Harry Salmenniemi: Yö ja lasi

Nopea arvio, yhdellä vedolla, 20 min.

Salmenniemen aimo vonkale, runokokoelmien kokoelma joka mitassaan ylittää monen kotimaisen klassikon kootut teokset, kertoo ehkä pinnasta ja kuulaudesta, sairaudesta ja mielen hauraudesta, tai jos tämä olisi levy, se ehkä olisi Salmenniemen erolevy.

Kaipaus, puoliäpäisevyys, linssien taitto ja toisen ihmisen poissaolo, kaipaaminen ja vinossa oleva yhteiskunta.

Ja tosi moni muu asia, näin paksuun kokoelmaan mahtuu.

Ehdottomasti parhaiten toimivat alun ja lopun väljemmin virtaavat ja asetellut jaksot, joissa kokonainen osa on yhtä kokonaisuutta, mutta yksi säe tai säepari latautuu voimakkaaksi pieneksi kokonaisuudeksi siellä sisällä. Pidemmissä, perinteisemmissä, jopa nimetyissä runoissa fokus harhailee, vaikka kokonaisuuden pitäisi olla hallitumpi, se ei tunnu siltä. Tai sitten minun lukijana on vain helpompaa antautua päälle vyöryvälle aallolle ja napsia maukkaat säeparit sieltä-täältä suuhun kuin keskittyä kokonaiseen runoon.

Erolevy-luentaa painottaa kokoelman päättyminen lainauksiin possaolevan henkilön viesteistä: kaikki on hajonnut, mutta jotenkin sillä ei ollut ehkä väliä. Myös Yö ja lasi tekee mieli lukea osaksi masennusvasemmistoa: yksi teemoista on yhteiskunta, jonka absurdius ei ole enää hauskaa, vaan jonka edessä masennus on totuus.

Mutta ehkä se ei ollut olennaista. Kokoelma alkaa hienolla jaksolla merestä, sen kokemisesta. Kuten moni kritiikki mainitsee, jokin älyllinen etäisyys pidetään – silloinkin kun puhuja käsittelee jotakin lihallista, tiettyä kliinisyyttä on vaikea välttää.

Taas myös niitä kirjoja, joita voisi varmaan analysoida vaikka kuinka tarkkaan, sekä runojen sisällä että niiden suhdetta kokonaisuuteen. Toisaalta se ei ehkä ole tarpeen, ehkä pitää vaan muistaa riittävän usein jatkossakin palata ja maistella paloja sieltä, toisia täältä. Ihailla kuulaita, kirkkaita, puoliäpäiseviä pintoja, pimeyttä, varjoja ja iltaa.

Mainokset

Antti Nylén: Häviö

(lukupäiväkirja, yhdeltä istumalta ilman editointia kirjoitettu essee, alunperin FB-sivulle.)

Tästä kirjanmittaisesta esseestä kollegani Lotta totesi (suunnilleen), että ellei Nylén olisi niin taitava kirjoittaja, tämähän olisi aivan sietämätöntä ulinaa koko kirja. Ja näin se on. Nylén tykittää parisataa sivua, miten hänen sietämätön kohtalonsa on ollut tulla kirjailijaksi, kirjailijuuden riivaamaksi, maassa jossa sellaisella eläminen ei ole mahdollista ellei kirjoita historiallisia romaaneja. Mutta koska Nylén on äärimmäisen taitava kirjoittaja, koko kirja soljuu menemään kuin viini, joka on vilvoittavaa ja päihdyttävää mutta karvasta ja hapanta, kuten elämä.
Vaikka varsinaisista argumenteista olisikin välillä mitä mieltä vaan, ja niistä ehkä voi olla, kantaa tyyli mihin tahansa. Ja tyyli ja muoto, kuten Nylén itsekin toteaa, ovat hänen taitelijuudelleen täysin keskeisiä.

Häviö on Nylénin omaelämäkerta, tarina siitä miten hän päätyi suomalaisittain menestyneeksi kirjailijaksi (palkintoja, apurahoja, käytännössä uuden genren avaus ja naamaa lehtiin ja telkkariin niin paljon kuin vain jaksoi mennä) ja tällaisen menestyneisyyden ruuminavaus: Suomessa voi aivan hyvin olla tällä tavalla menestynyt ja elää silti täydessä köyhyydessä.

Nylénin argumentaatio on mielestäni aina lähtökohtaisen uskonnollista tai teologista. Vihan ja katkeruuden esseet, Nylénin hittiesikoinen, oli hyvä mutta sairaan ärsyttävä juuri pohjimmaisen uskonnollisuutensa vuoksi. Ehkä samaan aikaan en itse ollut vielä valmis ottamaan vastaan ajatusta jokaisesta miehestä raiskaajana (jos nyt vieläkään, mutta kuten hän Häviössä huomauttaa, niin kyllä Nylén edelsi nykyfeminististä diskurssia monella tavalla.) Myös Häviön ytimessä on riivaus, joka on käänteinen siunaus. Nylén on valittu, hänen täytyy tehdä kirjoja vaikka ei eläisi, hänelle on annettu siihen kyky (tai aika kovalla harjoittelulla se on rakennettu, mutta joka tapauksessa), ja meidän pitäisi nyt jotenkin tulla tämän kanssa toimeen.

Kirjoista ei makseta tarpeeksi, apurahoja ei saa, niitä pitää hakea kummallisiin tarkoituksiin eikä saa vain sanoa että ostan lapsille soijarouhetta ja kirjoitan. Taitelijapalkkaa pitäisi maksaa, koska taide kuuluu sivistykseen. Näiden lisäksi Häviö on toki pullollaan kaikenlaista pientä nerokkuutta siellä täällä.

Parhaita jaksoja on Nylénin täysilaidaillinen MELA-systeemiä vastaan, ja siinä on totta joka sana. Sama MELA hoitaa niin taitelijoiden, tietelijöiden kuin maatalousyrittäjien eläkevakuuttamisen, ja on melko mutkikas systeemi, jossa tilille lotkahtavasta apurahasta pitää säilöä aika isoja summia ulosoton uhalla kuukausia – siis valmiiksi pienituloisen ihmisen pitää pelailla monien satasten kanssa. Byrokratian kannalta on toki monia syitä, miksei niitä voida ennakkopidättää, mutta ns. käyttäjän perspektiivistä koko show tuntuu melko naurettavalta. Samaan aikaan Nylénin itsekuvailtu kädettömyys näiden järjestelmien edessä muuttuu hulvattomaksi, jos sen lukee satiirina taitelijuudesta (ja kyllä Nylén sen vähän pilke silmäkulmassa on myös kirjoittanut: lopulta hän päätyy vain parahtamaan, että ”raha, mitä se edes on”!) Häviö totetaa, että apuraha- ja melaviidakon luovimiseen tarvittaisiin lakimies ja kirjanpitäjä nyt ainakin, mutta oikeasti joidenkin tuntien googlailu ja pari puhelua verohallinnolle kyllä riittivät. Vaikka se olikin melkein koomisen ei-hauskaa.

Sitten kaksi henkilökohtaista huomiota: tutkijuus on kyllä outo ammatti. Sitä aloittaa apurahatutkijana, jolloin on hyvinkin Nylénin kuvailemassa oudon hallinollisesti kuluttuvassa pienituloisuudessa, boheemi ja vapaa. Tiet erkanevat väittelyn jälkeen, jolloin tutkija pääsee ehkä työsuhteisiin (toki kaikki eivät) ja palkkakin rupeaa muistuttamaan sellaista tukevaa keskiluokkaisuutta – siis yhdellä tutkinnolla ja työhakemuksella. Ja sitten professoriksi toisella työhakemuksella, jolloin onkin jo käytännössä eliittiä (toki, jälleen, kaikki eivät). Outo ammatti.

Toinen henkilökohtainen huomio sitten kruunaa vuosia jatkuneen Nylén-ärsytykseni. Silloin vuosia sitten olin ärtynyt Nylénin positiosta ja mietin, miten tuollaiseen liukkaaseen uskonnollisuuteen voisi osua. Joku ylioppilaslehti tarjosi vastauksen kirjoittamalla peräkkäin satanismista ja Nylénistä – kaikki klikkasi ja kirjoitin tämän hupailun, jossa totesin Nylénin moraalikoodin olevan pikemminkin satanistinen kuin katolinen.

Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, kaiken maailmassa virrattua, Antti Nylén PALAA pilkkaamaan minua ja tätä blogimerkintääni yhtenä niistä kritiikeistä, jotka ovat selvästi menneet ihon alle – vieläkään tietenkään ottamatta mitään kantaa varsinaiseen argumenttiini. Olen varmaan pieni ihminen, mutta minulle Häviöstä omistetut muutamat hassut rivit ja sivut todella vetävät suun maireaan hymyyn. Sinne napsahti. (Toinen ajatukseni aikanaan oli teettää t-paitoja, joissa olisi ollut Nylénin naama ja teksti Katkera, glitterillä totta kai. Oudosti tämä tuntuu nyt aivan tarpeettoman julmalta ajatukselta – mutta ehkä se johtuu muuttuneista sosiaalisista positioistamme. Silloin Nylén oli menestyskirjailija joka vielä eli menestyksellään ja minä rämmin freelance-journalismin ja freelance-hustlauksen ja opintojen loppuvaiheen puolipalkkaisuudessa, nyt olen tukevaa tutkijakeskiluokkaa ja Nylénillä on käsissään Häviö.)

 

Maggie Nelson: Argonautit

Rupesin 2019 alkaen julkaisemaan Facebookkin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä verkkosivuilla. Näistä on hyvä tietää, että ne ovat pikemminkin luonnoksia kuin valmiita tekstejä, kirjoitan ne poikkeuksetta ns. ykkösellä sisään, yhdeltä istumalta ilman liiemmin editoimatta. Ajateksella tehdyt arviot sitten erikseen.

On monta palkintokategoriaa, jotka tämä kirjanmittainen omaelämäkerrallinen essee vie kyselemättä kotiin: 1) luontevin teoriankäyttö ”kaunokirjallisessa” tuotteessa 2) paras kieli kielen mahdottomuutta käsitellessä 3) lyhin etäisyys anaaliseksin ja Wittgenstein-lainauksen välillä (välissä on kolme lausetta, tapahtumapaikkana kirjan ensimmäinen sivu.)

Kirja on osittain queer-äitiyskirja, osittain meditaatio kehon muutoksista (Nelsonin kumppani käy korjausleikkauksessa ja rupeaa käyttämään testosteronia kirjan tapahtumien aikana), osittain yleisempään kurkottava pohdinta äitiydestä, sodomiasta, taiteesta, kielestä ja sen sellaisesta.

Tekstilaji on ehkä sellainen, mitä tavallaan tekisi mieli itsekin kirjoittaa, mutta tuntuisi suomeksi oudolta – paljon lainauksia Butlerilta, Sedgwickiltä, Deleuzeltä, Barthesilta, ainoastaan tekijät nimeten, ei koko viitteellä. Rohkeaa, mutta toimii kyllä tosi deleuzeläisenä välineenä, kirjan todellakin on kirjoittanut koko joukko ihmisiä.

Nelsonin ”positio” kaikkeen on liudentava, määritelmiä kaihtava, määritelmien tarvetta purkava – ”olla neutri, joka dogmatismin puristuksessa ja uhkaavassa puolenvalintaan painostavassa tilanteessa tekee uudenlaisia ratkaisuja: pakenee, karkaa, vastustaa, vaihtaa tai kieltää termejä, irrottautuu, kääntää selkänsä”, Barthesia ilmeisesti parafraseeraten. Tai näin hän esittelisi itsensä tutustumisleikissä, sanoisi toteemieläimekseen saukon.

Argonautit on kirjana niin subjektiivinen, että ainoa tapa lukea sitä on myös subjektiivinen. Niinpä totean, että tämä positio on mielestäni aika raskas, ei pelkästään Nelsonilla vaan ylipäätään. Tai toki se on tavallaan ainoa Tosi positio, sillä maailma on niin fucked up, että kaikki kiinteät jaot murtuvat jossain kohtaa. Mutta silti mielestäni jokainen kirjoittaja, joka on rehellinen itselleen, myöntää tekevänsä maailmaan väkivaltaisia viiltoja, käsitteellisiä erotteluja, jakoja. Se on se, mihin kieli kykenee: tätä kuvaa yksi ironisista lempikäsitteistäni, fallogosentrinen. Derrida kuvaa sillä maskuliiniselle annettua etulyöntiasemaa kaikessa merkityksenannossa – että merkityksenanto sanoilla sinänsä on falloksen hommia. Voi olla, että en vain näe ulos fallogosentrisestä maailmastani kaikkea sitä hähmäistä vaginaalista liudentumista.

Kuitenkin, ja tämä seuraava pitää nyt lukea mun omasta subjektipositiosta käsin kirjoitettuna, myös Nelsonin kirja perustuu (toki osittain) tällaiseen jakolinjaan, ja se jakolinja kulkee isyyden ja äitiyden, ellei jopa laajemmin miehuuden ja naiseuden välillä. Kirjassa isyys on poissaoloa: eron takia vieraantunut ja sittemmin kuollut Nelsonin oma isä, hänen kumppaninsa kadonnut biologinen isä joka ei ollut hyvä ihminen ja hiljattain kuollut biologinen isoisä jota ei koskaan tavattu, erilaisten kirjojen hyväksikäyttävät vanhemmat miehet. Äitiys sensijaan on sekä fyysistä että metafyysistä, sekä raskautta ja synnyttämistä että sodomiaa, sekä queeristi itsevalittuja perheitä että ”sydämen monisukupuolisia äitejä” joilla Nelson tekee kunniaa hänet häneksi kasvattaneille kirjoittajille, kuten Eve Kosofsky Sedgwickille ja Allen Ginsbergille. Isyys on poissaoloa, äitiys on vaginamystiikkaa (tämä lause on vähän liiottelua, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella.)

Kun tämä ajatus kerran pääsee irti kirjaa lukiessa, sitä on vaikea pysäyttää. Nelsonin kumppanin, butch-taitelija Harry Dodgen, transitioituminen on yksi kirjan aiheista, ja Nelson käsittelee sitä omat pelkonsa jne avaten. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka monessa paikassa kirjan yhdeksi teemaksi ilmoitetaan sukupuolten fluidius ja monimuotoisuus, ei (Nelsonin kuvauksen mukaan) mieheksi tässä kirjassa tulla edes rinnat poistattamalla, parta kasvattamalla, testosteronia käyttämällä ja nimi Harryksi vaihtamalla. En siis missään nimessä halua sanoa, että minä tietäisin kenenkään sukupuolen häntä paremmin, vaan kukin tehköön tavallaan. Mutta Nelson on tarkka, että viittaa kumppaniinsa ainoastaan muunsukupuolisena, tämän mahdollinen mieheys käsitellään melko nopeasti: ”kerään niiden joukkueelle tosi paljon pisteitä” toteaa Harry saadessaan neuvolakäynnillä ihailua osakseen, kun isäkin onnistuu. Kaikesta fluidiudesta huolimatta tämän kirjan sukupuolten moninaisuus virtaa naiseudesta muunsukupuolisuuteen asti, ei pidemmälle.

Ja se on tälle kirjalle aivan ok! Kyseessä on subjektiivinen, omaelämäkerrallinen essee, ei sen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Mutta samalla, niin, kirja kertoo äitiydestä eikä vanhemmuudesta, naiseudesta eikä mieheydestä, että ehkä sen tarttumapinta on sitten pienempi minulle, melko tyytyväiselle cisheteromiehelle. (Aina kun luen sanan cis, ajattelen vain ylennettyä c-nuottia. Olemassaoloni soi koko ajan pirteässä D-duurissa tai A-duurissa.) Synnytysjutut eivät sitten kuitenkaan ole minun genreni, vaikka ne eritavalla lukeekin nyt kun on ollut mukana prosessissa, samoin vaikkapa rintapumpun käytöstä Nelson ei ehkä kuitenkaan sano mitään mitä ei tulisi koettua ja jaettua pienen lapsen vanhempana. Ja kun nyt ryhdyin niin sanonpa vielä, että mielestäni Nelson ristiinleikkaa lapsensa syntymän ja kumppaninsa äidin kuoleman tarinoita tavalla, joka on oikeastaan enemmän korni kuin tenhoava, vaikka se hyvin onkin tehty.

Nyt seuraavan sanon sillä uhallakin, että se on vähän well actually -mansplainausta: Nelson ottaa teokselleen nimen antiikin Kreikan mytologiasta – mutta tekee sen väärin! Argonautit purjehtivat Argusksen tekemällä Argo-laivalla, jota sanottiin ensimmäiseksi laivaksi, jumalallisesti suunnitelluksi jne jne. Tähän laivaan Nelson ei viittaa, vaan siihen mikä yleisemmin tunnetaan Theseuksen laivana – siis ajatukseen siitä, että jos jostakin asiasta vaihtaa yksi kerrallaan kaikki sen osat, voiko se silti olla sama asia? Nelson ei ole yksin ”mokansa” kanssa, vaan se selvästi periytyy Barthesilta, jota kirjassa muutenkin käytetään koko ajan. Ja todennäköisesti kyseessä ei ole edes ”moka”, vaan kirjallinen halu tarttua iskevämpään sanaan, parempaan vertauskuvaan. Että keho tai identiteetti on jotain, jonka kyydissä ollaan, jolla seilataan. Että kirja ei kerro siitä asiasta joka on joko muuttumaton tai koko ajan muuttuva, vaan niistä ihmisistä jotka sen kyydissä seilaavat, niistä -nauteista. (Theseuksen laivan nimi joko ei ole säilynyt tai sitten niihin aikoihin laivoja ei ollut tapana nimetä.) Mutta vaikka valinta olisi tietoinen, perustelemattomana se häiritsee ärsyttävästi.

Ei pidä ajatella, etten olisi tavallaan pitänyt kirjasta paljonkin, huitaisin sen kolmelta istumalta alas viikonlopun aikana. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja sisältää kaikenlaista. Mutta ei se ehkä minulle ollut.

Ironiaa ei ole olemassa

(Julkaistu pop-esseenä HS:n Nyt-liitteessa, kun se vielä oli oikea lehti, 26.10.2012)

Screenshot 2018-08-08 15.00.23.png

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Facebook kosti. Facebook-käyttäjien järjestäytymätön massa kyllästyi median tapaan tiedottaa aina kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas) pinnaa kulttuuririennoista. Ihmiset alkoivat raportoida tunnollisesti, missä kaikkialla Arhinmäki ei ollut paikalla: kauppareissulla, sienimetsällä, viimeisellä ehtoollisella.

Paavosta ei näkynyt jälkeäkään edes Vantaan Kulomäen bussipysäkeillä. Paavo ei ollut täälläkään -niminen ryhmä keräsi nopeasti 15 000 jäsentä.

Tätä kirjallisuudentutkijat kutsuvat ironiaksi. Muoto lainattiin iltapäivälehtien uutisoinnista. Pilkattiin muka Arhinmäkeä poissaoloista, vaikka oikeasti irvailtiin median tavalle kytätä kulttuuriministerin osallistumisia.

Klassisen määritelmän mukaan ironiassa sanotaan yhtä ja tarkoitetaan oikeasti päinvastaista. Sanotaan, että Paavo ei ollut Pyrinnön koululla b-junnujen koripallotreeneissä, mutta tarkoitetaan, että relatkaa nyt vähän. Ironia siis vaatii kontekstin: pitää kyetä lukemaan paitsi rivit, myös niiden välit.

Tällainen kaksoisviesti oli liikaa ahnaalle skandaalimedialle. MTV3.fi uutisoi ryhdikkäästi, että some-kansa raivostui ministerin poissaoloista. Muut tiedotusvälineet seurasivat perässä. Facebook-ryhmä pudisteli päätään – eivätkö ne oikeasti ymmärtäneet vitsiä?

 

Viestimet varmasti ymmärsivät ironian. Oli kuitenkin mehukkaampaa heittäytyä puusilmäksi ja lukea vain riveille kirjoitettu. Ironialle käy mediassa näin lähes poikkeuksetta. Onkin kyseenalaista, onko ironiaa edes olemassa.

Tietysti on. Kun hipsteri aamulla peilinsä ääressä miettii pukeutumistaan, ironia asuu hänen katseensa ja peilin välissä. Kun prinssi Harry pukeutuu nuoren ja kyllästyneen hovinsa naamiaisissa natsiksi, ironia kukkii. Kun Jussi Halla-ahon seuraajat kutsuvat miestä Mestariksi, ironia sivaltaa monikulttuurisuuteen uskovan yhteiskunnan kappaleiksi.

Ironia kuitenkin katoaa välittömästi, kun vaate, viesti tai puhe päätyy sisäpiiriin kuulumattoman ulkopuolisen tarkasteltavaksi. Natsipuku lakkaa olemasta hauska vitsi ja muuttuu makaaberiksi pilaksi. Lonkalta heitetty vitsailu siitä, miten sotilasjuntta hoitaisi Kreikan ongelmat kuntoon, muuttuu ”länsimaisen demokratian halveksunnaksi”. Ironisista viiksistä tulee tavalliset, rumat viikset.

Useimmiten ironia kuitenkin katoaa jo ennen kuin puhuja avaa suunsa. Ironia on puheen ja minäkuvan vapaudu vankilasta -kortti. Kasvata rumat viikset ja kuittaa ne ironialla. Vaadi sotilasdiktatuuria läpällä. Nimeä itsesi Punavuoren R. Kellyksi ja teeskentele tavoittelevasi parodiaa.

 

Ironiaa kutsutaan aikamme helmasynniksi ja meitä nykyisiä sukupolvia etääntyneiksi, vieraantuneiksi ja elämään kyllästyneiksi materialisteiksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ironia on kuin ihottuma, joka kätkee alleen paiseen: paljastumisen pelon.

Ironia on keino suojella itseään tosissaan olemiselta, rakastamiselta ja omistautumiselta. Jos rakastaa vaikkapa supersankarielokuvan oheistuotelippiksiä, fasismia tai jotain muuta yleisesti hävettävää, on helpompaa esittää nauravansa niille ja tykkäävänsä niistä viileän ironisesti.

Tämä suojelu ulottuu myös oman pään sisälle. Ironia on tapa piilottaa persoonallisuutensa ja makunsa railot, sopimattomat ainekset. Sen takia tietoinen noloutta pelkäämätön fanitus ja nörttiys onkin ulospääsy ironiasta. Siksi Stig työntää lastenvaunuja Herttoniemen rannassa do-rag päässä ja viikset tuulta halkoen.

 

Ironiaa on siis olemassa, mutta vain yksin kotona, läheisimpien toverien parissa tai omalla keskustelufoorumilla. Kaikkialla muualla ironia lakkaa olemasta. Kuka tahansa saattaa sanoa mitä tahansa ironisesti, mutta ei yleensä tee niin. Muut ihmiset ja media saattavat tulkita ironian oikein tai sitten eivät. Politiikassa ei ole ironiaa. Siksi Jussi Halla-ahoa ei enää näy eikä kuulu. Pukeutumisessa ei ole ironiaa, sillä vaikka My Little Pony -paitaa käyttäisikin ironisesti, kadulla vastaantulijat näkevät ainoastaan tyypin My Little Pony -paidassa.

Kaikkein harvinaisinta ironia on siellä, missä sitä yritteliäimmin viljellään: satiirissa. Ironialla pilkkaaminen epäonnistuu aina. Kysykää vaikka Bruce Springsteeniltä, miltä tuntuu, kun lihaksikas patriootti hoilaaBorn in the USA:ta liittovaltion lippuun kääriytyneenä. Tai Ismo Alangolta, kuinka hienoa on, kun humalainen Rappiolla kaikuu syrjäkaduilla.

Tai internetin pilkkakirveiltä, että missä se Paavo nyt sitten oikeasti on.

Lukupäiväkirja: Koko Hubara, Ruskeat Tytöt

Koko Hubaran esikoiskokoelma alkaa erittäin tiukalla tykityksellä. Miltä tuntuu, kun ei koskaan näe missään ketään itsensä kaltaista? Miltä tuntuu kun ei ole edustettuna missään, puhumattakaan siitä että näkyisi positiivisessa sävyssä? Mitä tämä tekee ihmisen käsitykselle itsestään, mahdollisuuksistaan, maailmastaan?

Siitä Hubara menee eteenpäin – entäs sitten kun lopulta löytää itsensä jostain, räppivideolta heiluttamasta persettään? Miltä tuntuu kun ainoat positiiviset kuvat itsensä kaltaisista (tai sellaisiksi koetuista) ihmisistä ovat keikisteleviä, baunssaavia, esineellistettyjä beibejä? No, vaikealta. Silloin on pakko ottaa toimijan mallia niiltä videoilta, mutta samaan aikaan koko ajan potea vähän huonoa omaatuntoa feministinä.

Tällaisten ristiriitojen kanssa Hubara pelaa (ja elää): olla suomalainen mutta Ruskea, feministi mutta saada positiivinen naiskuva räppivideoista, juutalainen mutta arabi. Suomessa Toinen, mutta ei kuitenkaan Musta. Teoriasta voimaantuva mutta ylihyökyvän kokemuksen vallassa elävä.

Hubaran kielen lukeminen on jännittävää: tavallaan, tietystä perspektiivistä, sitä voisi moittia liian puhekieliseksi. Tavallaan kuitenkin kieli on oikeastaan mulle melkein samastuttavin elementti: teksti vilisee anglismeja ja rullaa mukavan pääkaupunkilaisella rytmillä. Kieleen liittyy myös poliittinen pointti, Hubara argumentoi että suomen kieltä saa mankeloida kuten tahtoo, ja jos siihen haluaa lisätä isoilla kirjaimilla kirjoitettavia käsitteitä, niin antaa palaa vaan. Tämä on sukua blattesvenska-keloille (että myös maahanmuuttajien tuottama kieli on arvokasta sinänsä ja osa kunkin kielen luontaista evoluutiota), mutta kuitenkin tietoisemmin poliittista, sillä Hubara on suomea äidinkielenään puhuva ammattitoimittaja.

Kieltä käytetään myös jännittävänä tehokeinona. Heprean (ja ehkä myös arabian?) kielisiä ilmauksia ei käännetä tai selitetä. Tämän on aluksi ns. sairaan ärsyttävää, kunnes lukija ymmärtää, että se on tarkoituksellista. Tässä Hubara (hyvin pienellä tavalla toki) tuottaa näitä kieliä ymmärtämättömälle sen kokemuksen, jonka “teoriaa” hän teoksessa rakentaa: toiseutetuksi tulemisen, vieraannutuksen, sen, että lukee kirjaa, jota ei ole suunnattu minulle, ainakaan kokonaan.

Teorian ja käytännön yhteiselämä, ajatuksen ja kokemuksen tanssi onkin yksi Ruskeiden Tyttöjen pääteemoja. Teoria on vapauttavaa, se kirkastaa ajattelua, mutta ei voi koskaan kokonaan selittää pois kokemusta. Kokemus on aina tavalla tai toisella ensisijainen, ristiriitainen, raaka. Kokoelman alkupuolen sanoma on selvä: suomalaisessa yhteiskunnassa Ruskeana Tyttönä on vaikea kasvaa, sillä missään ei ole positiivisia esimerkkejä siitä, mitä on olla Ruskea Tyttö. Tätä pointtia voi toki kiistää teoreettisesti, mutta jos sen tekee itse vaikkapa valkoisena miehenä, ei pidä yllättyä, ettei teoretisointia oikein oteta vastaan. Minulla ei ole mitään keinoa tietää, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa yksikään positiivinen mediakuva ei ole minun kaltaisestani ihmisestä, joten minun ei kannata lähteä viisastelemaan, miltä se tuntuu. Tai voin toki lukea tällaisia kirjoja. Omasta kokemuksesta yleisiksi säännöiksi kulkee toki aina aika vaikea polku, eikä Hubara tunnu ihan aina osuvan maaliinsa.

Kokoelma alkaa erinomaisesti, ensimmäiset kaksi tekstiä kannattaisi kaikkien lukea – nimenomaan tietyn kokemuksen kuvauksena ja sen yhteiskunnallisena analyysina. Sen jälkeen erityisesti hiphop-kulttuurin vaikeilua ja Jemeniä käsittelevät tekstit olivat oikein hyviä. Jännittävää on myös, mikä kokoelmasta puuttuu. Hubaran varmaankin julkisin kulttuurikohu koski hänen Oneironia ja kulttuurista appropriaatiota käsitelleitä blogitekstejään. Näitä ei ole otettu mukaan Ruskeisiin Tyttöihin, vaikka monella muulla tekstillä onkin juurensa Hubaran blogissa. Syitä voi vain arvailla. Kokoelma on ns. helpommin nieltävää näin, se käy vähemmän omien liittolaistensa kimppuun. Lisäksi mun mielestä appropriaatioesseiden argumentaatio meni vähän liian lennokkaaksi, joten voi olla että ne olisi pitänyt kastroida tähän kirjaan – joka taas olisi varmaan tuntunut luovuttamiselta tai joltain. Mene ja tiedä.

Viimeaikaisista kirjoita tämä keskustelee mun päässäni eniten Ta-Nehisi Coatesin Between the World and Men kanssa, jonka Hubara myös shoutouttaa loppupuolen esseessä. Sama paatos, sama kokemuksen ensijaisuus ja vuorovaikutus teorian kanssa, sama vaikea suhde maailmaan. Jopa sama pakopaikka: Coates ja Hubara ovat varmaan suunnilleen samaan aikaan kulkeneet Pariisin katuja ja kokeneet olevansa vapaita itsestään, vapaita olemaan Joku ja ei-kukaan ihan itsenään.

Kokoelma ei noin kirjallisuutena kanna ihan loppuun asti, polku kokemuksesta yleisyyteen ehkä hukkuu henkilökohtaisen aluskasvillisuuteen, tai tekstin fokus heiluu. Viimeinen ehkä kolmannes olisi kaivannut terävöittämistä tai poistoa. Mutta alku on niin tiukkaa että huh huh.

(Keskustelu aiheesta löytyy Facebookista, jonne tämäkin teksti on alunperin kirjoitettu.)

Väitöstilaisuus, lectio, loppu ja alku

Väittelin valtiotieteiden tohtoriksi 2.11.2016 Päärakennuksen Auditorium XIV:ssä, yhdessä niistä saleista joissa on ne vanhat epämukavat puupenkit, väitöskirjalla jolla oli napakka nimi Individuals Doing Politics : Urban participation, social media campaigning and online nano-politics. Tupa oli ääriään myöten täynnä, ja lauteilla lisäkseni Risto Heiskala vastapuolella, ja Harry Potter -viittainen Matti Kortteinen pitämässä kuria ja järjestystä salissa ja ohjaajani Eeva Luhtakallio eturivissä kanssajännittämässä. Koko homma sujui siinä määrin rennosti ja hyväntuulisesti kuin tällainen tilanne nyt vain voi sujua. Alla on väitöksen avauspuheenvuoroni, jonka tarkoituksena on esitellä väitöskirjan teemat ja sisältö mahdollisimman yleistajuisesti. Erikseen huomautettakoon, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä Vartiosaaresta enkä kampanjoinut suuntaan tai toiseen asian tiimoilta. Tämän jälkeen tästä tekstistä löytyy pätkiä karonkkapuheestani sekä lopussa kaiken katoavaisuuden taivastelu.

Itse väitöskirjan johdanto löytyy täältä, sen sisällön muodostavat artikkelit pääosin täältä ja HS:n summaus NIMBY-tematiikasta täältä.

Lectio Preacursoria

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuusto veti tulevien vuosien kaupunkikehityksen suuntaviivat päättäessään kaupungin yleiskaavasta. Samassa valtuuston kokouksessa yksi poliittisesti kiivaimmista keskusteluista koski asuntojen rakentamista Itä-Helsingissä sijaitsevalle Vartiosaarelle. Saari on tähän mennessä ollut parhaiten omalla veneellä saavutettava virkistysalue ja muutaman kymmenen ihmisen koti. Saaren suojeluarvoja ovat vihreän luonnon lisäksi olleet Veiksel-jääkauden sinne jättämä suunnaton siirtolohkare sekä Itämeren suolaisemman edeltäjän, Litorinameren, muokkaama rantakivikko.

screenshot-2016-11-08-15-59-11Vartiosaaren rakentamista vastusti äänekäs kansanliike. Save Vartiosaari-Facebook-sivulla saaren puolustajat kuvasivat toimintaansa seuraavasti: ”Muistakaamme että olemme olleet oikeutetulla ja hyvällä asialla. Olemme tehneet työtä luonnon hyväksi, myös lastemme ja heidän lapsiensa oikeuksien puolesta”.

He siis omasta mielestään rakensivat argumentaationsa ja poliittisen toimintansa keskeisesti yhteisen hyvän varaan.

Valtuusto kuitenkin päätti kaavoittaa saaren asuntorakentamiselle. Vaikka saaren koskemattomuuden puolustajat olivatkin omasta mielestään hyvän ja oikean puolella, on helppoa ymmärtää, miksi heidän toimintansa saatettiin nähdä myös toisenlaisessa valossa. Vartiosaareen ei mene siltaa, siellä ei ole vierasvenelaituria ja se on vuosia ollut melko pienen ihmisjoukon käytössä. Liikkeen ulkopuolisille ihmisille, sellaisille, joille saari Litorinameren rantakivikkoineen ei ole ollut osa omaa henkilöhistoriaa, saaren rakentamisen vastustaminen saattaa kuulostaa keskeisesti oman edun ajamiselta: ne, jotka saarta käyttävät, eivät halua, muita ihmisiä idylliään häiritsemään.

Näin kaavoituskiistan analysoija päätyy yhteisen hyvän ja oman edun välisen ristiriidan äärelle: vastakkain ovat saaren historialliset, ja luonnonsuojelulliset arvot, sekä tarve rakentaa kaupunkiin lisää asuntoja. Samaan aikaan epäilys jäytää: onko kyseessä sittenkin pienehkön ryhmän omien etujen puolustaminen? On kuitenkin kysyttävä myös seuraava kysymys: miksei myös oman edun tällainen ajaminen olisi sallittua? Muuttuuko se Veiksel-jääkauden siirtolohkare vähemmän historialliseksi maanmuodoksi, koska se on merkityksellinen jollekin oikealle ihmiselle?

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-14-07Väitöstyössäni en ole tutkinut Vartiosaarta, vaan yleisemmin tässä lyhyessä saarivierailussa esiin tullutta politiikan tekemisen tapaa. Väitöstyössäni tutkin poliittisten vaateiden julkista oikeuttamista sekä laajassa mielessä poliittista toimintaa ja poliittista osallistumista yksilöiden näkökulmasta – miten yksilöt tekevät politiikkaa erilaisia ympäristöjä, teknologioita ja kulttuurisia repertuaareja luovasti hyväksi käyttäen.

Näitä ympäristöjä ovat niin se konkreettinen Litorinameren aaltojen muovaama kivikko Vartiosaaren kallioilla, kuin sosiaalisen median verkostoherkistymistä aiheuttava tykkäysten, kaveruuksien ja algoritmien viidakkokin. Näitä ympäristöjä on myös poliittinen kulttuuri yleisesti käytettyine argumentaatiotapoineen, symboleineen ja organisaatiomuotoineen.

Väitän siis, että mikäli haluamme ymmärtää nykyisen poliittisen toiminnan muotoja, meidän täytyy tarkastella niitä toimijoiden näkökulmasta. Nämä toimijat, joista puhun, eivät kuitenkaan ole irrallisia rikkahippuja rannoilla. Heidän toimintansa tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ohjaamana, ja niitä rakenteita luovasti hyödyntäen, samoin kuin sekä olemassa olevia organisaatioita käyttäen että uusia luoden.

Tutkimuksessani on koko ajan taustalla halu ymmärtää poliittista kulttuuria. Se on kuitenkin käsitteenä siinämäärin hyhmäinen, että katsoin parhaaksi lähestyä sitä pikemminkin toiminnan taustana, maisemana tai topologiana, kuin tutkimuksen suoranaisena kohteena.

Saari, siirtolohkare, yhteisen hyvän argumentaation perinne, Finlandia-hymni – kaikki nämä maiseman piirteet käyvät merkityksellisiksi vasta kun toimijat tekevät niistä sellaisia. Ne saavat merkityksen vasta, kun toimijat muokkaavat niistä käyttöönsä sopivia.

Sitä ennen ne muodostavat repertuaarin: joukon mahdollisuuksia, jotka toimijalle ovat tarjolla, sen maiseman jossa toimija käyskentelee. Tämän maiseman läpi marssivalle sotajoukolle siirtolohkare on merkityksellinen pääasiallisesti, mikäli se tarjoaa suojaa vihollisen tulelta. Inspiraatiota etsivälle taidemaalarille lohkare on merkityksellinen esteettisen kontrapunktin rakentajana ja maiseman rytmin rikkojana, ja pienille seikkailijoille myyttisenä uhrikivenä tai ufojen laskeutumisalustana.

Niinpä, mikäli haluamme ymmärtää tätä siirtolohkaretta, on sitä katsottava ohikulkijoiden näkökulmasta – mikäli haluamme ymmärtää kulttuurissamme poliittisille toimijoille tarjolla olevia toiminnan ja argumentaation tapoja, meidän on ymmärrettävä, miten toimijat niitä käyttävät.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-11-24Tämä väitös koostuu kolmesta itsenäisestä tutkimuksesta. Niistä kukin käsittelee jotakin osallistumisen tai politiikan tekemisen saraa: pohtii niiden taustoja ja mahdollisuuksia, sekä sitä, miten toimijat hyödyntävät omaa maisemaansa poliittisen toiminnan repertuaarina. Näiden tutkimusten aiheena on yhteisen hyvän ja oman edun ihmettely maankäyttökonflikteissa, sekä sosiaalisen median puntarointi niin vaali-iloittelun kuin nano-poliittisen kanssakäymisen kannalta.

Nämä kolme tutkimusta yhdistyvät ennen kaikkea näkökulmansa kautta. Näissä tutkimuksissa politiikkaa tarkastellaan yksilöiden toimintana, on kyse sitten lain suomia osallistumisoikeuksia käyttävistä asukas-kansalaisista tai politiikasta innostuvista internet-yrittäjistä.

Tutkimuksista ajallisesti ensimmäinen ja aineistoiltaan kunnianhimoisin käsittelee not in my backyard- eli NIMBY-konflikteja: paikallisia maankäyttökiistoja, joissa asukkaat ja suunnittelukoneisto ovat erimielisiä vaikkapa kaupunginosan maankäytöstä. Uutta kaavaa laadittaessa kaikilla alueen asukkailla on oikeus esittää mielipiteensä muutoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat poliittisen argumentoinnin ja arvottamisen repertuaarit: miten kaavoitukseen osallistuvat kansalaiset muuttavat kulttuurissamme jaetut arvot poliittisiksi argumenteiksi– ja milloin toimijat katsovat voivansa unohtaa yhteisen hyvän ja kuitata perustelut ainoastaan toteamalla ”en halua tätä muutosta”?

Tutkimuksen aineistona on noin 600 asukkaiden kaupunkisuunnitteluvirastolle lähettämää mielipidekirjettä, joista suurin osa vastusti jotakin paikallista maankäyttöä. Noin joka toisessa kirjeessä asukkaat katsoivat, että pelkästään oman mielipiteen esille tuominen, joko ilman perusteluja tai suoraan esimerkiksi asukkaan omiin taloudellisiin intresseihin vedoten, pitäisi ottaa huomioon aluetta kaavoitettaessa. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa toimijat siis ajattelevat tällaisen argumentaation olevan vaikuttavaa – eivät nämä asukkaat muuten käyttäisi aikaansa tällaisten kirjeiden lähettelyyn. Yleensä näin argumentoivat asukkaat rakensivat kuitenkin retorisen asetelman, jossa he nostivat itsensä edustamaan koko lähialuetta. Tällainen näennäisen edustavuuden taakse meneminen ehkä pehmensi oman edun ajamisen alastomuutta.

Noin kolme neljäsosaa mielipidekirjeistä kuitenkin käytti jollakin tavalla yhteiseen hyvään vetoavaa argumentaatiota: asukkaat vetosivat luontoarvoihin, alueiden väliseen tasa-arvoon sekä koko Helsingin suopiolliseen tulevaan kehitykseen. Näissä kirjeissä myös konkreettisesti rakennettiin maastonmuodoista merkityksellisiä. Meri-Rastilan rantametsän rakentamista vastustavat asukkaat argumentoivat esimerkiksi seuraavalla tavalla: (lainaus alkaa) metsä on meidän alueen keuhkot. Siellä on 8000-vuotta vanha arvokas Litorina-meren aikainen ainutlaatuinen luontokohde, joka säilyy vain jos metsä pysyy koskemattomana (lainaus päättyy). Millaisia kiviä siellä rannassa sitten ikinä onkaan, niistä on tässä mielipidekirjeessä tehty merkityksellisiä nostamalla ne tukemaan alueen suojelemista.

 

Seuraavassa tutkimuksessa kulttuuristen repertuaarien rinnalla tärkeäksi nousevat organisatoriset sekä tekniset resurssit ja niiden luova käyttö.

Pekka Haaviston vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan merkittävin piirre oli sen organisoitumistapa. Huonosti resursoitu altavastaajakampanja rohkaisi ihmisiä rakentamaan omia projektejaan ja kampanjaryhmiään. Nämä ryhmät toimivat itsenäisesti suhteessa varsinaiseen kampanjaan ja organisoituivat yleensä facebook-ryhmien avulla. Näitä kahta kampanjaa voi kuvata viraaliseksi ja viralliseksi kampanjaksi. Vihreän puolueen organisoima virallinen kampanja ei pyrkinyt tukahduttamaan näitä omaehtoista poliittisia projekteja, vaan otti niiden tuottaman materiaalin heti hyötykäyttöön. Nämä kampanjaryhmät onnistuivat aktivoimaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ennen sitä, tai sen jälkeen, ole osallistuneet puoluepoliittiseen toimintaan.

Kaksi youtube-videota kuvaavat hyvin sekä kampanjan henkeä että sitä, miten olemassa olevia symboleja ja toiminnan tapoja hyödynnettiin ja uudelleentulkittiin. Ensimmäisessä mainos- ja markkinointiammattilaiset organisoivat pop-up-mieskuoron laulamaan flashmobbina Finladia-hymniä rautatieasemalle. Performanssin kuvasi ja äänitti joukko elokuva- ja videoalan ammattilaisia. Jossain päin Facebookin loputonta nyt-hetkeä näiden ryhmien tiet olivat onnekkaasti kohdanneet, ja kollaboraation hedelmä ladattiin youtubeen. Lopulta Haaviston virallinen kampanja käytti joukkorahoituksella keräämiään rahoja tehdäkseen tästä puolueorganisaation ulkopuolella toteutetusta videosta yhden kampanjan harvoista televisiomainoksista. Spontaanilta vapaaehtoispohjalta kasattu kymmenien ihmisten organisaatio siis tuotti kansallisen symbolin, Finlandia-hymnin, uudelleentulkinnan, joka näytettiin televisiossa kymmenien tuhansien mikrolahjoituksilla kerättyjen eurojen avulla, sadolle tuhansille katsojille.

Skaalan toisessa päässä puolestaan youtube-käyttäjä theisojunno askarteli sarjan mash-up videoita, joissa Haavisto, kuvankäsittelyn ihmeiden mahdollistamana, soitti dubsteppiä ja acid housea. Biitin päälle theisojunno oli leikannut paloja Haaviston pitämistä puheista. Videoiden tekoon kului muutamia tunteja, ja ne keräsivät lyhyessä ajassa muutamia tuhansia katsoja. Nämä videot hyödynsivät internet-iloittelun ja konemusiikin kulttuurisia repertuaareja.

Tutkimuksista kolmas ja viimeinen käsitteli sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, teknisiä ominaisuuksia ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita ne luovat.

Tässä tutkimuksessa määriteltiin pienimmäksi mahdolliseksi poliittisen toiminnan eleeksi tykkää-napin painaminen. Tämä on toiminnan nano-poliittinen taso. Näitä tykkäyksiä seurataan, niitä optimoidaan ja niillä käydään symbolisia kamppailuja poliittisten toimijoiden välillä. Tykkää-napin painamiseen ja peukun lähettämiseen vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain se, tykkääkö yksittäinen käyttäjä tykkäyksen kohteena olevasta statuspäivityksestä tai jaetusta, linkistä vaiko ei.

Siihen vaikuttaa muun muassa se, ketkä muut ovat tykänneet linkistä aikaisemmin, sekä mitä toimija ajattelee muiden facebook-käyttäjien ajattelevan tykkäämisestään. Lisäksi tykkäämiseen vaikuttaa toimijan verkostoherkkyys eli käsitys siitä, ketkä kaikki saattavat olla tämän yksinkertaisen tykkäämisen yleisönä… Sanalla sanoen, kaikki ne asiat, jotka vaikuttavat myös siihen miten me käyttäydymme kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta sovitettuna internetin rytmiin ja tekniseen maailmaan. Kun sosiaalinen media välittää yhä suurempaa osaa poliittista toimintaa, tulevat myös nämä vuorovaikutustilanteiden säännöt yhä tärkeämmäksi osaksi poliittisen toiminnan ymmärtämistä.

Hyvät kuulijat, näiden tutkimusten esittelyn jälkeen tulee todeta muutama asia siitä mitä tämä väitöskirja ei ole, ja mitä se ei väitä.

Tämä väitöskirja ei ole niin sanotusti saksalainen väitöskirja, jonka otsikko voisi olla vaikkapa lyhyt johdatus politiikan praksikseen: tämä väitöskirja ei esitä läpitunkematonta väitettä siitä, miten politiikkaa pitää ajatella. Se ei myöskään esitä ainoaa mahdollista käsitteistöä näiden ilmiöiden ymmärtämiselle. Tätä työtä ei siis pidä ymmärtää yrityksenä sanoa viimeinen sana prosessista, vaan nähdä se yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa. Väitöskirjani empiirisille tutkimuksille, varsinkin mikäli niitä tarkastellaan toisistaan irrallisina, on mahdollista antaa myös muunlaisia teoreettisia tulkintoja, ja niistä voidaan rakentaa myös muunlaisia perspektiivejä.

Väitän kuitenkin, että suuntaamalla perspektiiviä kohti politiikkaa tekeviä yksiöitä ja heidän tilannesidonnoista luovuuttaan, voimme ymmärtää tarkemmin ennen kaikkea sosiaalisen median ajan poliittisesta ilmiöitä. Avaamalla ajatteluamme aktiivisesti toimivien yksilöiden, ja toimintaa sekä rajoittavien että mahdollistavien kulttuuristen repertuaarien yhdistelmän suuntaan, voimme rakentaa robusteja teoreettisia ja empiirisiä kuvauksia siitä, miten poliittinen toiminta toimii. Tämä samalla unohtamatta niitä mikro- ja nanotason vuorovaikutustilanteita, joissa politiikka oikeasti tehdään.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-15-53-24Kun Vartiosaaren alueen osayleiskaavasta oli päätetty, viime keskiviikon- ja torstain välisenä yönä, päivitti Save Vartiosaari –liike Facebook-sivuaan.  ” Helsingin valtuusto päätti juuri tuhota saaren. (…) Absurdi on sana joka kuvaa tätä. Nyt alkaa valitukseen tähtäävä työ johon keräämme voimia. Kiitos ystävät – tuesta ja kaikesta työstä jota olette tehneet saaren hyväksi”.

Tällaisia nämä politiikkaa tekevät yksilöt ovat – sinnikkäitä ja luovia. Kun poliittinen todellisuus sulkee yhden vaikuttamisreitin, avautuu toisaalla oikeusjärjestelmän prosessi, eli muodollisen valituksen laadinta, jota kautta omaa asiaansa voi edelleen edistää.

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että vaikka Vartiosaaren siirtolohkare vaikuttaa muuttumattomalta ja vakaalta osalta maisemaa, jostain se on kuitenkin paikalleen päätynyt. Muuten sitä ei sanottaisi siirtolohkareeksi. Ei ole takeita, että se on samalla paikallaan enää huomenna. Tai että se on saman värinen: yksi Vartiosaaren käyttäjien varhaisia argumentteja sillan rakentamista vastaan oli, että sitä myöten paikalle saapuu nuorisoa spray-maalaamaan kalliot täyteen.

Toimijat aina muuttavat maisemaa, jolloin se ei enää ole identtinen seuraaville tulijoille. Tuskin yksikään ohimarssiva sotajoukko on jättänyt maisemaa samaan neitseelliseen kuntoon kuin missä se oli. Tarjolla olevat kulttuuriset repertuaarit elävät.

Tänään sääennusteen mukaan sataa lunta koko päivän. Tämä lumi, yksittäisistä hiutaleista koostuva, muodostaa lumikasoja, joka tilapäisesti kätkee alleen myös jäljet Veikselistä, siirtolohkareista ja Litorinameren rantakivistä. Aikanaan, ehkä jo huomenna, lumihiutaleet sulavat ja valuvat virtana mereen, jonka aallot huuhtovat ne pois.

Kaikki virtaa.

Ja nyt pyydän Teitä, Arvoisa Professori Risto Heiskala tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

(Vastaväittäjän kysymykset olivat ns. tough but fair – ymmärtäviä, yleisesti yleisöystävällisiä ja riittävän kieroja. Hommasta kaiken kaikkiaan suoriuduttiin kunnialla)

Karonkka

Kun väitöstilaisuudessa saadaan homma hoidettua, on aika siirtyä karonkkaan juhlistamaan. Minä järjestin karonkkani Suomenlinnan Panimoravintolassa, jossa kaikki sujui mitä parhaimmalla tavalla. Alla palasia yleisistä osista karonkkapuhettani – säästän teidät ylitsevuotavan emotionaalisilta kiitoksiltani.

Arvoisa vastaväittäjä, hyvät ystävät ja tukijat, kaikki te.

screenshot-2016-11-08-16-33-22Tämä juhla on kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet tähän prosessiin jonka olen nyt toikkaroinut lähes päätepisteeseensä. Ennen kuin siirryn pääruokaan, yksityiskohtaiseen ihmisten, käydään läpi muutamien yleisempien asioiden zakuska-pöytä.

Ensin muutama sana Helsingin yliopistolle

Väitöskirjaprosessin lisäksi tänään päättyy minun puolestani myös laajempi elämääni vaikuttanut prosessi. Aloitin Helsingin yliopistolla syyskuussa 2004. Asuin silloin naapurisaarella ja könysin luennoille lautalla tästä rannasta joka päivä. Tänään, jälleen suomenlinnassa, tämä suhde menee hetkeksi tauolle.

Minulla on aina ollut vähän vaikea suhde instituutioihin. Toisaalta olen perusluonteeltani erittäin kriittinen auktoriteettejä kohtaan ja otan huonosti vastaan muodollisuuksia, tyhmiä käskyjä tai kontrollia. Toisaalta, tai juuri siksi, päädyn sitten mukana kaikenlaiseen harrastuksellis-hallinnolliseen puuhasteluun.

Yliopiston piirissä paitsi luin kirjoja ja kävin luennoilla, myös toteutin hallinnollista suuntautumistani, taistelin yliopistopolitiikassa, hankin pikakurssin kiinteistösijoittamisessa ja yritysten hallitustoiminnassa ylioppilaskunnan firmoissa ja niin edelleen.

En missään vaiheessa ollut tietenkään täysin tyytyväinen mihinkään – vaadin yliopistoa olemaan rohkeampi, vaalimaan antiikin oliivilehtojen ideaaleja, ottamaan uuden yliopistolain jälkeinen tilanne tiukemmin omiin käsiin, sekä olemaan vähemmän rohkea esimerkiksi väitöskirjantekijöiden laskuttamisessa, mutta näin jälkeenpäin moni asia oli kuitenkin myös aivan kohdallaan.

Kiitos siis Helsingin yliopisto – ja hei hei keisarillinen Aleksanterin-yliopisto, tervetuloa Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Jatkan akateemista työtäni seuraavaksi Tampereen yliopistolla, kuten yllättävän moni muukin tässä huoneessa olijoista on toiminut. Moikkailaan kun tavataan.

Sitten muutama sana sosiologiasta yleisesti.

Mielestämme olemme saapuneet sosiologian kriisin kriisiin. Sosiologian on sanottu ainakin koko 2000-luvun olevan kriisissä, joka liittyy jollain tavalla siihen että emme enää ole arvostettu tai kiinnostava tieteenala tai jotain sinnepäin.

Kun eilen aamulla tuijottelin hesarin aukeamaa jolle levisi naamani ei pelkästään yhtä, vaan jopa kahden kerran, minun oli vaikeaa ajatella tämän tieteenalan olevan jossakin erityisessä kriisissä. Jopa täysin päinvastoin.

Koen, että sosiologia on tarjonnut minulle äärimmäisen toimivia välineitä nykyisen politiikan, yhteiskunnan ja kulttuurin analysoimiseen, ja kun analyysit ovat tulleet johonkin tulokseen, media ja päättäjät ovat olleet niistä verraten kiinnostuneita. Koen, että käynnissä on vireitä teoreettisia keskusteluja, jotka edistyvät ja edistävät maailmaan. Ja koen, että sosiologian opinnoistani on ollut äärettömän paljon hyötyä – oli tehtävänä sitten selvittää kylterien ja teekkarien pohjimmiltaan heimoeroista johtuvia riitoja, tehdä kansanedustajia, suunnitella Greenpeacen kampanjoiden ydinviestejä tai ymmärtää videopelien toiminta- ja rahastusmekaniikkoja.

Sosiologian erityisyys on, että kaikki mitä tällä alalla opimme, muuttuu välittömästi omassa mielessämme yleissivistykseksi. Meidän on aika lopettaa itsemme vähättely ja astua rohkeasti esiin.

Minä tiesin aina haluavani elää lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Tähän mennessä se on sujunut hyvin. Kuten varmaan tiedättekin, olen melko lyhytjännitteinen, nopeasti kyllästyvä, isolla pensselillä maalaava ja äärimmäisen sosiaalinen. Ylä-asteella äidinkielen opettajani voivotteli, ettei siirtäisi minut mielellään omaan koppiin etten puhuisi niin paljon tunneilla – ja samaan hengenvetoon totesi, että sekään ei todennäköisesti auttaisi, sillä silloin puhuisin seinille. Hän ei ollut väärässä – tällaisia ongelmia minulla on ollut koko opinto-urani aikana.

Minä olen siis omasta mielestäni nopea, piikikäs, kärsimätön, suurpiirteinen ja äärimmäisen sosiaalinen seinille pulputtaja. Oli siis kaikin puolin ilmeistä, että päätyisin ammattiin, jonka keskeisiä elementtejä ovat hitaus, kankeus, pikkutarkkuus ja yksinäisyys.

No, oikeasti tämä ei tietenkään ole niin kankeaa tai yksinäistä kuin pahimmilla hetkillä tuntuu. Esimerkiksi tänään minut ympäröi joukko mitä säkenöivimpiä kollegoita, ystäviä ja rakkaita. Kiitokset teille kaikille. Lisäksi tämä työ tarjoaa sellaisia ällyllisiä haasteita ja vapauksia, ettei mikään toinen ammatti.

(tähän väliin kymmeniä kiitoksia ja nyyhkytarinoita)

Lopuksi

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös väitöskirjatyö. Olen tyytyväinen, prosessi on valmis ja lopputuote oli vallankin kelpo.

Asiat eivät kuitenkaan pääty yksin. Kuten karonkkapuheessa totesin, väitöskirjan myötä päättyvät myös opintoni Helsingin yliopistolla. Aloitan joulukuun alussa työt Tampereen Yliopistolla, joten samalla poistun alma materistani. Sanotaan näkemiin, ei hyvästi.

Samalla ”päättyy” tämä blogi, sikäli kun mikään, joka on ollut epäaktiivinen näin pitkään nyt ylipäätään voi enää ”päättyä”. Uusi yliopisto tuo mukanaan uudet verkkosivut, ja ne todennäköisesti uuden blogin, aikanaan. Verkkokirjoittaminen oli tärkeää, ja varsinkin 2010-2013 keskeisiä kirjallisen toimintani kanavia. Väitöskirjan viimeisen vuoden aikana energia ei riittänyt, ja samaan aikaan pitkät Facebook-statukset ylipäätään nousivat keskeisemmäksi internet-tekstin kanavaksi. Kiitoksia siis myös näistä melkein kymmenestä vuodesta (avasin tämän blogin syksyllä 2007) tällä verkkopresenssillä.

Kaikki virtaa, seuraavaksi johonkin uuteen asentoon.

(tämän merkinnän kuvista kiitos Senja Laakso, Kaisa Eranti, Tuukka Ylä-Anttila sekä Save Vartiosaari-liikkeen Facebook-sivu.)

Europan tähtien alla

EUROPA_2448442bEnnen kulunutta surullista kaksiviikkosta en tiennyt olevani EU-ihminen. Nyt se on päivänselvää. Tänä kohti sotaa hitaasti mönkivänä aikana EU:n kaltaiset projektit ja rakenteet ovat olleet niitä hyviä asioita, joihin ripustaa toivoa – nimenomaan ideoiden ja uskon tasolla, päivänpoliittisen idiotismin yläpuolella.

Asiantilojen sijaan me havaitsemme aina muutoksen, ja niin nytkin. EU:n edustama toivo on ollut luonteeltaan kuin happi, sen olemassaolon huomaa vasta kun se imetään pois huoneesta ja hengittäminen käy asteittain vaikeammaksi.

On surullista nähdä kuinka Syriza epäonnistui, vaikka se lieni kirjoitettu keltaisiin tähtiin sinisellä pohjalla jo ennen kuin Ateenassa äänestettiin. Neuvottelutaktiikasta ja persoonallisuuksista voi olla mitä mieltä vaan, mutta ainakin Syriza ryhtyi mielettömään yritykseen koko EU:n asenteen ja toiminnan muuttamiseksi astetta inhimillisemmäksi. Sehän heidän tavoitteensa koko ajan oli, pelastaa itsensä pelastamalla meidät kaikki. Nyt kuitenkin käy toisin päin, he tuhoavat itsensä ja meidät siinä samalla.

Jälkeenpäin on aina hyvä sanoa, oliko jokin taktinen liike hyvä vai huono. Tällä viisaudella varustettuna on ilmiselvää, että Syrizan kansanäänestys oli karmiva virhe, vaikka sen puolesta olisikin mahdollista löytää myös hyviä argumentteja. Alexis Tsipras kiroaa itseään lopun ikäänsä, ettei eronnut kaksi viikkoa sitten. Tai kuka tietää, neuvotteluissa nimittäin esiintyvät edelleen Schrödingerin velkahelpotukset, jotka ovat samaan aikaan vahvasti elossa ja täysin kuolleet. Aikanaan aaltofunktio kaatuu ja vapautuvat vesimassat hukuttavat meidät kaikki.

Nyt Saksa ajaa Kreikan ulos, ehkä eurosta, ehkä EU:sta. Syrizan eurooppaprojekti oli kunniakas, mutta puolueen vanhakantaiselle venäjämieliselle siivelle Moskova saattaa sittenkin olla Brysseliä lähempänä. Tätä odotan lähinnä kauhulla ja toivon olevani väärässä.

Täällä Suomessa havaitsemme vasta nyt, mitä Soini sai hallitusneuvotteluissa suostumalla kaikkeen perussuomalaisten periaatteden vastaiseen kyykytykseen. Soini sai Suomen EU-politiikan johtajuuden. Tämä sai kokoomuksen ja ennen kaikkea Stubbin pettämään koko eurooppalinjansa, samalla tavalla kuin Syrizan pöydälle nyt antama tarjous käytännössä pettää koko Syrizan vaalikampanjan ja olemassaolon tarkoituksena. Tarjous on lähes identtinen kansanäänestyksessä hylätyn ehdotuksen kanssa, mutta silti hymynsä ja itsekunnioituksensa kadottaneen Stubbin mielestä kelpaamaton.

Pitää muistaa myös, että ei Suomi näitä päätöksiä tee. Olemme ikuinen mallioppilas, eivätkä mallioppilaat tee itsenäisiä päätöksiä vaan seuraavat. Vaikka kantamme olisi Euroopan tiukin, sen sanelevat Saksan Schäublen ilmeet. Seuraamme Saksaa, kuten olemme aina tehneet, riippumatta siitä kuinka viisasta se on ollut. Ehkä Schäuble voisi eläköityä Suomen kuninkaaksi?

Meidän tiukka linjamme voi aiheuttaa meille ainoastaan vahinkoa. Ajoin junalla autioituvan Salon läpi, joka oli varmaankin aikanaan ihan hyvä paikka globaalissa kapitalismissa toimimiseen, mutta joka kannattaisi nyt lähinnä sulkea. Toivottavasti me keksimme jotain kännyköiden jälkeen, jotain paperin jälkeen, jotain tavaroiden liikuttelun jälkeen. Toivottavasti me keksimme itsellemme tulevaisuuden Meitä kohtaan ei tulla armoa tuntemaan. Päästäisiköhän Tsipraksen Kreikka Suomen Naton jäseneksi Venäjältä saamansa avun jälkeen?

Nyt odotamme. Euroopan tuulet ovat arvaamattomat, ehdottomat aikarajat ehdollisia ja euroseteleissä lukee edelleen ΕΥΡΩ. Ehkä tuulet tänään, huomenna, 20.7. puhaltavat muutaman niistä myös Attikan niemimaalle, ehkä eivät. Ehkä näemme drakman paluun ja huudamme tuskasta sairaaloihinsa ilman lääkkeitään kuolevien vanhusten kanssa.

Ja ehkä yksi näistä vanhuksista, harmaa, rypistynyt, kunnianpäivänsä kauan sitten nähnyt, ratsasti aikanaan Kreetalle jumalaisen valkoisen härän selässä, auringon pyyhkiessä hänen valtakuntansa rantoja. Hänen nimensä oli Europa.