Blogi (In Finnish)

Lukupäiväkirja: Koko Hubara, Ruskeat Tytöt

Koko Hubaran esikoiskokoelma alkaa erittäin tiukalla tykityksellä. Miltä tuntuu, kun ei koskaan näe missään ketään itsensä kaltaista? Miltä tuntuu kun ei ole edustettuna missään, puhumattakaan siitä että näkyisi positiivisessa sävyssä? Mitä tämä tekee ihmisen käsitykselle itsestään, mahdollisuuksistaan, maailmastaan?

Siitä Hubara menee eteenpäin – entäs sitten kun lopulta löytää itsensä jostain, räppivideolta heiluttamasta persettään? Miltä tuntuu kun ainoat positiiviset kuvat itsensä kaltaisista (tai sellaisiksi koetuista) ihmisistä ovat keikisteleviä, baunssaavia, esineellistettyjä beibejä? No, vaikealta. Silloin on pakko ottaa toimijan mallia niiltä videoilta, mutta samaan aikaan koko ajan potea vähän huonoa omaatuntoa feministinä.

Tällaisten ristiriitojen kanssa Hubara pelaa (ja elää): olla suomalainen mutta Ruskea, feministi mutta saada positiivinen naiskuva räppivideoista, juutalainen mutta arabi. Suomessa Toinen, mutta ei kuitenkaan Musta. Teoriasta voimaantuva mutta ylihyökyvän kokemuksen vallassa elävä.

Hubaran kielen lukeminen on jännittävää: tavallaan, tietystä perspektiivistä, sitä voisi moittia liian puhekieliseksi. Tavallaan kuitenkin kieli on oikeastaan mulle melkein samastuttavin elementti: teksti vilisee anglismeja ja rullaa mukavan pääkaupunkilaisella rytmillä. Kieleen liittyy myös poliittinen pointti, Hubara argumentoi että suomen kieltä saa mankeloida kuten tahtoo, ja jos siihen haluaa lisätä isoilla kirjaimilla kirjoitettavia käsitteitä, niin antaa palaa vaan. Tämä on sukua blattesvenska-keloille (että myös maahanmuuttajien tuottama kieli on arvokasta sinänsä ja osa kunkin kielen luontaista evoluutiota), mutta kuitenkin tietoisemmin poliittista, sillä Hubara on suomea äidinkielenään puhuva ammattitoimittaja.

Kieltä käytetään myös jännittävänä tehokeinona. Heprean (ja ehkä myös arabian?) kielisiä ilmauksia ei käännetä tai selitetä. Tämän on aluksi ns. sairaan ärsyttävää, kunnes lukija ymmärtää, että se on tarkoituksellista. Tässä Hubara (hyvin pienellä tavalla toki) tuottaa näitä kieliä ymmärtämättömälle sen kokemuksen, jonka “teoriaa” hän teoksessa rakentaa: toiseutetuksi tulemisen, vieraannutuksen, sen, että lukee kirjaa, jota ei ole suunnattu minulle, ainakaan kokonaan.

Teorian ja käytännön yhteiselämä, ajatuksen ja kokemuksen tanssi onkin yksi Ruskeiden Tyttöjen pääteemoja. Teoria on vapauttavaa, se kirkastaa ajattelua, mutta ei voi koskaan kokonaan selittää pois kokemusta. Kokemus on aina tavalla tai toisella ensisijainen, ristiriitainen, raaka. Kokoelman alkupuolen sanoma on selvä: suomalaisessa yhteiskunnassa Ruskeana Tyttönä on vaikea kasvaa, sillä missään ei ole positiivisia esimerkkejä siitä, mitä on olla Ruskea Tyttö. Tätä pointtia voi toki kiistää teoreettisesti, mutta jos sen tekee itse vaikkapa valkoisena miehenä, ei pidä yllättyä, ettei teoretisointia oikein oteta vastaan. Minulla ei ole mitään keinoa tietää, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa yksikään positiivinen mediakuva ei ole minun kaltaisestani ihmisestä, joten minun ei kannata lähteä viisastelemaan, miltä se tuntuu. Tai voin toki lukea tällaisia kirjoja. Omasta kokemuksesta yleisiksi säännöiksi kulkee toki aina aika vaikea polku, eikä Hubara tunnu ihan aina osuvan maaliinsa.

Kokoelma alkaa erinomaisesti, ensimmäiset kaksi tekstiä kannattaisi kaikkien lukea – nimenomaan tietyn kokemuksen kuvauksena ja sen yhteiskunnallisena analyysina. Sen jälkeen erityisesti hiphop-kulttuurin vaikeilua ja Jemeniä käsittelevät tekstit olivat oikein hyviä. Jännittävää on myös, mikä kokoelmasta puuttuu. Hubaran varmaankin julkisin kulttuurikohu koski hänen Oneironia ja kulttuurista appropriaatiota käsitelleitä blogitekstejään. Näitä ei ole otettu mukaan Ruskeisiin Tyttöihin, vaikka monella muulla tekstillä onkin juurensa Hubaran blogissa. Syitä voi vain arvailla. Kokoelma on ns. helpommin nieltävää näin, se käy vähemmän omien liittolaistensa kimppuun. Lisäksi mun mielestä appropriaatioesseiden argumentaatio meni vähän liian lennokkaaksi, joten voi olla että ne olisi pitänyt kastroida tähän kirjaan – joka taas olisi varmaan tuntunut luovuttamiselta tai joltain. Mene ja tiedä.

Viimeaikaisista kirjoita tämä keskustelee mun päässäni eniten Ta-Nehisi Coatesin Between the World and Men kanssa, jonka Hubara myös shoutouttaa loppupuolen esseessä. Sama paatos, sama kokemuksen ensijaisuus ja vuorovaikutus teorian kanssa, sama vaikea suhde maailmaan. Jopa sama pakopaikka: Coates ja Hubara ovat varmaan suunnilleen samaan aikaan kulkeneet Pariisin katuja ja kokeneet olevansa vapaita itsestään, vapaita olemaan Joku ja ei-kukaan ihan itsenään.

Kokoelma ei noin kirjallisuutena kanna ihan loppuun asti, polku kokemuksesta yleisyyteen ehkä hukkuu henkilökohtaisen aluskasvillisuuteen, tai tekstin fokus heiluu. Viimeinen ehkä kolmannes olisi kaivannut terävöittämistä tai poistoa. Mutta alku on niin tiukkaa että huh huh.

(Keskustelu aiheesta löytyy Facebookista, jonne tämäkin teksti on alunperin kirjoitettu.)

Väitöstilaisuus, lectio, loppu ja alku

Väittelin valtiotieteiden tohtoriksi 2.11.2016 Päärakennuksen Auditorium XIV:ssä, yhdessä niistä saleista joissa on ne vanhat epämukavat puupenkit, väitöskirjalla jolla oli napakka nimi Individuals Doing Politics : Urban participation, social media campaigning and online nano-politics. Tupa oli ääriään myöten täynnä, ja lauteilla lisäkseni Risto Heiskala vastapuolella, ja Harry Potter -viittainen Matti Kortteinen pitämässä kuria ja järjestystä salissa ja ohjaajani Eeva Luhtakallio eturivissä kanssajännittämässä. Koko homma sujui siinä määrin rennosti ja hyväntuulisesti kuin tällainen tilanne nyt vain voi sujua. Alla on väitöksen avauspuheenvuoroni, jonka tarkoituksena on esitellä väitöskirjan teemat ja sisältö mahdollisimman yleistajuisesti. Erikseen huomautettakoon, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä Vartiosaaresta enkä kampanjoinut suuntaan tai toiseen asian tiimoilta. Tämän jälkeen tästä tekstistä löytyy pätkiä karonkkapuheestani sekä lopussa kaiken katoavaisuuden taivastelu.

Itse väitöskirjan johdanto löytyy täältä, sen sisällön muodostavat artikkelit pääosin täältä ja HS:n summaus NIMBY-tematiikasta täältä.

Lectio Preacursoria

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuusto veti tulevien vuosien kaupunkikehityksen suuntaviivat päättäessään kaupungin yleiskaavasta. Samassa valtuuston kokouksessa yksi poliittisesti kiivaimmista keskusteluista koski asuntojen rakentamista Itä-Helsingissä sijaitsevalle Vartiosaarelle. Saari on tähän mennessä ollut parhaiten omalla veneellä saavutettava virkistysalue ja muutaman kymmenen ihmisen koti. Saaren suojeluarvoja ovat vihreän luonnon lisäksi olleet Veiksel-jääkauden sinne jättämä suunnaton siirtolohkare sekä Itämeren suolaisemman edeltäjän, Litorinameren, muokkaama rantakivikko.

screenshot-2016-11-08-15-59-11Vartiosaaren rakentamista vastusti äänekäs kansanliike. Save Vartiosaari-Facebook-sivulla saaren puolustajat kuvasivat toimintaansa seuraavasti: ”Muistakaamme että olemme olleet oikeutetulla ja hyvällä asialla. Olemme tehneet työtä luonnon hyväksi, myös lastemme ja heidän lapsiensa oikeuksien puolesta”.

He siis omasta mielestään rakensivat argumentaationsa ja poliittisen toimintansa keskeisesti yhteisen hyvän varaan.

Valtuusto kuitenkin päätti kaavoittaa saaren asuntorakentamiselle. Vaikka saaren koskemattomuuden puolustajat olivatkin omasta mielestään hyvän ja oikean puolella, on helppoa ymmärtää, miksi heidän toimintansa saatettiin nähdä myös toisenlaisessa valossa. Vartiosaareen ei mene siltaa, siellä ei ole vierasvenelaituria ja se on vuosia ollut melko pienen ihmisjoukon käytössä. Liikkeen ulkopuolisille ihmisille, sellaisille, joille saari Litorinameren rantakivikkoineen ei ole ollut osa omaa henkilöhistoriaa, saaren rakentamisen vastustaminen saattaa kuulostaa keskeisesti oman edun ajamiselta: ne, jotka saarta käyttävät, eivät halua, muita ihmisiä idylliään häiritsemään.

Näin kaavoituskiistan analysoija päätyy yhteisen hyvän ja oman edun välisen ristiriidan äärelle: vastakkain ovat saaren historialliset, ja luonnonsuojelulliset arvot, sekä tarve rakentaa kaupunkiin lisää asuntoja. Samaan aikaan epäilys jäytää: onko kyseessä sittenkin pienehkön ryhmän omien etujen puolustaminen? On kuitenkin kysyttävä myös seuraava kysymys: miksei myös oman edun tällainen ajaminen olisi sallittua? Muuttuuko se Veiksel-jääkauden siirtolohkare vähemmän historialliseksi maanmuodoksi, koska se on merkityksellinen jollekin oikealle ihmiselle?

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-14-07Väitöstyössäni en ole tutkinut Vartiosaarta, vaan yleisemmin tässä lyhyessä saarivierailussa esiin tullutta politiikan tekemisen tapaa. Väitöstyössäni tutkin poliittisten vaateiden julkista oikeuttamista sekä laajassa mielessä poliittista toimintaa ja poliittista osallistumista yksilöiden näkökulmasta – miten yksilöt tekevät politiikkaa erilaisia ympäristöjä, teknologioita ja kulttuurisia repertuaareja luovasti hyväksi käyttäen.

Näitä ympäristöjä ovat niin se konkreettinen Litorinameren aaltojen muovaama kivikko Vartiosaaren kallioilla, kuin sosiaalisen median verkostoherkistymistä aiheuttava tykkäysten, kaveruuksien ja algoritmien viidakkokin. Näitä ympäristöjä on myös poliittinen kulttuuri yleisesti käytettyine argumentaatiotapoineen, symboleineen ja organisaatiomuotoineen.

Väitän siis, että mikäli haluamme ymmärtää nykyisen poliittisen toiminnan muotoja, meidän täytyy tarkastella niitä toimijoiden näkökulmasta. Nämä toimijat, joista puhun, eivät kuitenkaan ole irrallisia rikkahippuja rannoilla. Heidän toimintansa tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ohjaamana, ja niitä rakenteita luovasti hyödyntäen, samoin kuin sekä olemassa olevia organisaatioita käyttäen että uusia luoden.

Tutkimuksessani on koko ajan taustalla halu ymmärtää poliittista kulttuuria. Se on kuitenkin käsitteenä siinämäärin hyhmäinen, että katsoin parhaaksi lähestyä sitä pikemminkin toiminnan taustana, maisemana tai topologiana, kuin tutkimuksen suoranaisena kohteena.

Saari, siirtolohkare, yhteisen hyvän argumentaation perinne, Finlandia-hymni – kaikki nämä maiseman piirteet käyvät merkityksellisiksi vasta kun toimijat tekevät niistä sellaisia. Ne saavat merkityksen vasta, kun toimijat muokkaavat niistä käyttöönsä sopivia.

Sitä ennen ne muodostavat repertuaarin: joukon mahdollisuuksia, jotka toimijalle ovat tarjolla, sen maiseman jossa toimija käyskentelee. Tämän maiseman läpi marssivalle sotajoukolle siirtolohkare on merkityksellinen pääasiallisesti, mikäli se tarjoaa suojaa vihollisen tulelta. Inspiraatiota etsivälle taidemaalarille lohkare on merkityksellinen esteettisen kontrapunktin rakentajana ja maiseman rytmin rikkojana, ja pienille seikkailijoille myyttisenä uhrikivenä tai ufojen laskeutumisalustana.

Niinpä, mikäli haluamme ymmärtää tätä siirtolohkaretta, on sitä katsottava ohikulkijoiden näkökulmasta – mikäli haluamme ymmärtää kulttuurissamme poliittisille toimijoille tarjolla olevia toiminnan ja argumentaation tapoja, meidän on ymmärrettävä, miten toimijat niitä käyttävät.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-11-24Tämä väitös koostuu kolmesta itsenäisestä tutkimuksesta. Niistä kukin käsittelee jotakin osallistumisen tai politiikan tekemisen saraa: pohtii niiden taustoja ja mahdollisuuksia, sekä sitä, miten toimijat hyödyntävät omaa maisemaansa poliittisen toiminnan repertuaarina. Näiden tutkimusten aiheena on yhteisen hyvän ja oman edun ihmettely maankäyttökonflikteissa, sekä sosiaalisen median puntarointi niin vaali-iloittelun kuin nano-poliittisen kanssakäymisen kannalta.

Nämä kolme tutkimusta yhdistyvät ennen kaikkea näkökulmansa kautta. Näissä tutkimuksissa politiikkaa tarkastellaan yksilöiden toimintana, on kyse sitten lain suomia osallistumisoikeuksia käyttävistä asukas-kansalaisista tai politiikasta innostuvista internet-yrittäjistä.

Tutkimuksista ajallisesti ensimmäinen ja aineistoiltaan kunnianhimoisin käsittelee not in my backyard- eli NIMBY-konflikteja: paikallisia maankäyttökiistoja, joissa asukkaat ja suunnittelukoneisto ovat erimielisiä vaikkapa kaupunginosan maankäytöstä. Uutta kaavaa laadittaessa kaikilla alueen asukkailla on oikeus esittää mielipiteensä muutoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat poliittisen argumentoinnin ja arvottamisen repertuaarit: miten kaavoitukseen osallistuvat kansalaiset muuttavat kulttuurissamme jaetut arvot poliittisiksi argumenteiksi– ja milloin toimijat katsovat voivansa unohtaa yhteisen hyvän ja kuitata perustelut ainoastaan toteamalla ”en halua tätä muutosta”?

Tutkimuksen aineistona on noin 600 asukkaiden kaupunkisuunnitteluvirastolle lähettämää mielipidekirjettä, joista suurin osa vastusti jotakin paikallista maankäyttöä. Noin joka toisessa kirjeessä asukkaat katsoivat, että pelkästään oman mielipiteen esille tuominen, joko ilman perusteluja tai suoraan esimerkiksi asukkaan omiin taloudellisiin intresseihin vedoten, pitäisi ottaa huomioon aluetta kaavoitettaessa. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa toimijat siis ajattelevat tällaisen argumentaation olevan vaikuttavaa – eivät nämä asukkaat muuten käyttäisi aikaansa tällaisten kirjeiden lähettelyyn. Yleensä näin argumentoivat asukkaat rakensivat kuitenkin retorisen asetelman, jossa he nostivat itsensä edustamaan koko lähialuetta. Tällainen näennäisen edustavuuden taakse meneminen ehkä pehmensi oman edun ajamisen alastomuutta.

Noin kolme neljäsosaa mielipidekirjeistä kuitenkin käytti jollakin tavalla yhteiseen hyvään vetoavaa argumentaatiota: asukkaat vetosivat luontoarvoihin, alueiden väliseen tasa-arvoon sekä koko Helsingin suopiolliseen tulevaan kehitykseen. Näissä kirjeissä myös konkreettisesti rakennettiin maastonmuodoista merkityksellisiä. Meri-Rastilan rantametsän rakentamista vastustavat asukkaat argumentoivat esimerkiksi seuraavalla tavalla: (lainaus alkaa) metsä on meidän alueen keuhkot. Siellä on 8000-vuotta vanha arvokas Litorina-meren aikainen ainutlaatuinen luontokohde, joka säilyy vain jos metsä pysyy koskemattomana (lainaus päättyy). Millaisia kiviä siellä rannassa sitten ikinä onkaan, niistä on tässä mielipidekirjeessä tehty merkityksellisiä nostamalla ne tukemaan alueen suojelemista.

 

Seuraavassa tutkimuksessa kulttuuristen repertuaarien rinnalla tärkeäksi nousevat organisatoriset sekä tekniset resurssit ja niiden luova käyttö.

Pekka Haaviston vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan merkittävin piirre oli sen organisoitumistapa. Huonosti resursoitu altavastaajakampanja rohkaisi ihmisiä rakentamaan omia projektejaan ja kampanjaryhmiään. Nämä ryhmät toimivat itsenäisesti suhteessa varsinaiseen kampanjaan ja organisoituivat yleensä facebook-ryhmien avulla. Näitä kahta kampanjaa voi kuvata viraaliseksi ja viralliseksi kampanjaksi. Vihreän puolueen organisoima virallinen kampanja ei pyrkinyt tukahduttamaan näitä omaehtoista poliittisia projekteja, vaan otti niiden tuottaman materiaalin heti hyötykäyttöön. Nämä kampanjaryhmät onnistuivat aktivoimaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ennen sitä, tai sen jälkeen, ole osallistuneet puoluepoliittiseen toimintaan.

Kaksi youtube-videota kuvaavat hyvin sekä kampanjan henkeä että sitä, miten olemassa olevia symboleja ja toiminnan tapoja hyödynnettiin ja uudelleentulkittiin. Ensimmäisessä mainos- ja markkinointiammattilaiset organisoivat pop-up-mieskuoron laulamaan flashmobbina Finladia-hymniä rautatieasemalle. Performanssin kuvasi ja äänitti joukko elokuva- ja videoalan ammattilaisia. Jossain päin Facebookin loputonta nyt-hetkeä näiden ryhmien tiet olivat onnekkaasti kohdanneet, ja kollaboraation hedelmä ladattiin youtubeen. Lopulta Haaviston virallinen kampanja käytti joukkorahoituksella keräämiään rahoja tehdäkseen tästä puolueorganisaation ulkopuolella toteutetusta videosta yhden kampanjan harvoista televisiomainoksista. Spontaanilta vapaaehtoispohjalta kasattu kymmenien ihmisten organisaatio siis tuotti kansallisen symbolin, Finlandia-hymnin, uudelleentulkinnan, joka näytettiin televisiossa kymmenien tuhansien mikrolahjoituksilla kerättyjen eurojen avulla, sadolle tuhansille katsojille.

Skaalan toisessa päässä puolestaan youtube-käyttäjä theisojunno askarteli sarjan mash-up videoita, joissa Haavisto, kuvankäsittelyn ihmeiden mahdollistamana, soitti dubsteppiä ja acid housea. Biitin päälle theisojunno oli leikannut paloja Haaviston pitämistä puheista. Videoiden tekoon kului muutamia tunteja, ja ne keräsivät lyhyessä ajassa muutamia tuhansia katsoja. Nämä videot hyödynsivät internet-iloittelun ja konemusiikin kulttuurisia repertuaareja.

Tutkimuksista kolmas ja viimeinen käsitteli sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, teknisiä ominaisuuksia ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita ne luovat.

Tässä tutkimuksessa määriteltiin pienimmäksi mahdolliseksi poliittisen toiminnan eleeksi tykkää-napin painaminen. Tämä on toiminnan nano-poliittinen taso. Näitä tykkäyksiä seurataan, niitä optimoidaan ja niillä käydään symbolisia kamppailuja poliittisten toimijoiden välillä. Tykkää-napin painamiseen ja peukun lähettämiseen vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain se, tykkääkö yksittäinen käyttäjä tykkäyksen kohteena olevasta statuspäivityksestä tai jaetusta, linkistä vaiko ei.

Siihen vaikuttaa muun muassa se, ketkä muut ovat tykänneet linkistä aikaisemmin, sekä mitä toimija ajattelee muiden facebook-käyttäjien ajattelevan tykkäämisestään. Lisäksi tykkäämiseen vaikuttaa toimijan verkostoherkkyys eli käsitys siitä, ketkä kaikki saattavat olla tämän yksinkertaisen tykkäämisen yleisönä… Sanalla sanoen, kaikki ne asiat, jotka vaikuttavat myös siihen miten me käyttäydymme kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta sovitettuna internetin rytmiin ja tekniseen maailmaan. Kun sosiaalinen media välittää yhä suurempaa osaa poliittista toimintaa, tulevat myös nämä vuorovaikutustilanteiden säännöt yhä tärkeämmäksi osaksi poliittisen toiminnan ymmärtämistä.

Hyvät kuulijat, näiden tutkimusten esittelyn jälkeen tulee todeta muutama asia siitä mitä tämä väitöskirja ei ole, ja mitä se ei väitä.

Tämä väitöskirja ei ole niin sanotusti saksalainen väitöskirja, jonka otsikko voisi olla vaikkapa lyhyt johdatus politiikan praksikseen: tämä väitöskirja ei esitä läpitunkematonta väitettä siitä, miten politiikkaa pitää ajatella. Se ei myöskään esitä ainoaa mahdollista käsitteistöä näiden ilmiöiden ymmärtämiselle. Tätä työtä ei siis pidä ymmärtää yrityksenä sanoa viimeinen sana prosessista, vaan nähdä se yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa. Väitöskirjani empiirisille tutkimuksille, varsinkin mikäli niitä tarkastellaan toisistaan irrallisina, on mahdollista antaa myös muunlaisia teoreettisia tulkintoja, ja niistä voidaan rakentaa myös muunlaisia perspektiivejä.

Väitän kuitenkin, että suuntaamalla perspektiiviä kohti politiikkaa tekeviä yksiöitä ja heidän tilannesidonnoista luovuuttaan, voimme ymmärtää tarkemmin ennen kaikkea sosiaalisen median ajan poliittisesta ilmiöitä. Avaamalla ajatteluamme aktiivisesti toimivien yksilöiden, ja toimintaa sekä rajoittavien että mahdollistavien kulttuuristen repertuaarien yhdistelmän suuntaan, voimme rakentaa robusteja teoreettisia ja empiirisiä kuvauksia siitä, miten poliittinen toiminta toimii. Tämä samalla unohtamatta niitä mikro- ja nanotason vuorovaikutustilanteita, joissa politiikka oikeasti tehdään.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-15-53-24Kun Vartiosaaren alueen osayleiskaavasta oli päätetty, viime keskiviikon- ja torstain välisenä yönä, päivitti Save Vartiosaari –liike Facebook-sivuaan.  ” Helsingin valtuusto päätti juuri tuhota saaren. (…) Absurdi on sana joka kuvaa tätä. Nyt alkaa valitukseen tähtäävä työ johon keräämme voimia. Kiitos ystävät – tuesta ja kaikesta työstä jota olette tehneet saaren hyväksi”.

Tällaisia nämä politiikkaa tekevät yksilöt ovat – sinnikkäitä ja luovia. Kun poliittinen todellisuus sulkee yhden vaikuttamisreitin, avautuu toisaalla oikeusjärjestelmän prosessi, eli muodollisen valituksen laadinta, jota kautta omaa asiaansa voi edelleen edistää.

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että vaikka Vartiosaaren siirtolohkare vaikuttaa muuttumattomalta ja vakaalta osalta maisemaa, jostain se on kuitenkin paikalleen päätynyt. Muuten sitä ei sanottaisi siirtolohkareeksi. Ei ole takeita, että se on samalla paikallaan enää huomenna. Tai että se on saman värinen: yksi Vartiosaaren käyttäjien varhaisia argumentteja sillan rakentamista vastaan oli, että sitä myöten paikalle saapuu nuorisoa spray-maalaamaan kalliot täyteen.

Toimijat aina muuttavat maisemaa, jolloin se ei enää ole identtinen seuraaville tulijoille. Tuskin yksikään ohimarssiva sotajoukko on jättänyt maisemaa samaan neitseelliseen kuntoon kuin missä se oli. Tarjolla olevat kulttuuriset repertuaarit elävät.

Tänään sääennusteen mukaan sataa lunta koko päivän. Tämä lumi, yksittäisistä hiutaleista koostuva, muodostaa lumikasoja, joka tilapäisesti kätkee alleen myös jäljet Veikselistä, siirtolohkareista ja Litorinameren rantakivistä. Aikanaan, ehkä jo huomenna, lumihiutaleet sulavat ja valuvat virtana mereen, jonka aallot huuhtovat ne pois.

Kaikki virtaa.

Ja nyt pyydän Teitä, Arvoisa Professori Risto Heiskala tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

(Vastaväittäjän kysymykset olivat ns. tough but fair – ymmärtäviä, yleisesti yleisöystävällisiä ja riittävän kieroja. Hommasta kaiken kaikkiaan suoriuduttiin kunnialla)

Karonkka

Kun väitöstilaisuudessa saadaan homma hoidettua, on aika siirtyä karonkkaan juhlistamaan. Minä järjestin karonkkani Suomenlinnan Panimoravintolassa, jossa kaikki sujui mitä parhaimmalla tavalla. Alla palasia yleisistä osista karonkkapuhettani – säästän teidät ylitsevuotavan emotionaalisilta kiitoksiltani.

Arvoisa vastaväittäjä, hyvät ystävät ja tukijat, kaikki te.

screenshot-2016-11-08-16-33-22Tämä juhla on kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet tähän prosessiin jonka olen nyt toikkaroinut lähes päätepisteeseensä. Ennen kuin siirryn pääruokaan, yksityiskohtaiseen ihmisten, käydään läpi muutamien yleisempien asioiden zakuska-pöytä.

Ensin muutama sana Helsingin yliopistolle

Väitöskirjaprosessin lisäksi tänään päättyy minun puolestani myös laajempi elämääni vaikuttanut prosessi. Aloitin Helsingin yliopistolla syyskuussa 2004. Asuin silloin naapurisaarella ja könysin luennoille lautalla tästä rannasta joka päivä. Tänään, jälleen suomenlinnassa, tämä suhde menee hetkeksi tauolle.

Minulla on aina ollut vähän vaikea suhde instituutioihin. Toisaalta olen perusluonteeltani erittäin kriittinen auktoriteettejä kohtaan ja otan huonosti vastaan muodollisuuksia, tyhmiä käskyjä tai kontrollia. Toisaalta, tai juuri siksi, päädyn sitten mukana kaikenlaiseen harrastuksellis-hallinnolliseen puuhasteluun.

Yliopiston piirissä paitsi luin kirjoja ja kävin luennoilla, myös toteutin hallinnollista suuntautumistani, taistelin yliopistopolitiikassa, hankin pikakurssin kiinteistösijoittamisessa ja yritysten hallitustoiminnassa ylioppilaskunnan firmoissa ja niin edelleen.

En missään vaiheessa ollut tietenkään täysin tyytyväinen mihinkään – vaadin yliopistoa olemaan rohkeampi, vaalimaan antiikin oliivilehtojen ideaaleja, ottamaan uuden yliopistolain jälkeinen tilanne tiukemmin omiin käsiin, sekä olemaan vähemmän rohkea esimerkiksi väitöskirjantekijöiden laskuttamisessa, mutta näin jälkeenpäin moni asia oli kuitenkin myös aivan kohdallaan.

Kiitos siis Helsingin yliopisto – ja hei hei keisarillinen Aleksanterin-yliopisto, tervetuloa Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Jatkan akateemista työtäni seuraavaksi Tampereen yliopistolla, kuten yllättävän moni muukin tässä huoneessa olijoista on toiminut. Moikkailaan kun tavataan.

Sitten muutama sana sosiologiasta yleisesti.

Mielestämme olemme saapuneet sosiologian kriisin kriisiin. Sosiologian on sanottu ainakin koko 2000-luvun olevan kriisissä, joka liittyy jollain tavalla siihen että emme enää ole arvostettu tai kiinnostava tieteenala tai jotain sinnepäin.

Kun eilen aamulla tuijottelin hesarin aukeamaa jolle levisi naamani ei pelkästään yhtä, vaan jopa kahden kerran, minun oli vaikeaa ajatella tämän tieteenalan olevan jossakin erityisessä kriisissä. Jopa täysin päinvastoin.

Koen, että sosiologia on tarjonnut minulle äärimmäisen toimivia välineitä nykyisen politiikan, yhteiskunnan ja kulttuurin analysoimiseen, ja kun analyysit ovat tulleet johonkin tulokseen, media ja päättäjät ovat olleet niistä verraten kiinnostuneita. Koen, että käynnissä on vireitä teoreettisia keskusteluja, jotka edistyvät ja edistävät maailmaan. Ja koen, että sosiologian opinnoistani on ollut äärettömän paljon hyötyä – oli tehtävänä sitten selvittää kylterien ja teekkarien pohjimmiltaan heimoeroista johtuvia riitoja, tehdä kansanedustajia, suunnitella Greenpeacen kampanjoiden ydinviestejä tai ymmärtää videopelien toiminta- ja rahastusmekaniikkoja.

Sosiologian erityisyys on, että kaikki mitä tällä alalla opimme, muuttuu välittömästi omassa mielessämme yleissivistykseksi. Meidän on aika lopettaa itsemme vähättely ja astua rohkeasti esiin.

Minä tiesin aina haluavani elää lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Tähän mennessä se on sujunut hyvin. Kuten varmaan tiedättekin, olen melko lyhytjännitteinen, nopeasti kyllästyvä, isolla pensselillä maalaava ja äärimmäisen sosiaalinen. Ylä-asteella äidinkielen opettajani voivotteli, ettei siirtäisi minut mielellään omaan koppiin etten puhuisi niin paljon tunneilla – ja samaan hengenvetoon totesi, että sekään ei todennäköisesti auttaisi, sillä silloin puhuisin seinille. Hän ei ollut väärässä – tällaisia ongelmia minulla on ollut koko opinto-urani aikana.

Minä olen siis omasta mielestäni nopea, piikikäs, kärsimätön, suurpiirteinen ja äärimmäisen sosiaalinen seinille pulputtaja. Oli siis kaikin puolin ilmeistä, että päätyisin ammattiin, jonka keskeisiä elementtejä ovat hitaus, kankeus, pikkutarkkuus ja yksinäisyys.

No, oikeasti tämä ei tietenkään ole niin kankeaa tai yksinäistä kuin pahimmilla hetkillä tuntuu. Esimerkiksi tänään minut ympäröi joukko mitä säkenöivimpiä kollegoita, ystäviä ja rakkaita. Kiitokset teille kaikille. Lisäksi tämä työ tarjoaa sellaisia ällyllisiä haasteita ja vapauksia, ettei mikään toinen ammatti.

(tähän väliin kymmeniä kiitoksia ja nyyhkytarinoita)

Lopuksi

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös väitöskirjatyö. Olen tyytyväinen, prosessi on valmis ja lopputuote oli vallankin kelpo.

Asiat eivät kuitenkaan pääty yksin. Kuten karonkkapuheessa totesin, väitöskirjan myötä päättyvät myös opintoni Helsingin yliopistolla. Aloitan joulukuun alussa työt Tampereen Yliopistolla, joten samalla poistun alma materistani. Sanotaan näkemiin, ei hyvästi.

Samalla ”päättyy” tämä blogi, sikäli kun mikään, joka on ollut epäaktiivinen näin pitkään nyt ylipäätään voi enää ”päättyä”. Uusi yliopisto tuo mukanaan uudet verkkosivut, ja ne todennäköisesti uuden blogin, aikanaan. Verkkokirjoittaminen oli tärkeää, ja varsinkin 2010-2013 keskeisiä kirjallisen toimintani kanavia. Väitöskirjan viimeisen vuoden aikana energia ei riittänyt, ja samaan aikaan pitkät Facebook-statukset ylipäätään nousivat keskeisemmäksi internet-tekstin kanavaksi. Kiitoksia siis myös näistä melkein kymmenestä vuodesta (avasin tämän blogin syksyllä 2007) tällä verkkopresenssillä.

Kaikki virtaa, seuraavaksi johonkin uuteen asentoon.

(tämän merkinnän kuvista kiitos Senja Laakso, Kaisa Eranti, Tuukka Ylä-Anttila sekä Save Vartiosaari-liikkeen Facebook-sivu.)

Europan tähtien alla

EUROPA_2448442bEnnen kulunutta surullista kaksiviikkosta en tiennyt olevani EU-ihminen. Nyt se on päivänselvää. Tänä kohti sotaa hitaasti mönkivänä aikana EU:n kaltaiset projektit ja rakenteet ovat olleet niitä hyviä asioita, joihin ripustaa toivoa – nimenomaan ideoiden ja uskon tasolla, päivänpoliittisen idiotismin yläpuolella.

Asiantilojen sijaan me havaitsemme aina muutoksen, ja niin nytkin. EU:n edustama toivo on ollut luonteeltaan kuin happi, sen olemassaolon huomaa vasta kun se imetään pois huoneesta ja hengittäminen käy asteittain vaikeammaksi.

On surullista nähdä kuinka Syriza epäonnistui, vaikka se lieni kirjoitettu keltaisiin tähtiin sinisellä pohjalla jo ennen kuin Ateenassa äänestettiin. Neuvottelutaktiikasta ja persoonallisuuksista voi olla mitä mieltä vaan, mutta ainakin Syriza ryhtyi mielettömään yritykseen koko EU:n asenteen ja toiminnan muuttamiseksi astetta inhimillisemmäksi. Sehän heidän tavoitteensa koko ajan oli, pelastaa itsensä pelastamalla meidät kaikki. Nyt kuitenkin käy toisin päin, he tuhoavat itsensä ja meidät siinä samalla.

Jälkeenpäin on aina hyvä sanoa, oliko jokin taktinen liike hyvä vai huono. Tällä viisaudella varustettuna on ilmiselvää, että Syrizan kansanäänestys oli karmiva virhe, vaikka sen puolesta olisikin mahdollista löytää myös hyviä argumentteja. Alexis Tsipras kiroaa itseään lopun ikäänsä, ettei eronnut kaksi viikkoa sitten. Tai kuka tietää, neuvotteluissa nimittäin esiintyvät edelleen Schrödingerin velkahelpotukset, jotka ovat samaan aikaan vahvasti elossa ja täysin kuolleet. Aikanaan aaltofunktio kaatuu ja vapautuvat vesimassat hukuttavat meidät kaikki.

Nyt Saksa ajaa Kreikan ulos, ehkä eurosta, ehkä EU:sta. Syrizan eurooppaprojekti oli kunniakas, mutta puolueen vanhakantaiselle venäjämieliselle siivelle Moskova saattaa sittenkin olla Brysseliä lähempänä. Tätä odotan lähinnä kauhulla ja toivon olevani väärässä.

Täällä Suomessa havaitsemme vasta nyt, mitä Soini sai hallitusneuvotteluissa suostumalla kaikkeen perussuomalaisten periaatteden vastaiseen kyykytykseen. Soini sai Suomen EU-politiikan johtajuuden. Tämä sai kokoomuksen ja ennen kaikkea Stubbin pettämään koko eurooppalinjansa, samalla tavalla kuin Syrizan pöydälle nyt antama tarjous käytännössä pettää koko Syrizan vaalikampanjan ja olemassaolon tarkoituksena. Tarjous on lähes identtinen kansanäänestyksessä hylätyn ehdotuksen kanssa, mutta silti hymynsä ja itsekunnioituksensa kadottaneen Stubbin mielestä kelpaamaton.

Pitää muistaa myös, että ei Suomi näitä päätöksiä tee. Olemme ikuinen mallioppilas, eivätkä mallioppilaat tee itsenäisiä päätöksiä vaan seuraavat. Vaikka kantamme olisi Euroopan tiukin, sen sanelevat Saksan Schäublen ilmeet. Seuraamme Saksaa, kuten olemme aina tehneet, riippumatta siitä kuinka viisasta se on ollut. Ehkä Schäuble voisi eläköityä Suomen kuninkaaksi?

Meidän tiukka linjamme voi aiheuttaa meille ainoastaan vahinkoa. Ajoin junalla autioituvan Salon läpi, joka oli varmaankin aikanaan ihan hyvä paikka globaalissa kapitalismissa toimimiseen, mutta joka kannattaisi nyt lähinnä sulkea. Toivottavasti me keksimme jotain kännyköiden jälkeen, jotain paperin jälkeen, jotain tavaroiden liikuttelun jälkeen. Toivottavasti me keksimme itsellemme tulevaisuuden Meitä kohtaan ei tulla armoa tuntemaan. Päästäisiköhän Tsipraksen Kreikka Suomen Naton jäseneksi Venäjältä saamansa avun jälkeen?

Nyt odotamme. Euroopan tuulet ovat arvaamattomat, ehdottomat aikarajat ehdollisia ja euroseteleissä lukee edelleen ΕΥΡΩ. Ehkä tuulet tänään, huomenna, 20.7. puhaltavat muutaman niistä myös Attikan niemimaalle, ehkä eivät. Ehkä näemme drakman paluun ja huudamme tuskasta sairaaloihinsa ilman lääkkeitään kuolevien vanhusten kanssa.

Ja ehkä yksi näistä vanhuksista, harmaa, rypistynyt, kunnianpäivänsä kauan sitten nähnyt, ratsasti aikanaan Kreetalle jumalaisen valkoisen härän selässä, auringon pyyhkiessä hänen valtakuntansa rantoja. Hänen nimensä oli Europa.

Kansantaloustieteilijä petrimaljassa

Tänään meinasi päiväkola turskahtaa näppämistölle lukiessani asiattoman lehdistökatsauksen Tuukka Saarimaan haastattelua L!beran verkkosivuilta. Näin Saarimaa kuvaa sitä, miten ihmistä pitäisi tutkia:

Usein ihmistutkijat perustelevat tätä valintaa sillä, että yhteiskunta- ja luonnontieteissä pitäisi käyttää erilaisia menetelmiä. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, missä vaiheessa tutkimusmenetelmiä tulee vaihtaa. Bakteereita, kaloja, lintuja tutkittaessa menetelmät ovat samoja. Miksi ihmisapinoista ihmisiin siirryttäessä menetelmät pitäisi vaihtaa?

TAgarplate_redbloodcells_editämä oli niin raikasta että piti ihan hieraista silmiä. Olin oikeastaan jopa hyvin ilahtunut moisen menetelmällisen pelottomuuden äärellä. Bakteereja nimittäin tutkitaan usein viljelemällä niitä petrimaljoissa ja altistamalla niitä eri määrille säteilyjä tai myrkkyjä. Lintuja tutkitaan usein rengastamalla niitä tai kiinnittämällä niihin GPS-lähettimiä. Kaloja tutkitaan esimerkiksi jalostamalla erilaisia, tarhaukseen paremmin sopivia kantoja.

Olen aina pitänyt sanaa ”asiaton” jotenkin vähän liitoteltuna, kun se yhdistettiin Saarimaan blogin nimessä sinänsä aivan valtavirtaiseen libertaristiseen talous-ja hyötyfunktioajatteluun, mutta ehkä olinkin koko ajan väärässä! Ehkä VTT Saarimaa todella elää kuten opettaa ja tutkii ihmisiä säteilyttämällä erilaisia kantoja petrimaljoissa, rengastamalla kiinnostavia yksilöitä tai jalostamalla paremmin viljelyyn sopivia ihmislajeja! Tämä todella olisi melko asiatonta ja hyvin pelotonta.

Mutta, pettymyshän minua odotti. Tarkastin Saarimaan julkaisuluettelon, ja harmikseni löysin, että petrimaljojen ja happoaltistusten sijaan siellä näytettiin tekevän juurikin valtavirtaista kansantaloustiedettä, tosin ihan kiinnostavalla spatiaalisella otteella.

* * *

Vakavissaan, oikeastaan Saarimaan lausunnossa ei sosiologin näkökulmasta ole niinkään rasittavaa sen sivistymättömyys ja ylimielisyys, vaan se, miten iso perustelematon väite ihmisen käyttäytymisestä siinä esitetään. Saarimaa siis tällä yhdellä lauseella toteaa esimerkiksi, että

a) symbolisella kulttuurilla ei ole merkitystä ihmisen käyttäytymisen kannalta
b) kieli ei vaikuta ihmisen yhteiskunnalliseen toimintaan
c) koko ei vaikuta eläinlajin käyttäytymiseen

Jokainen tätä tekstiä lukeva lähtökohtaisesti tietää, että tällaiset kommentit ovat täyttä roskaa. Lisäksi on niin, että ihmisapinoita ja ihmisiä tutkitaan usein melko samanlaisilla menetelmillä – hengailemalla niiden kanssa ja katsomalla, mitä ne tekevät. Tästä kannattaa katsoa Robin Dunbarin mainio keynote viime viikolta, jossa esitellään sosiaalisuuden ja ryhmäkoon tutkimuksia niin apiniolla kuin ihmisilläkin.

”Oikeasti” Saarimaahan totta kai tarkoitti, että eläinten käyttäytymistä tutkitaan numeroiden avulla ja ihmisten käyttäytymistäkin pitäisi tutkia numeroiden avulla. Tämä tulkinta tosin on sellainen, jota Saarimaan maailmassa ei joko voi tehdä tai ainakaan ei ole tarpeen tehdä – sillä käyttäytymisen tai tekstin tulkinta ei ole tarpeellista, tai ainakaan koskaan ei ole perusteltavissa, miksi tehdään yksi tulkinta toisen sijaan. Tätähän hänen täytyy tarkoittaa asettaessaan koko ihmisen toimintaa tekstien, kulttuurien ja symbolien kautta tutkivan tieteen lainausmerkkeihin.

Elikkäs me täällä yhteiskuntatieteellisessä yhteisössä jäämme odottamaan, miten Asiaton Saarimaa toistaa double slits experimentin ihmisillä tai kehittää paremmin viljelyyn sopivan ihmislajin jalostuksella – koska miten muutenkaan me voisimme hänen tekstinsä ymmärtää?

Vuoden kaupunkikirjoitus

Viimevuotinen artikkelini Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta valitiin Kaupunkitutkimuksen päivillä Vuoden kaupunkikirjoitukseksi eli vuoden parhaaksi suomenkieliseksi kaupunkitutkimusartikkeliksi. Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelin voi lukea täältä ja tilaisuudessa pitämäni esitelmän diat katsoa täältä!

 

Continuous Re-contextualization of the City

pienempi_gifu

I, together with an awesome team (Jussi Nuortimo Noora Laak, Jukka Itälä, Jussi Ukkonen) took part in the Next Helsinki -competition. This essay was part of our competition entry, and was written by me with contributions from Jussi Nuortimo.

Burning Platform is a platform for large-scale art installations / communal events / popular happenings. The platform is enabled by a flexible grid of 44 pylons with water, electricity, and relevant technical installations. In essence, Burning Platform is a museum without a museum that engages the city in a state of continuous transformation. View full entry!

Burning platform

A vibrant, livable and proud city cannot just reinvent itself without acknowledging its history. The fabled Times square remodel of the 1990s rebuilt the place with elements that already were quintessential to the NY way of living

When applied to Helsinki: a successful reimagining of Helsinki builds on the elements that constitute Helsinki.

Continous re-contextualization

The purpose of art is to recontextualize the things we see in our everyday lives. After Dalí, the image of the rotary telephone or a mundane wall clock were never the same, after Magritte, a pipe was never just a pipe.

Urban design has similar relation to the visual and urban experience. Buildings, and especially museums and other containment vessels for art, aim at re-contextualising the urban experience. For outsiders, this might even be possible: one cannot think of Sydney without the opera or Bilbao without the G. For locals, they are hollow attractions, places designed for someone else. After 15 years of rain and the mundane, even the flashiest attraction becomes a backdrop.

The Burning Platform reconceptualizes the museum by altogether removing the barriers between the museum and the city, by blending these in creative chaos. These temporal large-scale public works comment, annotate and enrichen the notable places in vicinity. One cannot compete or replace the allure of the stunning waterfront. But one can annotate and recontextualize it.

As a site for art and popular happenings, The Burning Platform allows for the continuous reimagining and rethinking of the historical center of Helsinki. Because the site is in a state of flux, the normal relations spatiality creates are transformed. The Burning Platform aims to disrupt the calcified notions of ownership of places in cities. A temporal instance of happening (happenstance) can, merely by existing, reframe the buildings and space around it. Thus, we empower people to question the established power relations they are subject to by the cities.

By placing art works of huge, even unprecedented size to the already thick semiotic mesh that includes the Finnish Industry Federation, Palace of the President of the Republic, the main Orthodox and Lutheran churches, head offices of a traditional pulp and paper company and the City hall of Helsinki, we create openings for ruptures, recontextualizations and new meanings. By making the exhibitions part of the cityscape, we invite all the citizens and visitors to take part in these semiotic openings.

kanyeThe central and monumental location of the South Harbor, together with the massive scale of public art happenstances afforded by the Burning Platform, makes it possible to re-imagine the whole monumental central Helsinki as a place for experiences. These experiences are not built for tourists – by being temporary and ever-changing, they create scenery and experiences for Helsinkians and visitors.

When the Kiasma museum for contemporary art was built in Helsinki in the late 1990s, it created a controversy by establishing itself as the backdrop for the rider statue of Marshal Mannerheim, the quintessential Finnish war hero. Many commentators thought that building a museum right behind the statue would somehow diminish the value of it. Naturally, what happened was the complete opposite of that. Kiasma museum accents and highlights the statue, makes it stand out and live.

Having a place for temporary but large scale exhibitions of both art and popular culture, we can have a similar iterative process for the whole monumental waterfront of Helsinki. The happenstances create unique relations with the built environment surrounding it. Some buildings will be aggrandized in worth, other will be diminished. Some buildings will be proven able to create meaningful relations with different conceptions of large-scale public art, others won’t.

The materiality of the instances in the the Burning Platform is by definition temporal. With the advent of true virtual reality we can preserve a snapshot of time/space – an instance. Through the use of VR headsets and immersive sensory deprivation, it is possible to enter these instances; they are modeled as the exact replica of their material counterpart, yet still different; in a different space, unfettered by the constraints of physics. The art changes as perspective becomes a choice. The virtual space also transcends geography. Combined with with unlimited copies and frozen time, this virtual turns the concept of a local, inherently temporal space in its head, making time a mere axis in the spatial archive. And when perspective becomes a choice, the semiotic mesh of the urban environment can also be chosen, replayed, varied, reimagined. The same happenstance can be experienced elsewhere.

Since the space is open for meanings and interpretations, the projects can easily transgress notions of “art space”, even “public art space” or “community art space”. We create possibilities. The space can be used to everything from high Art installations to open Restaurant day -food carnival bbq feasts to community art pieces to kanye West preaching from the crane.

One transformation is certain. Burning Platform uses scale and position to recreate the Market Place as the optimal art experience vantage point. Ironically, this makes the whole waterfront area more accessible and interesting for citizens, fights back the tourist-y kitch vendors.

marcoScale constructs the the experience of the city. The Burning Platform breaks the scale of urban experience.The rupture in scale repositions the experience of urban dweller. A building breaks the scale only once. To have something that you cannot familiarize yourself with… to have something that requires the at the same time requires the attention of all citizens yet blends in the cityscape… is to create a continuous reconceptualization of the meaning of the city, open for everybody.

Future is a process

Future is fluid: a design, building or even a concept that tries to bring a leap to the future will always stay as a testament to the time when it was conceived. Although a temporal Burning Platform is more future proof than a static museum, it is still very much the image of the 2010s Helsinki, with new- found international pride and the dangerous and sexy spontaneity of the Restaurant day.

City is a living and evolving thing, where every structure has a lifespan. This applies to possibilities and happenstances – world has a limited energy for temporal art platforms. Once experiences become dull, once physicality and spatiality are spent, the Burning Platform can be abandoned – filled with terminals, cars or buildings, whatever people then find necessary.

Screenshot 2015-05-09 14.10.17

Miten #vaikkaolennainen avasi metsäalan

Screenshot 2015-05-06 11.45.00Ennen sosiaalista mediaa ja sen tuomaa kaikkialle ulottuvaa viestinnän tulvaa organisaatioiden mainetyön keskeinen tarkoitus oli toivoa, että mitään ikävää ei tapahdu. Panostettiin siihen, että joko ikävät asia unohtuvat, tai toimittajia voitiin painostaa jättämään kirjoittamatta niitä. Varsinaiseen julkiseen reagointiin ryhdyttiin, kun oli varmaa, että nimi oli jo menossa lehteen. Viimeistään tänään tämä aika on jäänyt Suomessa lopullisesti historiaan.

22 tuntia sitten Laura Kulmala (en tunne) jakoi Facebookissa kuvan, jossa kertoi joutuneensa härskin syrjinnän kohteeksi työnhaussa – jonka syyksi vielä suoraan sanottiin hakijan sukupuoli. Eräs metsäalan yritys oli todennyt, ettei ”näihin hommiin ole ollut tapana palkata naisia”.  12 000 jakoa Facebookissa ja trendaava häshtägi #vaikkaolennainen. Kulmala ei halunnut itse nimetä yritystä – mikä alalla on aivan ymmärrettävää. On käsittämätöntä, että tällaista edelleen tapahtuu vuoden 2015 Suomessa.

Kirsi Pihan ja Ellun kanojen teesi on ollut, että nykyään pitää tarttua viestintäkriisin paikkoihin mahdollisuutena. Näin varsinkin, mikäli kriisi ei kohdistu omaan firmaan. Ensimmäisenä apajalla oli UPM (joka toki ei vielä tässä tilanteessa tiennyt, että päivityksessä mainittu firma ei ollut UPM):

Screenshot 2015-05-06 11.52.29

Hieman myöhemmin Metsä Group päivitti Twitterissä, että kyseessä oli heidän tehtaansa. Yhtiö myös pahoitteli.

Eli siis yksi viraalisti levinnyt kuva ja hashtag sai todennäköisesti koko suomalaisen metsäteollisuusalan kiinnostumaan syrjivistä työhönottokäytännöistä, etsimään kyseessä olleen tehtaan ja pahoittelemaan. Myöskään Metsä Group ei lähtenyt toivomaan että kriisi ei osuisi heihin, vaan toimi rohkeasti. Tällä todennäköisesti on lopulta positiivinen vaikutus heidän maineeseensa.

Ja vaikka ei olisikaan: vaikka Kulmala olisi itse pitänyt yrityksen nimen salaisuutena, kyllä se olisi esiin lopulta vuotanut. Sellainen on sosiaalisen median ja maineen luonne. Olkoot organisaatio kuinka salainen, kaikki on nykyään läpinäkyvää. Jostain muurin raosta puikahtaa ulos pieniä twiittejä.

Tarina ei vielä kerro, mikä metsäyhtiöistä lopulta Kulmalan palkkaa. Koska myöskään 12 000 jakoa omalle työnhakuilmoitukselleen vuorokaudessa ei ole huono diili – varsinkaan kun Kulmala osoitti lojaaliuttaan olemalla osoittelematta Metsää ja keskittymällä puihin.

Maailma siis todella muuttuu, twiitti kerrallaan.