Politiikan teon analysoinnissa ja ymmärryksessä tulee usein esiin kaksi ääripäätä, ”pelin pelaaminen” ja ”yhteisten asioiden hoitaminen”. Toinen puoli painottaa valtataistelua, lehmänkauppoja ja makkarantekoa, toinen ajatuksia, järkeviä ratkaisuja ja konsensusta. Toinen ääripää on superkyyninen ja likainen, toinen naiivi ja teennäisen enkelimäinen.
Käytännössä politiikassa on vähän kustakin. Varsinkin eduskunnasta löytyy makkarantekijöitä ja enkeleitä, eri instituutioista vähän eri suhteissa. Jos jättää politiikanteossa valtasuhteet kokonaan huomiotta, ei saa koskaan mitään aikaan. Jos jättää ideat ja ajatukset väliin ja keskittyy junttaamiseen, on sieluton hirviö.
* * *
Kansalaisaloitteen idea on, että sillä voidaan vaikuttaa eduskunnan agendaan. Eli että voidaan saada eduskuntaan käsittelyyn lakialoite, jos riittävän suuri osa kansasta niin haluaa. Tämän ajatellaan antava kansalaisille suoraa valtaa vaikuttaa asioihin.
Käytännössä kuitenkin jotta varsinaista suoraa valtaa olisi, pitäisi kansanedustajien äänestää aloite tai jotkin sen osat laeiksi. Tämä synnyttää hassun paradoksaalisen tilanteen. Jotta kansalaisaloite olisi mielekäs poliittisen vaikuttamisen keino, pitäisi mielellään olla tilanne, jossa a) 101 kansanedustajaa olisi valmis äänestämään jonkin lain puolesta, MUTTA samaan aikaan b) hallitus tai yksikään eduskunnassa istuva kansanedustaja ei halua itse kyseistä aloitetta tehdä.
Tämä tilanne ei ole suinkaan mahdoton – esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kanssa saattaa käydä juurikin näin. Voi olla aloitteita (todennäköisesti juuri liberaali-konservatiivi-akseliin liittyviä), joiden hallitusohjelmaan tuominen on mahdotonta, mutta joita tilaisuuden tullessa ja ”omantunnon kysymyksen” kyseessäollessa enemmistö kannattaa. Käytännössä se on kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Eduskunnassa ei juuri hyväksytä edes yksittäisten kansanedustajien lakialoitteita, vaan ainoastaan hallituksen (tai kolmikannan) valmistelemia aloitteita. Hallitusohjelmaan asioiden saaminen onkin sitten mutkikkaampi prosessi. Varsinkin vaikeissa monipuoluehallitusneuvotteluissa pienikin puolue voi estää asoiden etenemisen (vrt. KD ja avioliittolaki).
Tekijänoikeusaloite on erittäin hyvä esimerkki aloitteiden hankalasta poliittisesta roolista. Käytännössä lievemmällä tekijänoikeuspolitiikalla ei ole juurikaan poliittisia ystäviä. Niinpä tällaisella aloitteella ei ole, eikä tule koskaan olemaan, minkäänlaisia läpimenomahdollisuuksia.
Ehkä kuvaavaa on, että lakimuutokset kaadettiin tällä kertaa teknisin perustein. Siitä ei pidä vetää sen kummempia johtopäätöksiä kuin että se oli helpointa ja sellaisen lausunnon taakse saatiin kaikki puolueet yksimieliseksi vähimmällä vaivalla. Jatkossa kaikilta laeilta tuskin vaaditaan samanlaisia teknisyyksiä – osa hallituksenkin esityksistä täyttää vaatimukset paremmin, osa huonommin. Eduskunta voi Suomessa tehdä vähän mitä lystää, näin lainsäädäntömielessä.
Missään nimessä ei pidä ajatella, että parempi tekninen osaaminen ja vaikutusten arviointi helpottaisivat kansalaisaloitteiden läpimenoa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sellaiset politiikantekemisen muodot, jotka eivät huomioi laisinkaan politiikkaa pelinä, eivät tule koskaan olemaan erityisen vaikuttavia. Lait menevät läpi, jos niiden takana on puolueiden riittävä tuki, muuten eivät. Kansalaisaloitteet sinänsä keskittyävät politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena eivätkä huomioi valtaa millään tavalla. Jos halutaan lisätä suoraa demokratiaa, siihenkin on parempia tapoja.
* * *
Kansalaisaloitteet eivät kuitenkaan missään nimessä ole turhia. Ne toimivat erinomaisesti näyttävien vaikuttamiskampanjoiden kärkinä, mahdollistavat käytännössä addressien keräämisen lataamisen suuremmalla merkityksellä. Tahdon2013-kampanja on lobannut ja väsännyt itsensä läkähdyksiin, ja osittain juuri sen takia aloitteella on suuremmat läpimenomahdollisuudet.
Veikko Eranti 
Hei Veikko,
Kiinnostava blogaus! Erityisen oivaltavana ja kuvaavana pitäisin ajatustasi paradoksista jonka esittelet. Tämä tiivistää hyvin kansalaisaloitteen yhden keskeisen ongelman. On myös hyvä muistuttaa aina siitä, millaisia erilaisia puolia parlamentaarisen politiikan tekemiseen ja luonteeseen liittyy.
Sellaisen kritiikin ehkä antaisin, että nyt politiikan tekeminen näyttäytyy tämän tekstin valossa juurikin vain parlamentaarisena toimintana, jolloin siitä muodostuu melko kapea kuva. Viittaan esimerkiksi tähän kohtaan: ” Sellaiset politiikantekemisen muodot, jotka eivät huomioi laisinkaan politiikkaa pelinä, eivät tule koskaan olemaan erityisen vaikuttavia.”
Ymmärrän toki, että tässä käsitellään vain rajatusti politiikkaa aiheena, mutta itselleni jäi hieman sellainen kuva, että tässä puhuttiin politiikasta yleensä. Tällä tavalla esitellyn politiikkakonseption ongelma saattaa olla, että se vahvistaa entisestään vallitsevaa kuvaa erilaisista vaikuttamisen mahdollisuuksista – politiikka rajautuu tunnetussa sloganissa mainittuun ”parempaan tapaan vaikuttaa”, eli kansalaisten osalta erilaisiin parlamentaariseen politiikkaan vaikuttamisen tapoihin, joiden puitteissa ”pelin säännöt” pitää huomioida.
Olli, olet aivan oikeassa! Olisi varmaankin pitänyt laittaa mukaan sana ”formaalit muodot”, se olisi kuvannut paremmin sitä, mistä on kyse.
Eli siis ajattelin tässä muotoja järjestelminä ja kanavina, en niinkään ihmisten toiminnan luokkina (mielenosoitukset jne).
Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite menee myös äänestykseen pääkäsittelyssä eli sitä kautta saadaan julkisesti näkyviin yksittäisten kansanedustajien kannat, tässä tapauksessa jopa pykälätasolla. SiV:in kanta oli tässä toki selvillä jo etukäteen (aloitteessa jopa eksplisiittisesti vaadittiin asian käsittelyä missä tahansa muussa valiokunnassa…)
Ville,
kiitos kommentistasi! Kuten tuot esiin, aloitteet voivat olla monella tavalla hyödyllisiä ja toimia tulevan lobbaamisen ja vaikuttamisen pohjana, kuten tässä tapauksessa varmasti tulee käymään. Pelkään, että moni kansanedustaja tulee vetäytymään teknisten selitysten taakse.