Kansantaloustieteilijä petrimaljassa

Tänään meinasi päiväkola turskahtaa näppämistölle lukiessani asiattoman lehdistökatsauksen Tuukka Saarimaan haastattelua L!beran verkkosivuilta. Näin Saarimaa kuvaa sitä, miten ihmistä pitäisi tutkia:

Usein ihmistutkijat perustelevat tätä valintaa sillä, että yhteiskunta- ja luonnontieteissä pitäisi käyttää erilaisia menetelmiä. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, missä vaiheessa tutkimusmenetelmiä tulee vaihtaa. Bakteereita, kaloja, lintuja tutkittaessa menetelmät ovat samoja. Miksi ihmisapinoista ihmisiin siirryttäessä menetelmät pitäisi vaihtaa?

TAgarplate_redbloodcells_editämä oli niin raikasta että piti ihan hieraista silmiä. Olin oikeastaan jopa hyvin ilahtunut moisen menetelmällisen pelottomuuden äärellä. Bakteereja nimittäin tutkitaan usein viljelemällä niitä petrimaljoissa ja altistamalla niitä eri määrille säteilyjä tai myrkkyjä. Lintuja tutkitaan usein rengastamalla niitä tai kiinnittämällä niihin GPS-lähettimiä. Kaloja tutkitaan esimerkiksi jalostamalla erilaisia, tarhaukseen paremmin sopivia kantoja.

Olen aina pitänyt sanaa ”asiaton” jotenkin vähän liitoteltuna, kun se yhdistettiin Saarimaan blogin nimessä sinänsä aivan valtavirtaiseen libertaristiseen talous-ja hyötyfunktioajatteluun, mutta ehkä olinkin koko ajan väärässä! Ehkä VTT Saarimaa todella elää kuten opettaa ja tutkii ihmisiä säteilyttämällä erilaisia kantoja petrimaljoissa, rengastamalla kiinnostavia yksilöitä tai jalostamalla paremmin viljelyyn sopivia ihmislajeja! Tämä todella olisi melko asiatonta ja hyvin pelotonta.

Mutta, pettymyshän minua odotti. Tarkastin Saarimaan julkaisuluettelon, ja harmikseni löysin, että petrimaljojen ja happoaltistusten sijaan siellä näytettiin tekevän juurikin valtavirtaista kansantaloustiedettä, tosin ihan kiinnostavalla spatiaalisella otteella.

* * *

Vakavissaan, oikeastaan Saarimaan lausunnossa ei sosiologin näkökulmasta ole niinkään rasittavaa sen sivistymättömyys ja ylimielisyys, vaan se, miten iso perustelematon väite ihmisen käyttäytymisestä siinä esitetään. Saarimaa siis tällä yhdellä lauseella toteaa esimerkiksi, että

a) symbolisella kulttuurilla ei ole merkitystä ihmisen käyttäytymisen kannalta
b) kieli ei vaikuta ihmisen yhteiskunnalliseen toimintaan
c) koko ei vaikuta eläinlajin käyttäytymiseen

Jokainen tätä tekstiä lukeva lähtökohtaisesti tietää, että tällaiset kommentit ovat täyttä roskaa. Lisäksi on niin, että ihmisapinoita ja ihmisiä tutkitaan usein melko samanlaisilla menetelmillä – hengailemalla niiden kanssa ja katsomalla, mitä ne tekevät. Tästä kannattaa katsoa Robin Dunbarin mainio keynote viime viikolta, jossa esitellään sosiaalisuuden ja ryhmäkoon tutkimuksia niin apiniolla kuin ihmisilläkin.

”Oikeasti” Saarimaahan totta kai tarkoitti, että eläinten käyttäytymistä tutkitaan numeroiden avulla ja ihmisten käyttäytymistäkin pitäisi tutkia numeroiden avulla. Tämä tulkinta tosin on sellainen, jota Saarimaan maailmassa ei joko voi tehdä tai ainakaan ei ole tarpeen tehdä – sillä käyttäytymisen tai tekstin tulkinta ei ole tarpeellista, tai ainakaan koskaan ei ole perusteltavissa, miksi tehdään yksi tulkinta toisen sijaan. Tätähän hänen täytyy tarkoittaa asettaessaan koko ihmisen toimintaa tekstien, kulttuurien ja symbolien kautta tutkivan tieteen lainausmerkkeihin.

Elikkäs me täällä yhteiskuntatieteellisessä yhteisössä jäämme odottamaan, miten Asiaton Saarimaa toistaa double slits experimentin ihmisillä tai kehittää paremmin viljelyyn sopivan ihmislajin jalostuksella – koska miten muutenkaan me voisimme hänen tekstinsä ymmärtää?

Mainokset

Absurdi lama eli Sattumia ja Kom-melluksia

Tämä teksti käsittelee lopulta Kom-teatterin uutta näytelmää, mutta intro lipsahti perusteellisehkoksi.

356320_origAbsurdi on vaikea kirjallisuuden ja taiteen laji. Kuka tahansa osaa kirjoittaa, että Ivan Ivanovits kiskaisi Stepan Stepanovitsiä käkättiin yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei vielä ole erityisesti taidetta tai edes erityisen absurdia – onpahan vaan sattumus.

Sattumien suurin mestari on itseoikeutetusti Daniil Harms, jonka Sattumissa tapahtuu pinnalla juuri tämän tyyppisiä asioita. Seuraa sitaatti.

Sininen vihko n:o 10

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
    Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
    Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
    Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.

Teksti on toki hyvä pintatasollakin – se on täynnä pieniä maukkaita asioita – sekä hyvin absurdi, sillä kertoja ikäänkuin hukkaa kertomuksensa kohteen kesken kertomusta. Itse olen aina ajatellut, että tällä proosanpalalla on myös syvempi merkitys. Daniil Harms eli ja kirjoitti Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänen tarinoissaan kertomuksen henkilöt katoavat kesken tarinan ja sitten on parempi, ettei heistä puhuta sen enempää. Tai sitten päähenkilö saattaa ilmoittaa jotakin seuraavan kaltaista, kuten Sattumassa Kapusiinimunkki:

Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia.

30-luvun neuvostoliitossa puhe Keskuskuopasta jonne lapset heitetään ja päälle sammuttamatonta kalkkia oli absurdi vitsi lähinnä siksi, että se oli pakko ottaa absurdina vitsinä. Muuten rupeaisi itkettämään tavalla, joka ei heti ottaisi loppuakseen.

2557335_orig

Lauri Maijalan toinen(?) ohjaus Kom-teatterin taiteellisena johtajana on näyttämösovitus Daniil Harmsin Sattumista. Lauri Meri kirjoitti näytelmästä seuraavasti Helsingin Sanomissa:

Kom-teatterin lavalla veri lentää, oksennus roiskuu ja ripuli raikaa, mutta temmellys on jokseenkin hajutonta ja mautonta. (…) Ennen kaikkea esitys julistaa, että osataan sitä meillä Kom-teatterissakin. Peruukit, viikset, sukupuoliroolit ja esitettävien hahmojen olemus vaihtuvat yhtä vinhaa tahtia kuin näyttämöllä esitetyt sattumukset. (…) Katsojan aika kuluu rattoisasti näyttelijöitä tunnistaessa, ja välillä laskuissa menee sekaisin tapahtumiin sotkeutuvien luonnollisen kokoisten nukkejen takia. Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Absurdin pinta on absurdia ja Komin kohellus on kohellusta, mutta merkitys löytyy jostain oksennuksen ja paskan, väkivallan, seksin ja naurun tuoltapuolen. Tällä kertaa Maijala on rakentanut merkityksen muutamalla selkeällä mutta hienovaraisella viitteellä, jotka ovat Meriltä menneet ohi.

Tai hienovaraisella ja hienovaraisella. Koko näytelmän puvustus on, Oskari Onnista lainatakseni, tribuutti Pultti-Boysille, aina super-rasistista nunnuka-hattua ja hassua murretta myöten. Näytelmän alussa kuullaan katkelma Sepi Kumpulaista, lopussa Loton vanhaa tunnaria. Samaan aikaan mummelit odottavat vuorojaan odotushuoneessa ja sen saatuaan hyppäävät ikkunasta ja Kapusiinimunkki haaveilee keskuskuopasta.

Näillä viilloilla Kom ja Maijala kytkevät 90-luvun laman, nyky-taantuman ja alkuajan Neuvostoliiton absurdiudet osaksi samaa pakettia. Absurdin kokemus syntyy maailman mullistuessa nopeammin kuin mihin ihmisen todellisuusvastaanottimet pystyvät mukautumaan. Absurdin kokemus syntyy siitä, että se, mitä pidimme erottamattomana ihmisarvona, ei sitä olekaan. 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa synnytettiin paitsi uutta yhteiskuntaa, myös uutta ihmistä – eikä siinä prosessissa paljoa yksittäisten ihmisten tai perheiden henki painanut.

1990-luvun lama synnytti paitsi Pultti-Boysin ja muun aivan luokattoman huonon, rasistisen ja kämäisen sketsiviihteen, myös uuden Suomen. 1980-luvun laajentuvasta vasemmistovetoisesta hyvinvointivaltiosta siirryttiin massatyöttömyyteen ja avoimempaan yhteiskuntaan – täynnä mahdollisuuksia mutta myös epätasa-arvoa. Muutos ei toki sellaisenaan vertaudu Neuvostoliiton syntyyn, mutta jokin Suomi purettiin ja uusi suomalainen ihminen synnytettiin.

Maijalan edellinen ohjaus Komissa, Vallankumous, oli ehkä pakollinen kasarisukupolven kommunistin läpikäynti omasta positiosta suhteessa ”vuoden 1918 tapahtumiin”. Moninainen, mutta selkeän vasemmistolainen. Ehkä Maijala etenee kronologisesti? Sattumia tekee lähtökohdiltaan pesäeroa Neuvostoliittoon ja autoritaristis-absurdistiseen vasemmistoon, mutta myös kysyy: mikä on nyt absurdia? Mikä muuttuu nopeampaa kuin todellisuuden havaitsemiskyky? Mikä on samaa kuin 1990-luvun lamassa?

Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Kuvat Kom-teatteri.

Kansalaisaloitteen paradoksi

Kuva: Kirby / Kendal Uguen
Kuva: Kirby / Kendal Uguen

Politiikan teon analysoinnissa ja ymmärryksessä tulee usein esiin kaksi ääripäätä, ”pelin pelaaminen” ja ”yhteisten asioiden hoitaminen”. Toinen puoli painottaa valtataistelua, lehmänkauppoja ja makkarantekoa, toinen ajatuksia, järkeviä ratkaisuja ja konsensusta. Toinen ääripää on superkyyninen ja likainen, toinen naiivi ja teennäisen enkelimäinen.

Käytännössä politiikassa on vähän kustakin. Varsinkin eduskunnasta löytyy makkarantekijöitä ja enkeleitä, eri instituutioista vähän eri suhteissa. Jos jättää politiikanteossa valtasuhteet kokonaan huomiotta, ei saa koskaan mitään aikaan. Jos jättää ideat ja ajatukset väliin ja keskittyy junttaamiseen, on sieluton hirviö.

* * *

Kansalaisaloitteen idea on, että sillä voidaan vaikuttaa eduskunnan agendaan. Eli että voidaan saada eduskuntaan käsittelyyn lakialoite, jos riittävän suuri osa kansasta niin haluaa. Tämän ajatellaan antava kansalaisille suoraa valtaa vaikuttaa asioihin.

Käytännössä kuitenkin jotta varsinaista suoraa valtaa olisi, pitäisi kansanedustajien äänestää aloite tai jotkin sen osat laeiksi. Tämä synnyttää hassun paradoksaalisen tilanteen. Jotta kansalaisaloite olisi mielekäs poliittisen vaikuttamisen keino, pitäisi mielellään olla tilanne, jossa a) 101 kansanedustajaa olisi valmis äänestämään jonkin lain puolesta, MUTTA samaan aikaan b) hallitus tai yksikään eduskunnassa istuva kansanedustaja ei halua itse kyseistä aloitetta tehdä.

Tämä tilanne ei ole suinkaan mahdoton – esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kanssa saattaa käydä juurikin näin. Voi olla aloitteita (todennäköisesti juuri liberaali-konservatiivi-akseliin liittyviä), joiden hallitusohjelmaan tuominen on mahdotonta, mutta joita tilaisuuden tullessa ja ”omantunnon kysymyksen” kyseessäollessa enemmistö kannattaa. Käytännössä se on kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Eduskunnassa ei juuri hyväksytä edes yksittäisten kansanedustajien lakialoitteita, vaan ainoastaan hallituksen (tai kolmikannan) valmistelemia aloitteita. Hallitusohjelmaan asioiden saaminen onkin sitten mutkikkaampi prosessi. Varsinkin vaikeissa monipuoluehallitusneuvotteluissa pienikin puolue voi estää asoiden etenemisen (vrt. KD ja avioliittolaki).

Tekijänoikeusaloite on erittäin hyvä esimerkki aloitteiden hankalasta poliittisesta roolista. Käytännössä lievemmällä tekijänoikeuspolitiikalla ei ole juurikaan poliittisia ystäviä. Niinpä tällaisella aloitteella ei ole, eikä tule koskaan olemaan, minkäänlaisia läpimenomahdollisuuksia.

Ehkä kuvaavaa on, että lakimuutokset kaadettiin tällä kertaa teknisin perustein. Siitä ei pidä vetää sen kummempia johtopäätöksiä kuin että se oli helpointa ja sellaisen lausunnon taakse saatiin kaikki puolueet yksimieliseksi vähimmällä vaivalla. Jatkossa kaikilta laeilta tuskin vaaditaan samanlaisia teknisyyksiä – osa hallituksenkin esityksistä täyttää vaatimukset paremmin, osa huonommin. Eduskunta voi Suomessa tehdä vähän mitä lystää, näin lainsäädäntömielessä.

Missään nimessä ei pidä ajatella, että parempi tekninen osaaminen ja vaikutusten arviointi helpottaisivat kansalaisaloitteiden läpimenoa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sellaiset politiikantekemisen muodot, jotka eivät huomioi laisinkaan politiikkaa pelinä, eivät tule koskaan olemaan erityisen vaikuttavia. Lait menevät läpi, jos niiden takana on puolueiden riittävä tuki, muuten eivät. Kansalaisaloitteet sinänsä keskittyävät politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena eivätkä huomioi valtaa millään tavalla. Jos halutaan lisätä suoraa demokratiaa, siihenkin on parempia tapoja.

* * *

Kansalaisaloitteet eivät kuitenkaan missään nimessä ole turhia. Ne toimivat erinomaisesti näyttävien vaikuttamiskampanjoiden kärkinä, mahdollistavat käytännössä addressien keräämisen lataamisen suuremmalla merkityksellä. Tahdon2013-kampanja on lobannut ja väsännyt itsensä läkähdyksiin, ja osittain juuri sen takia aloitteella on suuremmat läpimenomahdollisuudet.

Prometheus-leirit: Heikolla jäällä luistelun taito

Näin kivaa oli Protussa!
Näin kivaa oli Protussa!

(Kirjoitin tämän tekstin Otavan Opiston ja Otavan Opiston Osuuskunnan Oppikirja-kirjaan, jossa käsiteltiin järjestötoiminnassa oppimista. Toimin aikanaan monta vuotta Protun hallituksessa, jäsenlähden päätoimittajana ja yhdistyksen varapuheenjohtajana. Kokemus oli mahtava ja aika rankka – vaikka en ole enää moneen vuoteen ollut missään tekemisissä järjestön kanssa, aina välillä yhtäkkinen helpotus laskeutuu ylleni, kun ymmärrän, etten ole enää mukana.)

Kaiken minkä osaan ja tiedän, olen oppinut Prometheus-leiritoiminnassa. Opin improvisoimaan, keksimään ja huolehtimaan. Opin, että hyvät ideat ovat halpoja ja hyvät toteutukset harvinaisia. Opin kysymään isoja kysymyksiä ja laittamaan liian nuoria ihmisiä liian vaikeiden haasteiden eteen. Opin rakastamaan ja käyttämään rakkautta polttoaineena. Ja samalla, kuin itsestään, taisin oppia aika paljon elämästä, metafysiikasta ja universumin rakenteesta.

Prometheus-leirit ovat 15-vuotiaille suunnattuja uskonnottomia aikuistumisleirejä. Joka kesä yli viidelläkymmenellä leirillä uiminen, saunominen ja yleinen telmiminen rytmittävät filosofisen keskustelun ja identiteettipohdintojen jatkuvaa virtaa.

Leirejä vetävät, suunnittelevat ja tukevat vapaaehtoiset nuoret ja aikuiset. Kun tehtävänä on tuottaa viiden teinin ja kahden aikuisen voimin sekä mukavaa kesäleiriohjelmaa että aikuistavaa, syvällistä keskustelua viidelletoista 15-vuotiaalle kokonaiseksi viikoksi, oppii väistämättä luistelemaan heikoilla jäillä melko luottavaisin mielin.

Koko Protu-toiminta on lähtökohtaisesti kasvatuksellista. Toiminnan tarkoituksena on johdattaa nuoria ihmisenä kasvamisen tärkeiden kysymysten äärelle: kysyä kysymyksiä, ei antaa vastauksia. Mallia voisi kutsua yhteisoppimiseksi. Oppiminen jatkuu läpi koko toiminnan, ja siihen osallistuvat sekä ne, joille ohjelmaa tehdään, että sen tekijät.

Heikoilla jäillä luisteleminen on vaarallista puuhaa, sillä koskaan ei oikein tiedä, kuinka tukeva pinta jalkojen alla oikeastaan on. Luistelu ei onnistu, ellei sitä ole ensin vähän harjoitellut. Välillä myös kova vauhti antaa suojaa: pahimpien ongelmakohtien yli voi lennähtää ja etsiä parempaa jalansijaa.

Tämä kaikki yritetään kouluttaa tuleville leirinvetäjille muutaman viikonlopun koulutuksissa. Vaikka tarjolla on myös laarikaupalla teoreettisia ja käytännöllisiä työkaluja leirien vetämiseen, käytännössä näiden koulutusten viesti on, että rohkeasti tekemällä kaikki yleensä menee vähintäänkin siedettävästi. Ja vaikka ei menisikään, huomenna on aina uusi päivä.

Protu-leireille on olemassa omat, selkeät rakenteensa ja toimintaniksinsä, mutta leirillä ollaan joka tapauksessa yksin nuorten kanssa. Ja toisinpäin, myös leirille tulleet nuoret ovat yksin elämän ja maailman isojen kysymysten kanssa. Jokainen leiri on siis sen näköinen, miltä sen tekijäporukka haluaa sen näyttävän. Tämä on mahdollista, koska myös varsinainen määränpää eli aikuisuus on melko lavea maali.

Pienten mokien virta vie eteenpäin

Kun olin ensimmäistä kertaa kouluttamassa tulevia leirinvetäjiä, olin 17 vuoden kypsässä iässä ja ollut itse kerran aikaisemmin leirillä. Olin osallistunut yhden päivän mittaiseen kouluttajakoulutukseen ja käyttänyt yhden illan viikonlopun suunnitteluun. Tämä ei ollut poikkeuksellista.

Käytännössä kaikki Protu-toimintaan osallistuvat tavalla tai toisella myös kouluttavat muita. Kouluttajat pysyvät nöyrinä: ei pääse syntymään illuusiota ylimaallisesta asiantuntemuksesta ja tiedon hierarkisesta jakautumisesta.

Protun toinen kivijalka onkin toistuva liian nuorien ihmisten laittaminen liian vastuullisiin asemiin toiminnan suunnittelussa ja kehittämisessä. Tyypillistä on, että Protun hallituksen jäsenistä iso osa on alle 20-vuotiaita. Näissä vastuuasemissa jatkuu sama heikoilla jäillä luistelu. Isossa mittakaavassa karavaani kuitenkin kulkee eteenpäin. Syntyy lähes katkeamaton virta pieniä mokia, sekalaista säätämistä ja tarpeettomia mutkikkuuksia. Haasteet ovat liian suuria, mutta koska yleensä niihin ryhtyvät eivät itse sitä tiedä, kaikki sujuu riittävän sulavasti.

Tämän takia yhdistyksen toiminta on raskasta, perinpohjaista ja hyvin, hyvin kasvattavaa. Järjestöä johtavien nuorten into ja idearikkaus ylittävät usein selkeästi sitoutumisen ja hallinnollisen kiinnostuksen.

Koko toiminnassa olennaista on käsien saveen laittaminen: vaikka idea olisi kuinka hyvä, sen toimiminen riippuu täysin siitä, saako tämän joka suuntaan kimpoilevan massan ihmisiä puhuttua oman ideansa taakse. Muodolliset päätökset ovat toki tärkeitä, mutta eivät takaa vielä mitään. Tämä opetus kantaa kaikkiin muihinkin organisaatioihin. Päätöksiä tärkeämpää on innostuminen ja esimerkki.

Koko johtamisen käsite saakin Protussa erilaisen sisällön. Kiihkeitä ja filosofisesti suuntautuneita nuoria ei voi johtaa päätöksillä. Jokaisen ajatuksen takana oleva rakenne on osattava perustella ja tarvittaessa puolustaa muita hyvin perusteltuja ideoita vastaan. Näin toimii organisaatio, jonka polttoaine on intohimo.

Protu-toiminnassa oppiminen tapahtuu ryhtymällä liian haastaviin tehtäviin liian nuorena, mutta luottavaisessa ja kannattelevassa ilmapiirissä. Sitä tukee mahdollisuus toteuttaa matkan varrella syntyneitä ideoita ja suhteellisen korkea toleranssi pienille virheille. Improvisointi ja maaston hyödyntäminen pitävät luistelijan pystyssä vähän heikommillakin jäillä. Ja ennen kaikkea, oppiminen ei lopu koskaan. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että itse ei osaa olla enää avoinna oppimiselle, on aika jatkaa matkaa muualle.

Protu-oppimisen resepti

  1.   Ilman valtaa ei tapahdu oikeaa oppimista

Vasta kun asioita voi oikeasti myös mokata, syntyy todellista oppimista ja vastuunkantamista. Tästä seuraa, että välillä asiat menevät pieleen ja tulipalojen sammutteluun voi kulua enemmän aikaa kuin olisi hyvä. Samalla oppimistulokset ovat loistavia.

  1.      Väljät raamit ja uskallus improvisoida

Yleinen raamien antaminen ja tukeminen ovat tehokkaampia tapoja innostaa ja lietsoa ihmisistä esiin luovaa energiaa kuin tarkkojen ohjeiden antaminen. Tämä tarkoittaa improvisoinnin suuren määrän hyväksymistä ja ottamista osaksi toimintaa.

  1.     Nuoriin voi luottaa

Nuori ikä ei yleensä ole kovin hyvä syy olla valitsematta ihmistä vastuulliseen tehtävään. Myös nuoret toimijat selviävät kovienkin vastuutehtävien edessä yllättävä hyvin ja keksivät tuoreita ideoita.

  1.     Anna tilaa, älä ole tulppa

Omaehtoisen oppimisen pitäisi olla innostavaa kaikille siihen osallistujille. Silloin kun tuntuu, että oma rooli siirtyy kohti tiedon jakamista ja paremmin tietämistä, kannattaa ruveta suunnitellusti vähentämään omaa osallistumistaan ja antamaan tilaa muille. Jos erehtyy luulemaan olevansa korvaamaton, on oikeasti tulppa joka estää seuraavien sukupolvien osallistumisen.

Puhe kolmelle sepälle

kulkuepuhe(Tämä puhe pidettiin Filosofisen tiedekunnan 96. promootiossa yökulkueessa Kolmen sepän patsaalle. Promootio on hassu juhla – vähän niinkuin joku olisi lukenut 1800-luvun tyttökirjallisuutta ja aproksimoinut, että hauskan täytyy olla tällaista. Mutta silkassa absurdiudessaan myös oikeastaan ihan siisitä.)

Arvoisat yön kulkijat! Hyvät kanssapromovnedit, seuralaiset, promoottorit, rector magnificus ja kaikki muut paikalle osuneet merkkihenkilöt!

Arvoisat kolme seppää!

Alussa on aina tyhjää.

Tai ei tyhjää, vaan avaraa.

Kaikki se, mikä tulee olemaan, on kytevässä hiilessä – niin tiivisti, että se on vielä muodotonta. Ensimmäinen hikikarpalo nousee otsalle.

Seppä punnitsee vasaraa kädessään ja jännittää kimmoisat lihaksensa.

ENSIMMÄINEN ISKU

Kreikkalaisten seppä Hefaistos ei ollut mikään kaunis mies, päin vastoin. Toveriensa nöyryyttämä, rikottu ja pilkattu halvalla pantu. Mutta takoa Hefaistos osasi. Kaiken sen, millä me työstämme maailmaa, Hefaistos takoi. Hefaistos antoi Hermeelle siivet, Agamemnonille vallan sauvan, Erokselle eli Amorille jousen ja nuolen.

Hefaistos oli se sana, joka halkaisi Zeun kallon ja kätilöi Athenen, jonka seppelettä tänään kannamme.

TOINEN ISKU

Hehkuva rautamötikkä makaa alasimella vastaanottavaisena. Se on muodoton, karkaisematon. Sen tuleva tarkoitus asuu ainoastaan sepän mielessä. Möhkäleen pitää kestää suuri kuumennus ja monta iskua ennen kuin se on valmiina kohtaamaan maailman.

KOLMAS ISKU

Suomalaisten seppä Ilmarinen oli tekijäpoika. Kun Sepolla oli tylsää, tämä ei jäänyt ihmettelemään, vaan takoi itselleen kokonaisen taivaankannen ja maailman. Kun seppo tarvitsi myötäjäisrahoja, Ilmarinen pisteli menemään ja takoi ikuista vaurautta jauhavan Sammon. Ja kun tuli yksinäistä, Sepi painui pajaansa ja kilkutteli kasaan itselleen kultaisen naisen.

NELJÄS ISKU

Hehkuva möhkäle valittaa tustakasta. Se ei jaksaisi enää! Rauta ja hiili huutavat armoa vasaran alla. Mutta sepän vakaa käsi ei anna sitä. Esineellä on tehtävänsä ja tulevaisuutensa maailmassa. Seppä ei päästä sitä karkuun.

VIIDES ISKU

Sekä Hefaistos että Ilmarinen petettiin monta kertaa – rakkaudessa ja muuten. Olympos-vuorelta pudotettu susiruma ja rampa Hefaistos oil yleinen naurun aihe, mutta ilman hänen joustaan ei Amor olis tehnyt taikojaan. Vaikka Ilmarinen jäi yksin, tämän taonnat pitivät Kalevalan tarinan käynnissä. Pieni murukin kirjokannesta riitti antamaan lupauksen tulevasta.

KUUDES ISKU

Tulevaisuus on tämä yö, se on vasaran isku kuumaan rautaan. Se on kuplii ja kiehuu, se on vielä vailla selvää muotoa, mutta jokin se on. Siihen ei voi koskea, mutta sitä voi vielä muokata. Seppä nostaa sen ilmaan, pyörittää, tarkastelee.

SEITSEMÄS ISKU

Ja sitten suhahdus – kuuma rauta lasketaan kylmään veteen. Höyry täyttää tilan, näkökyky katoaa. Nopea jäähdyttäminen telkeää hiilikarbidit raudan sisään ja muuttaa sen teräkseksi. Esineen muoto on valmis ja pysyvä. Se on koulittu, rakkaudellta tehty, valmistettu täyttämään tarkoituksensa ja paikkansa maailmassa. Se on kaunis ja tosi jos se toimii. Siihen sitoutuneen on paras osaaminen ja suurin rakkaus.

Me emme kuitenkaan saas olla tuo esine.

VIIMEINEN ISKU

Kun karkaisu on suoritettu, seppä pyyhkii hien otsaltaan ja poistuu pajasta. Työn jäljet jomottavat hauiksissa, valmis esine tuo tyytyväisyyttä. Mutta tämän kolmannen sepän mieli ei enää ole valmiissa esineessä, sepän mieli hakee jo huomisen muotoa ja seuraavan työn päämäärää.

Tämä kolmas seppä olemme me.

Miten vietin itsenäisyyspäiväni

Tämä blogimerkintä käsittelee osallisuuttani 6.12. tapahtuneisiin Kiakkovierasjuhliin Tampereella, joka kiitos Perussuomalaisten, on ilmeisesti kiinnostavaa.

Minulla ei ollut mitään tekemistä tapahtuman tai sen varsinaisten järjestäjien kanssa enkä tunne heitä tai tiedä keitä he ovat. Olen saanut tietoni  tapahtuman tarkoituksesta, järjestelyistä ja kulusta median ja tapahtuman verkkosivujen kautta. Poliittisen sosiologian tutkimusryhmämme verkkosivut löytyvät täältä.

Olen ollut aikaisemmin aktiivinen järjestössä, joka järjesti paikalle bussikyydin Helsingistä, muttei oman ilmoituksensa mukaan osallistunut muuten tapahtuman järjestelyihin. Tiedon paikkansapitävyydestä minulla ei ole harmainta aavistusta, sillä en enää ole ollut mukana järjestön toiminnassa. Sitoutumattoman vasemmiston edustajistoryhmä on muusta yhdistyksestä erillinen toimija, eikä ollut missään tekemisissä bussikyydin tai tapahtuman kanssa.

Sitoutumattoman vasemmiston lisäksi olen toiminnut aktiivisesti HYYssä, partiolippukunnassa, Protussa, oppilaskunnan hallituksessa, Teatteriyhdistys Mysteerissä ja ollut töissä Greenpeacella ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnalla. Ainakin.

Itsenäisyyspäiväni vietin kuten se kuuluukin: söin hyvin ja katsoin televisiota. Tuntematon sotilas lähetettiin niin myöhään, etten jaksanut sitä loppuun asti.

(kommentoin lauantaina 7.12. tapahtumia Helsingin sanomille ja Ylelle.)

Sture ja voisilmäpulla

(Kiireinen lukija voi tarkastaa tapaamisen annin ja teesimme tämän pitkähkön kirjoituksen lopusta.)

Akava on avoimmutta korostavaksi järjestöksi hyvin tavallisen virastomainen. Itäpasilalaisella takapihalla sijaitseva 70-luvun rakennustaiteen muistomerkki on juuri niin persoonaton ja pasilalainen kuin voi kuvitella. Valoisassa aulassa on mukavat sohvat. Sähkölukko kirahtaa ja meidät toivotetaan tervetulleeksi akateemisen edunvalvonnan kaikkein pyhimpään.

Matkalla selviää myös pettymys: sikariportaan ysikerros ei olekaan yhdeksännessä kerroksessa vaan neljännessä kerroksessa. Ikkunasta aukeaa viehättävä näkymä Suomen Liikemiesten Kauppaopiston takapihalle. Lattia on sentään parkettia, ja seiniltä katsovat tuikeasti menneet edunvalvonnan sukupolvet. Sukupolvien välinen ketjukirje on todellakin täällä totta.

Asetuimme pöytään Akavan ensimmäisen puheenjohtajan, fysiikan professori Risto Niinin tuimien, mutta hyväksyvien silmien alle. Olikohan Risto kova neuvottelija? Varmasti oli. Ei näihin hommiin ennenkään kiittämällä päässyt. Ennen oli kunnollista. Sture ei istu pöydän päähän, sillä hän ”istuu siinä niin usein”.

Pöydän ympärille kertyneen väen (työmarkkinajohtaja, viestintäjohtaja, nuoriin keskittynyt asiantuntija, lisäksi AOVA:n puheenjohtaja ja 1. ja 2. varapuheenjohtaja) suuri huoli tuntuu olevan, tunnemmekohan me nyt a) Akavan järjestörakenteen b) Suomen työeläkejärjestelmän c) kestävyysvajeen ja valtiovelan suhteen varmasti riittävän hyvin keskustellaksemme sukupolvien välisestä tasa-arvosta ja jännittävistä työsopimuslinjauksista. Aivan adosti uutena asiana opimme, että herra Fjäder lukee Akavan strategiaa ja sääntöjä joka päivä. Toivottavasti ovat mielenkiintoista luettavaa!

Mutta meidän kohtaamisemme Akavan johdon kanssa ei koskenut strategiaa, visiota tai missiota. Tapaamisen aihe oli jotain paljon suurempaa: keskustelimme, nuorisosta, Facebookista ja Akavasta. Koska siitähän tämä kaikki alkoi. Sunnuntaina ystäväkentässämme järisi rankasti. Eläketurvakeskuksen johtaja Jukka Rantala ehdotti Suomeen niin sanottua Ruotsin mallia. Eli viimeksi palkatun työntekijän lakisääteisiä potkuja ensimmäisenä. Tämäkään ei ole vielä niin kovin erikoista; kyllä maailmaan setäportaalta bisarrejakin mielipiteitä mahtuu. Sensijaan oma edunvalvojamme Akava ilmoitti kannattavansa ideaa täysin rinnoin.

Suuttumus Sture Fjäderin lausuntoihin johti nopeasti Facebookissa Akavakapina– nimiseen spontaanihkoon liikkeeseen. On edelleen epäselvää kuka sanoi kenelle mitä, miten se on tulkittu ja tarkoitettiinko mitä sanottiin, mutta lopputuloksena oli nopeasti kasvava ryhmä täynnä silkkaa vihaa Akavaa kohtaan. Sukupolvisota on todella täällä, jos nuorten akateemisten ihmisten ylin edunvalvoja esittää jotain tällaista!

Ryhmä näiden ihmisten kiukkua sitä Akavaa kohtaan, joka ei ymmärrä eikä kuuntele. Akavakapinasta tuli hiljaisen uutismaanantain juttu: Uusi Suomi, Taloussanomat ja Verkkouutiset kertoivat tästä vuosienkin turhautumisen julkisesta purkautumisesta.
Akava reagoikin nopeasti. Akavan viestintä kiisti Sturen koskaan moista ehdottaneenkaan. Sen jälkeen Sture kertoi Verkkouutisille kannattavansa asiaa ehdollisena.

Ja lopulta meidät kaksi kutsuttiin Akavan opiskelijavaltuuskunnan avustuksella tapaamaan pikaisesti Akavan johtoa. Että ymmärtäisimme. Ja siinä me sitten istuimme, stevinajaffat edessämme työmarkkinajärjestön pomoportaan vieraina.

Akavan ihmisten aito huoli meidän puuttellisesta ymmärryksestämme järjestön rakenteesta ja toiminnasta on varmasti aivan ymmärrettävää sellaiselle ihmiselle, joka päätyy keskusjärjestön johtoportaseen. Meidän olisi varmaankin pitänyt ottaa yhteyttä ammattiosastomme päällikköön, jonka olisi pitänyt viedä asia oman liiton hallitukseen,josta sen olisi pitänyt edetä Akavan hallitukseen, joka olisi sen käsitellyt, jos olisi suosiolliseksi nähnyt. Valitettavasti tämä ei ole se tapa, jolla palaute nykyään kulkee. Nykyään palaute, ideat ja kritiikki kulkee sosiaalisen median, linkkijakojen, twitterin ja muiden nuorison kotkotusten avulla täysin rakenteen ulkopuolella, kunnes se osuu ja sytyttää tulipaloja.

Meidän ei ehkä tarvitse olla työmarkkinapolitiikan asiantuntijoita tunnistaaksemme sukupolvikapinan kun sellaisen näemme. Eikä tarvitse Akavankaan. Sture Fjäderin ääni kiihtyy, hän on aidosti loukkaantunut meille. Että me vaadimme hänen eroaan, Facebookissa!

Tapaamisen aikana meille useaan kertaan vakuuteltiin, miten Akavan sisällä on nyt otettu nuorison ääni huomioon. Tätä ei ole syytä epäillä. Aivan varmasti on näin. Tähän liittyy tosin pari ongelmaa: Kaikki akavalainen nuoriso ei ole opiskelijoita, ja kaikki opiskeleva nuoriso ei ole akavanuoria. Sukupolvikysymysten pitää kulkea erillään opiskelijapolitiikasta. Ei sivussa, mutta erillään. Lisäksi koko ”huomioon ottaminen” sinänsä on pahimmillaan käsienpesua ja selittelyä. Ei poliisillekaan auta sanoa, että otin kyllä nopeusrajoituksen huomioon paljon paremmin kuin aikaisemmin, ellei ole sitä rajoitusta noudattanut. Enemmän kuin ”nuorten äänten huomioonottamista” me kaipaamme näkyvää ja tuntuvaa tulevaisuuden Suomea rakentavaa politiikkaa.

Mutta mistä me puhumme kun me puhumme sukupolvikapinasta ja sukupolvipolitiikasta? Me puhumme siitä että meidän sukupolveamme ei kuulla. Me puhumme siitä että Tekniikan Akateemisten 72 tuhannesta jäsenestä 21 00 opiskelijaa, joita TEK:n valtuustossa edustaa viisi opiskelijaa. Nuoria edustaa kahdeksan. Seitsemästäkymmenestä. Tämän lisäksi TEK:in nuorilla on 8 edustajaa. Ja kaikilla TEK:iin kuuluvilla eläkeläisilläkin on edelleen äänioikeus valtuustovaaleissa. Kenen ääni kuuluu valtuuston päätöksissä?

Me puhumme siitä, että ainoa keino ottaa myös tulevaisuus huomioon ei ole aggressiivinen valtion velkautumisen purkaminen juuri tällä hetkellä. Tätähän on myös kokeiltu, Euroopassakin on kova yritys säästää kokonaisia maita hengiltä. Koska mikään ei ole niin kamalaa kuin velka. Oikeastaan velkaantumisen katkaisun yrittäminen taantuman yhä syvetessä on suurin karhunpalvelus mitä meidän sukupolvellemme voi tehdä. Varsinkin jos se tehdään nuoremman sukupolven koulutusmahdollisuuksien tai työhönpääsyn kustannuksella.

Me puhumme siitä että työmarkkinapolitiikkaa tehtäessä meidän on oltava mukana. Kuuleminen ei riitä. Huomioon ottaminen ei riitä. Meidän pitää olla mukana. Eläkeratkaisuista päätettäessä päätetään todennäköisesti kaikkien neuvottelijoiden lähitulevaisuudesta. Ostetaanko lomaosake nyt vai parin vuoden päästä? Onkohan Espanjassa lämmintä, vai pitäisikö Lapista? Mutta siellä puhutaan ennekaikkea minun loppuelämästäni. Minun pitää tulevaisuuden työurani aikana maksaa se hinta jonka nämä ratkaisut aiheuttavat, ja minä haluan että minulta ja muilta ikäisiltäni kysytään. Kuten Sturekin kuittasi, maksaja päättää.

Mutta me puhumme substanssikysymysten lisäksi myös tekemisen tavasta ja rakenteesta. Jyrähtelevät herkkänahkaiset johtajat ja kerran kolmessa vuodessa järjestettävät valtuustovaalit eivät ole enää se tapa, jolla näin tärkeät instituutiot voivat toimia. Jos Akavakapina on mitään kenellekään opettanut, on se suoran kommunikaation tärkeys ja vaikeus. Tässähän ei ollut mitään vaikeaa. Me pääsimme tapaamaan Sture Fjäderiä parin blogauksen ja facebook- älämölön jälkeen. Mutta mitä sitten? Työmarkkinakeskusjärjestö on kuitenkin niin raskas koneisto, että muutos ei lähde Sture Fjäderistä. Muutos päättyy Sture Fjäderiin, eikä se ole Sturen vika tai ansio. Sturesta minuun on useampi valtuusto, neuvottelukomitea, työryhmä, aloite, lähetekeskustelu ja rekisteröity yhdistys. Ammattiyhdistykset on vielä vanhasta muistista suojattu nurkanvaltauksia ja kommunisteja vastaan niin tiukasti, ettei minun viestini Sturelle pääse koskaan perille.

Kello alkaa olla jo kolme, ja opiskelijavaltuuskunnan puheenjohtaja pyytää yhteenvetopuheenvuoroja. Sture on kuitenkin varannut aikaa meille vielä lisää. Helposti voidaan olla vielä puoli tuntia. Kahvi jäähtyy kuppeihin kun keskustelu viriää uudestaan. Työmarkkinajohtaja kysyy pahan kysymyksen. Mitä Akavan sitten pitäisi tehdä?

AY-liikettä tarvitaan, ehdottomasti ja kiihkeästi. Mikäli olisimme tästä eri mieltä, emme varmaankaan vaivaisi päätämme keskusjärjestötoiminnan omituisuuksilla, vaan pikemminkin masinoisimme joukkoeroa. Meille ei välttämättä ole valmiita vastauksia siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden AY-liikkeen pitäisi tehdä, tai miten kaikki sen toiminnot tulisi organisoida. Nyt me kysymme sitä teiltä. Selvää on vain, että näin ei voi jatkua. On toki muutamia asioita.

  • Pirunmoinen metelöinti

Eduskunta-näytelmät ja Voima-lehti ovat tehneet erinomaista työtä eläkeasioiden nostamiseksi edes joidenkin tietoisuuteen. Tämä on meidän kaikkien vastuullamme. Meteliä pitää pitää, varsinkin silloin kun kukaan ei halua kuunnella. Kiinnostuminen ja seuraaminen on valtaa.

  • Vaikuttaminen sisältä ja ulkoa

Kaikkien ei voi olettaa olevan niin kiinnostuneita ammattiyhdistyspolitiikast. Osan kuitenkin kannattaa olla. Seuraavan kerran kun vaalit lähestyvät, joudumme ehkä järjestäytymään yli pernteisten vaaliliittojen. Tähän voimme ehkä hakea mallia kirkon sisällä vaikuttavalta Tulkaa kaikki -ryhmältä. Ja vaikuttaminen ulkoa. Te kaikki olette näyttäneet miten pieni vaikuttamisen ele (Facebook- tykkäys ja linkin jako) saattaa saada aikaan nopeasti isoja muutoksia. Tämä ei jää tähän.

  • Ammattiyhdistysliikkeen rakenteiden modernisoiminen

Suomi on kokousten, rekisteröityjen yhdistysten ja kokouspullan maa. Pitää voida miettiä, onko keskusjärjestö-ammattiliitto-paikallisosasto enää kaikkein tehokkain ja reagointikykysin tapa organisoida tätä toimintaa.

  • Uusi analyysi, uudet ideat

Luottamuksemme AY-liikkeen kykyyn uudistaa itseään on rajallinen. Mikäli haluamme syöttää liikkeelle uusia toimintapapoja, ajatuksia tai analyyseja, meidän on itse ne tuotettava. Tämä ei ole helppoa, nopeaa tai aina hauskaa (sillä kukaan ei halua tietää, miten lakeja ja makkaraa tehdään), mutta sitäkin tarpeellisempaa.

Lopuksi varoituksen sana. Meidän tavoitteenamme ei ole rikkoa Akavaa. Meidän ei tarvitse. Jos me kuitenkin haluamme rikkoa Akavan, me vain odotamme ja katselemme, miten sukupolvemme kiinnostus ammattiyhdistyksiä kohtaan hiipuu. Sukupolvien välinen ketjukirje katkeaa, ja meidän sukupolvemme tekee jossain kohtaa uuden diilin, jos tekee.

Ja sitten tapaaminen alkaa olla ohi. Tuolit kolisevat, kalsa pasila väikkyy ikkunasta. Seiskan ratikka kolistelee Mesukeskukselle. Kättä paiskataan rennosti, Sturella on kiire ”jakamaan kunniamerkkejä” kakkoskerrokseen. Akavatalo on jo hiljentynyt, kun me poistumme.

Lopuksi arvostelussa kohtaaminen ihka aidon keskusjärjestöjohtajan kanssa.

Kiitämme

  • tapaamisen nopeaa järjestymistä. Opetelkaa lapset blogaamaan, se kyllä kannattaa. Ja kiitokset AOVAn Jounille ja Suville Janille hostaamisesta!
  • Sture sanoi, että Ruotsin tyyppistä irtisanomisjärjestystä ei tulla Suomessa ottamaan käyttöön eikä hän tai Akava sellaista kannata. Tämä on kehitystä maanantaista, jolloin Akavan kanta oli vielä sekä ”kyllä” että ”ehkä” että ”ei”.
  • herra Fjäder lupasi viedä nuoren sukupolven terveisiä eteenpäin syksyllä kehysriihen yhteydessä käytäviin tulevaa eläkejärjestelmää määrittäviin neuvotteluihin. Toivottavasti terveiset menevät perille kovaa!

Moitimme

  • lopulta muuten laihahkoksi jäänyttä varsinaista poliittista antia. Yleisen tuohtumuksen jossakin määrin värittämää puolentoista tunnin tapaamista ei ole helppo kääntää tiukaksi eläkerakenteen analyysiksi.
  • kampaviinerin puutetta. Toivoimme, että viimeistään täällä keskusjärjestössa ja ay-liikkeen mekassa olisimme päässeet myyttisen kokouskampaviinerin ääreen, mutta tarjolla oli ainoastaan karkkeja vanhalla logolla ja voisilmäpullaa, josta kohteliaasti kieltäydyimme.
  • tapaamisemme tapahtui kokoushuoneessa ja vaatteet päällä. Emme selvästi olleet vielä vallan ytimessä.

Kehittäisimme

  • ymmärrystä sosiaalisesta mediasta ja ”nuorisosta”
  • kantoja suhteessa julkiseen sektoriin
  • koko järjestön uusiksi.

Tuomas Saloniemi ja Veikko Eranti