Kaappikellojen aika

”Suomessa ei koskaan ole ollut naispresidenttiä. Voiko se olla sattumaa? Jatketaan listaa: Suomessa on ollut 37 pääministeriä. Kaikki hekin miehiä. Ja 32 ulkoministeriä. Hekin miehiä. Kolmantena tärkeänä ministeriönä pidetään valiovaranimisteriötä. Myös kaikki 45 ensimmäistä valtiovarainministeriä ovat olleet miehiä.” (Kauranen & Saarikoski: Kolmas kierros, 1994.)

Äänioikeuden 2000-luvulla saavuttaneelta on saattanut  jäädä suomalaisen politiikan suurin muutos helposti huomaamatta. Vuonna 1994 todellakin oli niin, että valtakunnan politiikan tärkeimmät paikat olivat kaikki yksinomaan miesten miehittämiä. Elisabeth Rehnin tappioon päätynyt presidentinvaalikampanja oli lähimpänä naisten murtautumista tämän lasikaton läpi. 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla naiset ottivat ainakin hetkeksi haltuun kaikki nämä aiemmin peniksille varatut ykköspaikat.

Ruutu HS:n Kuukausilitteen Pääkaupunki -sarjakuvasta vuodelta 2005. Tarmo Koivisto, Jouni K. Kemppainen, Mikko Vienonen.

Tarja Halosesta tuli ensin ulkoministeri 1995, sitten presidentti 2000. Anneli Jäätteenmäki pääsi vallan huulille lyhyellä pääministeriydellän 2003, jolle Mari Kiviniemi tarjosi loppukaneetin 2010-2011. Jutta Urpilaisesti tuli ensimmäinen naispuolinen valtiovarainministeri vuonna 2011. Suurimmalla osalla puolueista on 2000-luvulla ollut naispuheenjohtaja.

80-luvun lapselle tämä kaikki on ollut normaalia – sen vallankumouksellisuus piti ymmärtää erikseen lukemalla katkeraa vaalikirjaa 1990-luvulta, jossa Kauranen ja Saarikoski syyttelevät demarinaisia Ahtisaaren äänestämisestä, kun olisi ollut nainenkin tarjolla!

Viimeisen kahden kymmenen vuoden jälkeen on selvää, että nainen voidaan valita mihin tahansa tehtävään suomalaisessa politiikassa, muutaman oikeistopuolueen puheenjohtajuutta lukuunottamatta (näyttöjä odotetaan – ja koska Janne Vapaavuori ottaa kokoomuksen puikot nyt käsiinsä, saadaan varmaan odottaa melko pitkään).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että näin aina tehtäisiin. Politiikassa suuri osa ideologisista ja taktisista kysymyksistä jollain tavalla kietoutuu henkilönimityksiin: mitä osaa puolueesta kukakin edustaa, minkälaista kuvaa puolueesta halutaan antaa, ketä pidetään sopivana ohjailtavana. Kuukausiliitteessä oli aikanaan sajakuva, jossa demarien puheenjohtajaksi valittiin Eero Heinäluoman sijaan kaappikello. Tämä ampuu demareiden kannatuksen taivaisiin. 

Elina Grundström ounasteli Hesarissa, että kuljemme kohti uutta kaappikellojen aikaa. Setäkaipuu selvästi kutittelee  –  muuta selitystä Juha Sipilän kansansuosiolle on vaikea keksiä. (Tai toisaalta, ehkä se on  helppoa: ei tarvitse kuin katsoa hallituksen toimintaa ja Timo Soinin superhumoristilauman kohellusta.) Varteenotettavat naisehdokkaat kokoomuksen puheenjohtajiksi ovat harvassa ja Jutta Urpilaisen palli heiluu.

Toisin oli silloin, kun Kiviniemi, Urpilainen ja Sinnemäki valittiin puolueidensa puheenjohtajiksi. Demareiden kaappikellojen (Lipponen. Heinäluoma) jälkeen oli selvää, että naispuheenjohtajalla oli hyvä profiloitua uutena ja raikkaana puolueena, samoin korruptoituneen äijäkerhon jälkeen keskustassa oli Kiviniemelle hyvä rako. Nämä eivät missään nimessä olleet ainoita tai edes tärkeimpiä syitä, miksi kyseiset henkilöt nousivat johtoon, mutta varmasti auttoivat.

Grundström ounastelee vakavien setämiesten vetoavan jatkuvan kriisilässytyksen runtelemaan kansaan – ja on varmasti oikeassa. Sipilä on ”uskottava”, Vapaavuori ”kova” ja Urpilaista haastava Rinne ”sosialidemokraatti”. Tämä ei kuitenkaan taaskaan palaudu sukupuoleen, vaan Urpilaisen kohdalla enemmän vaikuttanevat monet peräkkäiset hävityt vaalit ja pohjimmiltaan Lipposen jälkeen hukassa ollut poliittinen kurssi. Sama kävi Vihreillä ja keskustalla:ministerivaihdoksia (Hautala -> Haavisto) tärkeämpää on puolueen puheenjohtaja, ja siinä hommassa Anni Sinnemäelle ja Mari Kiviniemelle jaettiin erittäin huonot kortit. Vihreät olivat tehneet epäonnistuneen toivioretken ydinvoimamyönteiseen porvarihallitukseen ja keskusta sikaillut vaalirahoja (kuten muuten myös kokoomus, mutta jostain syystä kukaan ei osannut pitää sitä erityisen tuomittavana). Molemmille seurasi historiallinen vaalitappio, ja sellaisten jälkeen puoluejohtajia usein vaihdetaan.

Oma kysymyksensä on, miten eri tavoin naisia ja miehiä mediassa ja puolueiden sisällä kohdellaan. Pekka Haavisto on ministerinä tehnyt pääpiirteittäin hyvin samanlaista politiikkaa kuin Heidi Hautala, mutta mediakäsittely on ollut täysin päinvastaista. Siinä missä Hautalaa oltiin naulitsemassa ovenpieliin joka viikko jokaisesta pikkuasiasta, on Haavisto selvinnyt valtioyhtiöiden irtisanomisista ja telakkatilauksista kohauttamalla olkiaan ja hymyilemällä, vailla mediajahdin häivääkään. Tämä ei ole sattumaa. Voidaan miettiä, olisiko mies selvinnyt niistä fakseista, jotka kaatoivat Jäätteenmäen.

Joka tapauksessa Jutta Urpilainen joko voittaa Antti Rinteen tai sitten ei; ja se joko johtuu sukupuolesta tai sitten ei. Varmaa on ainoastaan, että kerran vapautettua naissukupuolta ei saa enää takaisin pulloon. Trendit, imagot ja vaalitappiot tulevat ja menevät – välillä ne nostavat ja suosivat nuoria naisia, jossain vaiheessa tulee uskottavien mummeleiden aika, nyt tahdin taitaa taas hetken määrää kaappikellon heiluri.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s