Vaalianalyysiä

Kirjoittelin Facebookiin muutaman statuksen nopeaa vaalianalyysiä, jotka yhdistin ja puhtaaksikirjoitin tähän merkintään. Vaalit ja niissä menestyminen on hyvin hyvin mutkikas ilmiö, joten mikään tässä kirjoitettu ei kai lopulta varsinaisesti ”selitä” mitään, mutta tarjoaa yhden näkökulman pohdintoihin. Saatatte huomata, että varsinaisista ”teemoista” tai käydystä ”keskustelusta” ei juuri puhuta. Tämä ei ole vahinko. En näissä vaaleissa toiminut kenenkään tukiryhmässä.

1) Punavihreä keitos

Eurovaaleissa 2009 Vasemmistolla oli huonoin lista ja historiallisestikin hyvin sekava meininki.  Tämä myös näkyi surkeana tuloksena. Koska vasemmistolla ja vihreillä on jokin määrä yhteisiä äänestejiä, tämä helpotti vihreiden kampanjointia niissä vaaleissa merkittävästi. Vasemmisto romahti, vihreät tekivät historiallisesti yhden kovimmista tuloksistaan. Silloin vihrellä oli hyvä lista ja moni ehdokas teki ison budjetin kampanjaa.

Nyt 2014 vihreät ovat olleet 7 vuotta hallituksissa, joiden politiikka ei nyt 1:1 ole vastannut vihreiden äänestäjien toiveita (eipä se kai koskaan), ja kärkiehdokas Hautala oli enemmän hakemassa itselleen mielekästä jatkoa kuin tekemässä puolueen kampanjaan (tai näin voidaan päätellä ennakkoilmoituksen 10 000 kampanjabudjetista, joka varmaankin on yksi läpimenneiden pienimmistä).

Vasemmisto lähti näihin vaaleihin aivan erilaisesta tilanteesta kuin viisi vuotta sitten. Vaikka hallituksesta poistumista ei välttämättä ajoitettu eurovaaleja ajatellen, niin kyllä siitä selväsit hyötyä oli. Lisäksi ehdokaslista oli eri tavalla jämäkkä. Listan kärjet, Li Andersson ja Merja Kyllönen, kalastivat hyvin eri suunnilta. Kyllönen teki vielä Hautalaakin halvemman kampanjan, mutta pääsi käytännössä ainakin Kainuussa koko maakunnan yhteisen ehdokkaan asemaan. Ehkä tässä nyt rakentuu samanlaista positioita, joka EJ Tennilällä oli puolueen ehdokkaista – vaikka muuten kyse onkin hyvin erilaisesta figuurista.

Lilmiö onkin sitten oma asiansa. Li Andersson on ollut jo muutaman vuoden yksi Suomen näkyvimpiä poliitikkoja – häntä on rutiininomaisesti jo pitkään haastateltu pikemminkin muiden puolueiden puoluejohtajien kuin nuorisojärjestöjen johtajien kanssa samoissa jutuissa. Li oli monella äänestysalueella  jopa kaikkein suosituin poliitikko – jääden sekä Helsingin että Varsinais-Suomen vaalipiireissä ainoastaan Alex Stubbin taakse. Näkyvyyden lisäksi vaikuttaa erittäin hartaasti, antaumuksella ja suurella tukijajoukolla tehty kampanja, johon myös käytettiin aika paljon (eli noin 30 000) rahaa.

Toisaalta kyse on myös punavihersiirtymästä. Alle vuosikymmenen sitten Vihreät nuoret ja opikselijat oli vielä yksi Suomen merkittävistä autonomi-vasemmistolaisten radikaalien keskittymistä. Tätä nykyä radikaalimmat järjestön piiristä tulevat kannanotot ovat pikemminkin anarkokapitalistisia – vaikka tämä ei järjestön yleistä linjaa vastaakkaan. Nuoret vihreät ehdokkaat eivät rakentaneet hallituskritiikin varaan, vaan ovat kauluspaitaisia taloustieteiden opiskelijoita. Mikä ei toki ole huono asia sekään, mutta on selvää, ettei Lille myöskään ollut saman profiilin kilpailijaa.

(Tämä liittyy toki myös siihen, että Vinolla on ollut 7 puheenjohtajaa sinä aikana, jonka Li on ollut Vasemmistonuorten puheenjohtaja. Tämä antaa tiettyä etulyöntiasemaa. Toki se on helpompaa, koska Vanu voi maksaa puheenjohtajalleen oikeaa korvausta, toisin kuin Vino.)

Niinpä siis nyt vihreillä ei pitäisi olla loputonta syytä ripotella tuhkaa hiuksiin – vuonna 2009 vihreiden ja vasemmiston yhteinen äänestäjäkunta muodosti matalalla roikkuvan hedelmän, joka oli helppo poimia. Tällä kertaa ei. Ehkä myös yleinen mediailmasto oli suopiollisempi – mediailmaston muutos on vienyt mediasta ilmastonmuutoksen. Vaikka kyseessä onkin toki iso kannatuksen putoaminen. Tai jos tuhkan ripottelua haluaa jatkaa, voi miettiä miten voisi vielä hyödyntää Haavistohuumaa tai muita presidentinvaaleissa opittuja asioita. Tai pohtia, että mitä johtopäätöksiä voi vetää siitä, että ainoana hallituspuolueena kokoomuksen kannatus ei mainittavasti kärsi hallituksen harjoittamasta politiikasta. Myös Heikki on analysoinut näitä.

Kaiken kaikkiaan niin kauan kuin paikat liikkuvat lähinnä vasemmiston ja vihreiden välillä erilaisissa vaaleissa, eivät punavihreät tavoitteet edisty.

2) SDP

Valitettavasti se paikka, jossa edistystä tapahtuu, on vasemmiston ja vihreiden äänimäärän suhde SDP:hen – SDP:n kustannuksella. Vaikka mepeissä päädytäänkin samoihin lukuin, on vasemmiston ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus (18,6%) noin kolmanneksen korkeampi kuin SDP:n (12,3%) näissä vaaleissa. Hypoteettisessa tilanteessa, jossa Vas ja Vihr olisivat olleet vaaliliitossa, olisi Li Andersson pudottanut Miapetra Kumpula-Natrin valittujen joukosta, hyvin pienellä vertailulukujen erolla (107261,7 vs. 106105,5, kiitos Jarno!)

Tämä on synkkää, niin synkkää. Tähän mennessä on tuntunut siltä, että ilman mielekästä sosialidemokraattista puoluetta Suomessa on vaikeaa tehdä edistyksellistä politiikkaa. Toivottavasti meillä on kohta taas mielekäs ja menestyksellinen sosialidemokraattinen puolue.

Mutta toisaalta – SDP:n kampanjamateriaalit olivat puistattavan hirveät, ehdokaslista kohtalainen, panos keskusteluun hankala, puheenjohtaja vaihtunut, suhde vaikkapa eurokriisiin… no, sana ”haastava” lienee kaunein, mitä täsäs yhteydessä voi käyttää.

Nämä ovat asioita, jotka ovat täysin korjattavissa. Ehkä Antti Rinne korjaa ne?

3) Keskusta ja perushommat.

Myös edelliseen liittyen, kuten Tapio Laakso sanoo, koskaan ei pidä ennustaa yli satavuotiaan puolueen kuolemaa. Keskustan menestyksen edessä on pakko ottaa hattu pois päästä. Vastoin yleistä demografista ja modernisaatiokehitystä koskevaa haaveilua, niin se keskusta vaan porskuttaa. Kahdessa vuodessa (ja toki aivan eri vaaleissa) kannatus on lisääntynyt melkein 8 prosenttia. Sipilä tosiaan teki sen minkä lupasi, eli meni ja haki kaikki Soinin pillin perässä perussuomalaisiin tanssineet takaisin – ja teki sen jopa ilman typerää kansallistunteen ja implisiittisen rasismin yritystä.

Myös hatunnosto suvereenille kolmilla korteilla pelaamiselle. Pieni naljailu sikseen, ihan mukavasti mahtuivat sekä Väyrynen, Rehn että Jäätteenmäki listalle – ja saivat kaikki aivan todella hyvin ääniä. Rehn ja Väyrynen vieläpä käytännössä saman verran. Sehän on erinomaisen omituista, mutta näköjään toimii todella hyvin.

Keskustan kampanja ei näkynyt Helsingissä käytännössä ollenkaan – mikä onkin varmaankin oikein ja järkevää.

Samalla keskustan menestys ja PS:n valitut mepit tukevat analyysiä Perussuomalaisista ennen kaikkea maskulinistipuolueena. Alex, Paavo V. ja Olli taisivat olla vaalien ainoita isolla kauhalla menestyksekkäitä miesehdokkaita – Jussi H-a:ta ja Sampo T:tä lukuunottamatta. Mutta tosiaan, myös ”rötösherrat kuriin” -puolue persuissa sai paljon vähemmän ääniä. Sampo Terho ja Halla-Aho on sama tyyppi ja saman suoraselkäisen ”maahanmuuttokriittisen” ja hyvin hyvin oikeistolaisen blokin edustajia. Tekisi mieli sanoa, että tämä rasistikonservatiivipuolue sai 2011 eduskuntavaaleissa vanhan SMP:n äänestäjiä mukaansa todella paljon, mutta sitten Sipilä haki ne takaisin.

Eli 2011 keskusta oli täysin lyöty ja maassa ja perussuomalaiset juhlivat raadolla, 2014 perussuomalaiset ovat merkittävästi pienempi  puolue ja keskusta vaalivoittaja siinä ainoassa oikeassa merkitysessä – eli eniten paikkoja saanut puolue.

4) Alex

Stubbin uskomatonta menestystä tuntuu turhahkolta edes yrittää erityisesti selittää. Valmiiksi eritätin suosittu poliitikko, hallitsee mediaa suvereenisti – ja teki (kuulemma, koska ennakkoilmoituksiahan kokoomuksessa ei harrasteta) toista sataa tuhatta maksaneen vaalikampanjan. Suomen suosituimman poliitikon mantteli ei varmaankaan haittaa myöskään kokoomuksen puheenjohtajakilpailussa.

5) RKP

Ehkä meidän kaikkien, jotka emme puhu toisena äidinkielenämme ruotsia, pitäisi vain takoa päähämme, että gallupeista viis, RKP:n osuus tulee aina olemaan vakio – ja että eurovaaleissa tämä vakio-osuus on yksi paikka. Vaikka sen tavallaan ei pitäisi olla ja vaikka kaikki gallupit näyttivät, että tämä paikka tulee olemaan epävarma. Ei se ollut, oli hyvin selkeä homma. Aivan samalla tavalla kuin vuonna 2009.

6) Yleisesti

Hesarin arvokartta ja vaalikonetesti kertovat, että noin yleisellä tasolla suomalaiset mepit ovat aika liberaaleja – ja ollakseen näin oikeistolaisia, hyvin hyvin vasemmistolaisia. Konservatiivioikeisto-ruudussa ovat ainoastaan perusmiehet, ja ylipäätään konservatiivipuolella heidän lisäkseen ainoastaan Paavo V. Tämä sinänsä on aina pitänyt paikaansa – eurovaalit houkuttelevat esiin ihmisiä, jotka ovat toimineet politiikassa melko pitkään ja pehmenneet, ja toisaalta eurooppa-asioista kiinnostuneita eli lähtökohtaisesti liberaaleja (ilmeisin poikkeuksin). Toisaalta myös EU on tehnyt ihmisistä pehmoja.

(En julkaise nimettömiä kommentteja, elleivät ne ole briljantteja.)

Mainokset

5 vastausta artikkeliin “Vaalianalyysiä”

  1. Mua vähän haittaa tämä puhtaan puoluepoliittinen lähestymistapa. Eikö ole mitään merkitystä sillä, että yli puolet jätti äänestämättä? Jos lähestymistapa hyväksytään, mikä tietysti tehdään, koska analyysi sinänsä on nähdäkseni asiantunteva, joudutaan myös huomioimaan pari seikkaa. Ensinnäkin ”vasemmistoksi” itseään kutsuu Suomessa ainoastaan vasemmistoliitto. SDP katsoo vasemmistoon kuuluvan myös vasemmistoliiton. Yleisesti Euroopassa katsotaan vasemmistoon kuuluvan kommunistien lisäksi myös uudemmat pyrkyripuolueet (GUE/NGL -ryhmässä kaikki puolueet vasemmistoliittoa lukuunottamatta ovat vähintään muodollisesti kommunistisia, sosialistisia tai edes anti-kapitalistisia, vasemmistoliitto ei näistä mitään ja siksi sitä kokemukseni mukaan yleisesti halveksitaan). Tarkoituksenani on sanoa, että kirjoittajan puoluekanta paistaa läpi sanavalintojen myötä. Nähdäkseni vasemmistoon kuuluu laskea näkökulmasta riippuen joko demarit ja revarit, revarit ja kommarit tai kaikki näistä. 🙂 Mutta ei pelkästään vasemmistoliittoa (puolueen virallinen nimi), koska tuolloin kyse olisi selkeän puoluepoliittisesta toimesta. Toinen pointtini on lyhyempi: samaa mieltä toisesta kohdasta. Yhtäkään varteenotettavaa sosiaalista uudistusta ei ole Suomessa saatu aikaan ilman demarien ja kommarien (vasemmistoliiton aikana ei ole tullut) kannatusta eduskunnassa. Kuitenkin nähdäkseni etenkin Lipposesta lähtien SDP:n johto on tietoisesti yrittänyt lisätä puolueen nimeen ylimääräisen A-kirjaimen (media käyttää väärää nimeä jatkuvasti). Nykyään puolue tunnetaan yleisesti siis sosiaalidemokraatteina. Mutta samaa toivon Veikon kanssa: ehkä Rinne korjaa asian.

  2. Ai niin muuten, en välttämättä julkaise nimettömiä kommentteja. Sille yhdelle ”a”-nimimerkkiä käyttäneelle voin todeta, että totta kai tässä ihan tarkoituksella pohdittiin eniten vihreiden ja vasemmiston välisiä eroja ja menestyksen keikahtamisen syitä.

  3. RKP:stä vielä huomio, että mulla useampi ei-suomenruotsalainen tuttu harkitsi RKP:n äänestämistä, koska RKP oli oikeistopuolueista ainoa arvoliberaali vaihtoehto sekä Suomen että Euroopan tasolla, ja kyseessä siis ihmiset, joista moni on aiemmin äänestänyt kokoomusta. En tiedä, kuinka moni lopulta päätyi RKP:tä äänestämään, mutta tämäkin saattoi vaikuttaa ennakoitua positiivisempaan tulokseen.

  4. Tuohon RKP:hen sanoisin, että lähellä käytiin. Jopa väitän että, että Halla-aho oli suurin tekijä siinä että puolue sai kasattua itsensä ja yhden mepin. Halla-aho hyökkäsi päin RKP:tä (http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/halla-aho_rkp-20982) ja sen kannattajia hyökkäämällä ainoaa asiaa kohtaan joka nämä yhdistää- puoluetta itseään. Väitän että tämä sai rivit tiivistymään niin paljon että rkp:n äänestäjät lähti laareille.

    Sinänsä Jussi Halla-ahon temppu oli täysin looginen: samalla menetelmällä hän rakensi itselleen julkisuuskuvansa (tai muut oikeastaan rakensi) ja kyllähän se toimi nytkin. Pyssy oli sylissä vain väärinpäin.

  5. Vaikken itse koe olevani punavihreä, vaan pikemminkin oikeistoliberaali, kannattaisin ehdottomasti punavihreän koalition/vaaliliiton muodostamista jopa seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä. Vas+SDP+Vihr voisi sunnuntai-Hesarinkin analysin perusteella kerätä varteenotettavan kannatuksen (30-40%). En välttämättä allekirjoittaisi tämän ryhmittymän kaikkia näkemyksiä, mutta kavahdan mm. tämän hetken kiristävää talouspolitiikkaa siinä määrin, että tällainen vastavoima tarvittaisiin pikimmiten.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s