja pikaoptiovoitot oikein? Miten pidämme huolta kaikista maailman ihmisistä?

Arvokeskustelun käyminen on tärkeää ja hienoa, mutta unohtakaamme se hetkeksi. Arvoja ei voi syödä.

(Kiitokset tämän ja edellisen merkinnän kommentoinnista ja oikoluvusta Erkka Mykkäselle ja Jussi Nuortimolle.)


Kulttuuri ja talous: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia!

(Guggenheim-säätiö julkaisi 24.9. uuden ehdotuksen Helsingin mahdollisesta Guggenheim-museosta. En päivittänyt tekstiä, sillä olennaisilta osin argumentit ovat samat. Diili on laskettu hieman Helsingille edullisemmaksi, mikä osoittaa nyt ainakin sitten hilaustaitoa kaupungilta.)

Miksi Helsinkiin halutaan rakentaa Guggenheim-brändin taidekeskus? Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole kulttuuriprojekti. Guggenheimissa olisi varmasti vuosittain monta kiinnostavaa taidenäyttelyä – mutta niin on Kiasmassa ja Ateneumissakin. Näyttelyt saisi kyllä pienemmälläkin rahalla. Helsingin taidekentän piristäminen ei tarvitse 200 miljoonan euron investointia.

Ei, Guggenheim-projektissa uskotaan kulttuurin muuttuvan rahaksi. 

Kuva lainattu Nuppu Stenrosilta
Kuva: Nuppu Stenros

Koko G-operaatio lähtee liikkeelle ajatuksesta, että tällaisen talon rakentaminen Helsinkiin olisi taloudellisesti kannattavaa. Että kaupungin kannattaisi kaataa Guggenheimiin rahaa kottikärryillä, sillä sitä tulisi takaisin rekalla.

(Tästä näkökulmasta on muuten aivan sama, onko säätiön ehdottama diili kuinka kannattava tai kannattamaton Guggenheim-säätiölle itselleen. Huonoa diiliä ei tietenkään kannata tehdä, mutta Helsingille riittää, että sen viivan alle jää plussaa.)

G-operaation taustalla on aistittavissa Richard Floridan ajatuksia kirjasta ”Rise of the Creative Class”. Florida lähtee siitä, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa talouden vetureina toimivat luovien alojen ja it-alan yrityket ja ihmiset. Nämä taas sijaitsevat aina kaupungeissa pikemminkin kuin maaseudulla – ja vieläpä aivan tietynlaisissa kaupungeissa. Luovat ihmiset haluavat ympärilleen paljon toisia luovia ihmisiä, monenlaisia elämäntapoja hyväksyvän ilmasto ja kiinnostavaa puuhailtavaa. Taloudellinen toimeliaisuus seuraa kulttuurista kiinnostavuutta. Florida kirjoittaa homojen määrästä ja vilkkaasta yöelämästä, yliopistoista ja taide-elämästä.

Helsingissä on siis ymmärretty, että rahaa tehdään tulevaisuudessa kulttuurilla. Sääli vaan, että koko G-projekti perustuu aivan liian alkeelliselle ymmärrykselle siitä, miten rahaa tehdään kulttuurilla. Turismi on 1900-luvulla (massamitassa) keksitty ilmiö, jonka soisi myös sinne jäävän. Miksi helvetissä Helsinki haluaisi lisää turisteja?  Turistit tulevat vyölaukkuineen, kameroineen ja olkihattuineen ja muuttavat kaiken aidon ja kiinnostavan muoviseksi ja banaaliksi.

Ei. Mikäli tavoitteena on tehdä rahaa kuvataiteella ja kaupunkikulttuurilla, turistien sijaan on houkuteltava maahanmuuttajia. Ja nimenomaan sellaisia maahanmuuttajia, joita täytyy houkutella. Yrittäjiä. Taidemesenaatteja. Nuoria urbaaneja ammattilaisia. Globaalia, boheemia luovaa luokkaa. Ei käymään eksotiikan toivossa pikaisella museovisiitillä vaan asumaan, tekemään duunia, yrittämään, lisääntymään.

Kuten vanha urbaani sananlasku sanoo: ”Kutsu turisti käymään ja myy sille tikkari. Kutsu juppi asumaan ja myy sille omakotitalo ja 50 prosentin tulovero.”

Niinpä Helsingin tavoitteena pitäisikin olla tehdä kaupungista Berliinin pohjoispuolen kiinnostavin ja paras paikka asua. Tehdä Helsingistä sellainen paikka, jonne muutetaan Pietarista. Sellainen paikka, jonne muutetaan Tukholmasta ja Kööpenhamista, koska ”kaikki on nyt Helsingissä”. Paikka, jonne rikkaat kiinalaiset lähettävät lapsensa kouluihin. ”Euroopan sillanpääasema”, jos sallitte.

Tähän ei yksi Guggenheim riitä.

Tarvitaan muutosta tapahtumissa, muutosta asumisessa, muutosta liikenteessä. Tarvitaan paljon pientä kulttuuria ja paljon suurta kulttuuria. Tarvitaan Aalto Entrepeneurship Societyn hulluja ja riskirahasijoittajia. Tarvitaan Ravintolapäivä ja Kallio Block Party. Tarvitaan Kirjapäivä ja Pihlajamäki Hill Party ja Suvilahti gourmet-gasmi ja Olympiastadionin teatterifestivaali ja konserttilaiva ja… Kaikenlaista tällaista. Osa näistä tapahtumista syntyy itsestään, osa vaatisi vähän innostusta. Juuri nyt Helsingin kaupunki voisi saada todella paljon irti kansalaisten aktiivisuudesta panostamalla vähän rahaa.

Sanotaanko 140 miljoonaa euroa, yhden Guggenheimin verran.

Kaiken tämän kiinnostavan ruohonjuuritason toiminnan lisäksi tarvitaan vielä se varsinainen Guggenheim. Tällaisia kaupunkikulttuurin muutoksia ei kannata jättää hipstereiden suustasuuhunmarkkinoinnin varaan. Tarvitaan fallos, tarvitaan kaupungin uuden potenssin symboli. Muutoksen airut, johon kiteytyy kaikki se manna josta kaupungin kadut tulvivat. Tarvitaan suunnaton hunajapurkki paraatipaikalle.

Näinhän Bilbaossakin tehtiin. Ei siellä mitään museota rakennettu vaan keksittiin koko kaupungin olemassaolon tapa uudestaan.

Eli siis: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia. Yhden seisomaan ylväänä kaupungin silhuetin päällä, pontevana ja mahtavana, symbolisena. Ja toisen, sen tärkeämmän, tasaisesti levitettynä kaupungin kaduille, joka kolkkaan ja porttikongiin.