Millainen olisi tulevaisuuden ylioppilaskunta?

Mitä ylioppilasliikkeen olisi tehtävä ollakseen merkittävä tässä ajassa? Ennen kaikkea, millainen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pitäisi olla? Tai vielä oikeammin, millainen se voisi olla ja miten siitä voisi tehdä sellaisen?

Oikeastaan tämän merkinnän aluksi olisi syytä kysyä, miksi ylioppilaskuntapolitiikasta pitäisi edelleen olla kiinnostunut. On selvää, että ylioppilasliikkeen suuruuden päivät ovat jokseenkin takanapäin. Ei liene suunnatonta liiottelua sanoa, että Ylioppilaskunta (eli nykyinen HYY) on yksi niistä kivijaloista, joiden varaan suomalainen kansalaisyhteiskunta on aikanaan rakentunut – se kaupunkilais-elitistinen kivijalka verrattuna työväenliikkeeseen, raittiusliikkeeseen ja osuuskauppaliikkeeseen. Kun Suomessa ei oikein ollut muita paikkoja akateemisen ja uudistushaluisen nuorison törmätä ja kohdata, tapahtui se ylioppilasliikkeen kautta.

Tätä funktiota HYY ei enää aja, tai ainakaan sillä ei ole minkäänlaista yksinoikeutta siihen. Kaikenlaista kiinnostavaa tapahtuu myös muussa kehyksessä.

Korjaus: kaikenlaista kiinnostavaa tapahtuu lähinnä muissa kehyksissä.

Ylioppilasliikkeen kauhukuva on muuttuminen jonkinlaiseksi opiskelijoiden ammattiyhdistysliikkeeksi. Etujen valvominen on ihan kiva juttu, mutta tarvitsee tuekseen lakkoaseen ja solidaarisuuden sekä ylipäätään vahvemman koneiston. Emme pystyisi muodostamaan kovin vahvaa ay-liikettä opiskelijoille.

Eikä sillä oikealla ay-liikkeelläkään nyt niin kovin ruusuisesti mene. Yhteiskunnallisessa keskustelussa pätee seuraava totuus: mikäli jokin taho ei onnistu keksimään itseään uudestaan ja tuottamaan raikkaita avauksia, tuoretta analyysiä ja radikaaleja ajatuksia, se kuolee. Kaunis ruumis saattaa nytkähdellä vielä pitkään, mutta palo on poissa. Vrt. iso osa nykyisestä vasemmistosta.

Tämä ay-kehitys on ensisijaisesti kansallisen ylioppilasliikkeen ongelma, mutta kyllä sen kaiut kuuluvat myös HYYssä. Meidän ylioppilaskuntamme tilanne on muita parempi, sillä olemme sekä taloudellisesti riippumattomampia että kiinnostuneempia ympäröivästä maailmasta. Myös solidaarisuus heikompia kohtaan elää vahvana. Tämä kaikki on HYYssä hyvää.

Kuitenkin meidänkin ylioppilaskuntamme muumioituu hengiltä.

Ylioppilaskunta on kaunis ajatus – ei yhdistys, vaan kunta, itsehallinnollinen rakenne joka sekä käyttää pientä valtaa jäseniinsä että mahdollistaa koko yliopiston opiskelijapopulaation kokoamisen yhteen. Mahdollistaa yhteisen voiman, mahdollistaa ajatusten ristiinpölytyksen, mahdollistaa paremman tulevaisuuden tavoittelun.

Mikäli yliopistot perustettaisiin nyt, ei niihin tehtäisi ylioppilaskuntia. Ammattikorkeakouluihin ei tehty. Meidän pitäisi nyt olla tämän demokraattisen, itsehallinnollisen ja HYYn tapauksessa vielä varakkaankin yhteisön arvoisia.

Meidän pitäisi uudelleenluoda HYY siten, että sen piirissä tapahtuisi kiinnostavaa uutta ajattelua, siten, että se mahdollistaisi monitieteisen yliopistomme eri alojen kohtaamisen, siten että yhteiskunnallinen vaikuttavuutemme ei perustuisi historialliseen asemaan vaan aitoon kontribuutioon. Uudeleenluoda HYY siten, että ideoiden pata kiehuisi jälleen – vaikka se johtaisikin siihen, että välillä liemi roiskuu liedelle.

Tämä tarkoittaa fokuksen siirtämistä pois järjestöistä, tilan tarjoamisesta ja tiukasta edunvalvonnasta hämmentämiseen ja uusien ajatusten kehittelyyn, projekteja ja ehkä jopa vähän tutkimusta. Tämä rahoitetaan pistämällä ylioppilaskunnan omistama HYY Yhtymä hyvään tuloskuntoon – jos omistaa kokonaisen korttelin keskustassa, ei pitäisi olla taloushuolia.

Yhteisöä ja yhteisöllisyyttä koko yliopistolla ei pidä unohtaa ja monet järjestöt tekevät siinä hyvää työtä. Pelkkä tämän tukeminen on kuitenkin hyvin kapea visio HYYn kaltaiselle yhteisölle. Sisäänpäin ei saa käpertyä. HYYllä on noin 30 000 jäsentä, niinpä ainakin yhden tapahtuman vuodessa pitäisi olla sellainen, joka tavoitteleen noin 10 000 kävijää. HYY voisi esimerkiksi vallata (tai vaikka vuokrata, läpällä) Senaatintorin kerran vuodessa jumalattomille karnevaaleille.

Oli tulevaisuuden ylioppilaskunta mitä vaan, se syntyy ainoastaan kunnianhimosta ja halusta kyseenalaista olemassaolevat rakenteet. Näiden pitäisi olla itsestäänselvä osa myös HYYn itsensä toimintaa.

Olen ehdolla edustajistovaaleissa Sitoutumattoman vasemmiston listalta numerolla 207. Äänestyspäivät 18. ja 19.10.

Puhe Uudelle yliopistolle

(Tässä ”yleisön pyynnöstä” Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 142. vuosijuhlilla pitämäni puhe uudelle yliopistolle. Lopusta olisi voinut tehdä vielä iskevämmän.)

Hyvät kuulijat! Arvoisa kansleri, rehtori, puheenjohtajat,  pääsihteerit, entiset ja tulevat ja muut rakkaat ihmiset!

Voisin pitää teille sellaisen puheen, jossa keskittyisin uuden yliopiston huonojen puolien listaamiseen. Voisin puhua teille dekaanivaltaisuudesta, tutkimuksen arvioinnista, kerjäläisyliopistoista, lakkautettavista sivuaineista, palkkausjärjestelmästä, opintotuesta… Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Nämä ovat niitä ongelmia, joiden kanssa painimme joka tapauksessa arjessamme. Ne eivät ansaitse syvällisempää käsittelyä tässä tilaisuudessa. Lisäksi se olisi yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen humanistiselta tiedekunnalta.

Hyvät kuulijat, minulla oli suunnaton onni osallistua viime syksynä opetusministeriön järjestämään Universitas 2010 –riemujuhlaan, jossa me kaikki tämän äpärän, uuden yliopiston, synnytykseen osallistuneet saimme paistatella sen lämmössä. Nyt vuotta myöhemmin, vuonna 0 uuden yliopiston aikaa, ajattelin astua askeleen ylöspäin ja pohtia, mitkä ovat ne tarpeet ja toiveet, jotka meidän yliopistoomme kohdistuvat.

Uuden yliopistolain myötähän meillä on nyt se riemullinen tilanne, että saamme itse päättää, mitä yliopistollamme teemme. Lisäksi strategit ovat suurissa päissään todenneet yliopistomme vision olevan olla ”Suomen monipuolisen henkisen uudistumisen instituutio”, josta suoraan sanottuna on minulle tullut aina enemmän mieleen skientologia tai timanttibuddhalaisus kuin akateeminen koulutus… Mutta joka tapauksessa meillä on siis valtaa itseemme ja halua muuttua. Me voimme reagoida aikaamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Tähän näen neljä vaihtoehtoa, joita kutsun seuraavilla nimillä:

1) Liimatehdas
2) Youtube-yliopisto
3) Oliivilehto
4) Karavaani kulkee, koirat haukkuu.

Kuitenkin ennen kuin mennään näihin konkreettisiin malleihin, meidän on syytä tietää, mistä me oikeastaan olemme tulossa. Mistä me puhumme, kun me puhumme Keisarillisesta Aleksanterin-yliopistosta?

Kaikkihan me tiedämme, että eivät seinät yliopistoa tee. Miten muuten me voisimme sanoa olevamme Turun Akatemian suoraa jatkumoa? Eivät pelkät juhlasalin ovet riitä.

Helsingin yliopiston historiassa keskeisintä ei myöskään ole ollut sen antama opetus eikä sen tuottama tutkimus.  Toki, yliopistossamme on aina annettu Suomen korkeinta opetusta, vähän aineessa kuin aineessa, mutta se nyt liene selvää sanomattakin. Olemme myös tuottaneet joitakin kansainvälisen tieteen huippuja ja muutamia maailmaa muuttaneita keksintöjä, mutta nekin tuntuvat syntyneen lähinnä oheistuotteena ja sattumalta. Sanottuna toisinpäin, yliopistomme maine ei ainakaan Suomessa rakennu niiden varaan.

Meidän yliopistomme täysin keskeinen tehtävä on ollut ohjata suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Voitaisiin jopa väittää, että koko suomalainen kulttuuri ja suomalainen yhteiskunta on koottu Helsingin yliopiston ympäristöönsä sinkoamista sivistyksen kipinöistä.

Monta sataa vuotta meidän yliopistomme oli ainoa paikka koko maassa, jossa ylipäätään luettiin muutakin kuin Raamattua. Vielä muutama vuosikymmenen sitten ei ollut olennaista kysyä, olivatko kaksi samanikäistä mahtimiestä olleet samassa yliopistossa, vaan olivatko he olleet samassa osakunnassa… Lisäksi käytännössä kaikki tätä maata ja sen yhteiskunnallista elämää hallinneet ihmiset ovat päässeet harjoittelemaan tärkeänä olemista ja muita olennaisia taitoja tämän ja viereisen talon seinien suojissa.

Siihen meni muutamia satoja vuosia, mutta nyt se on tehty. Olemme selvästi tehneet itsemme tarpeettomiksi. Tämä koskee paitsi koko yliopistoa, myös sen kreikkalaisessa nenässä heloittavaa pullistumaa, armasta ylioppilaskuntaamme. Vuonna 2010 kukaan ei todellakaan halua, että Helsingin yliopisto ja HYY kasvattaisivat yhtään ketään toimimaan yhtään minkään päättäjänä. Pitkin hampain hyväksytään se tosiasia, että muutama valtiotieteilijä ja juristi päätyy päättämään maamme asioista, mutta minkäänlaista eliitin kasvatusfunktiota ei meidän yliopistomme enää voi kuvitella täyttävänsä.

Kansantaloustieteen professori Klaus Kultti kirjoitti Kansantaloustieteellisen aikakauskirjan 2 / 2003 pääkirjoituksessa yliopistokoulutuksen funktiosta modernissa yhteiskunnassa. Tuli siihen tulokseen, fiksu mies kun on, että yliopistokoulutuksen keskeinen tehtävä on tarjota työnantajille signaali siitä, että sellaisen hankkinut henkilö on kyvykäs oppimaan jotain, ja potentiaalisille suvunjatkamiskumppaneille signaali tulevista tuloista, asemasta ja kulttuurista mieltymyksistä.

Mikäli halutaan etsiä sitä paikkaa, joka tällä hetkellä toimii tällaisessa signaalienvilkuttelussa kaikkein parhaiten, on meidän suunnattava katseemme sinne, missä Länsimetro kasvaa. Aaltoyliopistolle ohjatut rahat kertovat selvää kieltä siitä, minne hiekkalaatikon suositumpien lasten halutaan tällä hetkellä haluavan.

Samaa sanoo poliittisen kulttuurin lyhyt tutkistelu. Tällä hetkellä aivan varmasti logistiikan tai tuotantotalouden opinnoista olisi myös enemmän hyötyä poliittisessa keskustelussa kuin hienovaraisesta käsityksestä politiikan luonteesta. Katsokaa nyt vaikka Osmo Soininvaaraa.

Aaltoyliopisto on muuten siitä jännittävä koulu, että sieltä valmistuminen ei suinkaan ole se paras signaali. Kyseessä on käytännössä yksi Suomen suurimmista parinvalintamarkkinoista, jossa tarkoituksena on kylläkin seksin harrastamisen sijaan löytää kanssaperustaja startup-yritykselle, dropata pois koulusta ja tehdä miljoonia rahaa. Mikäli ei onnistu tässä ennen valmistumista, on suorastaan luuseri.

Hyvät kuulijat, nyt kun olemme todenneet, mikä yliopistossamme on keskeistä, voimme siirtyä neljään mahdolliseen tulevaisuuden visioon.

Kuten me kaikki tiedämme, Yliopistoilla on neljä perustehtävää. Pitää huolehtia hallinnon määrästä, tehdä tutkimusta, opettaa ja avautua yhteiskuntaan. Nykymuotoinen yliopistomme on selvästi kykenemätön pärjäämään näissä tehtävissä. Tässä esitän ensimmäisen ratkaisuehdotuksen.

Mikäli meillä on mahdollisuus, miksi emme veisi uuden yliopistolain henkeä loppuun asti? Miksi yrittää taivuttaa vanhaa rakennetta siihen, kun voi luoda uuden rakenteen? Helsingin yliopisto jaetaan 5-10 huippututkimuslaitokseen. Niille nimetään johtaja, yhtenäinen tutkimusohjelma, tutkijat kootaan tiimeiksi ja annetaan tarpeeksi rahaa. Tällaiset yksiköt pärjäävät kansanvälisissä rankingeissa ja saavat tutkimusta aikaan. Tiukasti vaan lihasaha heilumaan ja sopivat palaset yhteen tiedekuntarajojen ylitse. Näitä voidaan kutsua tutkimustehtaiksi.

Tämän lisäksi perustetaan ammattikoulutusta antava yksikkö, joka hoitaa lakimiesten, lääkärien, pappien, opettajien ja muun yhteiskunnan liiman koulutuksen. Muita perustutkinto-opiskelijoita meidän ei kannata ottaa ollenkaan, tehkööt kandit muualla. Tätä kutsumme liimatehtaaksi.

Koska tällainen malli todennäköisesti kohtelisi hivenen karusti humanistista ja valtiotieteellistä tiedekuntaa, kasataan jämistä ”kolmannen tehtävän” yksikkö, yhteiskunnallisen avautumisen laitos. Siellä voimme sitten keskittyä valittamaan yhteiskunnalle huonosta rahoituksestamme. Kaikki mikä ei mahtunut näihin, joko lopetetaan tai integroidaan hallinnon laitokseksi, jonka keskeinen tehtävä on hoitaa muiden yksikköjen työajanseuranta.

Se oli ensimmäinen malli, liimatehdas.

Myös Bill Gates on esittänyt visionsa tulevaisuuden yliopistosta. Gates on huolissaan yliopistokoulutuksen kasvavasta hinnasta ja vaikeasta sisäänpääsystä. Kuvaavaan amerikkalaiseen tapaan Gates ei suinkaan haikaile maksuttoman koulutuksen perään, vaan ryhdikkäästi toteaa lahjakkaiden opiskelijoiden voivan ihan pian opiskella maailman parhaiden opettajien johdolla internetissä kaiken tarpeellisen. Varmasti myös tutkivat opettajat kiittävät – kaikkien aineiden kaikki luennot tarvitsee pitää vain kerran, sen jälkeen niillä opettaa kätevästi aina seuraavaan paradigmanmuutokseen saakka.

Selvää varmasti on, että tällainen yliopisto ei kasvata ketään mihinkään. Sama koskee oikeastaan tiedonvälityksen tulevaisuutta yleisemminkin. Jos jokainen voi valita internetistä vain ne tiedonlähteet, joita haluaa uskoa, saamme lopputulokseksi paljon keisareita ja vähän vaatteita. Erityisesti yliopistolla kai pitäisi saada myös sellaista opetusta, joka muuttaa omaa käsitystään maailmasta, ei vain sellaista, joka vahvistaa sitä.

Tätä mallia kutsun youtube-yliopistoksi, tai HYtubeksi. En lähde sitä tarkemmin erittelemään, mutta jokainen voi varmasti miettiä, mitä tämä tarkoittaisi meidän yliopistollemme.

Kolmas malli lähtee siitä utopistisesta ajatuksesta, että me voisimme tehdä yliopistostamme sellaisen, että se palvelisi niin opiskelijoita kuin tutkija-opettajiakin. Tässä kohtaa on käännettävä katse oliivilehdon suuntaan, otettava mallia klassikoilta.

Platonin koulu kokoontui Athenelle pyhitetyssä oliivilehdossa. Jako ei kulkenut opettajien ja oppilaiden välillä, vaan yleisemmin vanhempien ja nuorempien tieteenharjoittajien välillä. Ei ollut selvää, kuka opetustilanteessa oppi eniten. Aristoteleen Lyceumissa käyskenneltiin koulun alueella. Opettajalla oli sen verran opiskelijoita, kuin nyt käyskentelijän ympärille luontevasti mahtui. Tutkimus tehtiin yhdessä – kukin suoritti siitä kykyjensä mukaisen osan.

Helppoahan se oli kreikkalaisilla: koko maailma edessä. Geometria ja jokin demokratian kaltainen oltiin juuri ja juuri saatu keksittyä, kaikki muu oli vielä tutkimatta. Uskon kuitenkin, että kyse on vain näkökulmasta. Jos osaamme katsoa oikein, koko maailma on täynnä tutkimattomia kysymyksiä.

Eliittihautomo emme enää ole, liimatehtaaksi ja youtube-yliopistoksi emme halua tulla, olkaamme siis akatemia.

Tiedän, että tämä on vähän epärealistinen ajatus. En voi saada kaikkea edellä pyytämääni. Joitakin kompromisseja on käytännöllisyyden ja tilanteen asettamien vaatimuksien nimissä tehtävä, ja minä olen valmis niihin. Olen valmis, pitkin hampain, luopumaan oliivilehdosta. Muusta ei tingitä.

Nämä ovat siis ne vaihtoehdot, jotka meillä on. Nämä ajatukset lähtevät siitä, että joudumme jollakin tavalla ottamaan vakavissamme nämä nykyisen tilanteen meille kasaamat paineet ja toimimaan niiden mukaan. Kuitenkin, joku ehkä muistaa, että mainitsin myös neljännen mallin. Voimme myös ajatella, että Turun akatemia ja Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto on nähnyt kuninkaiden vaihtuvan keisareiksi, keisarien vaihtuvan presidenteiksi, tiedemuotien tulevan ja menevän, ja ehtinyt sukupolvi toisensa jälkeen kauhistelemaan nykynuorten käytöstapoja ja epäsiistiä hiusmuotia.

Kyllä se varmaan yhden uuden yliopistonkin kykenee saattelemaan kohdusta hautaan..

Narratiiveista ja vaalisiivouksesta

Kulttuurimme saa meidät etsimään kertomuksia joka paikasta. Haemme syytä elämälle ja löydämme mitä mielikuvituksekkaimpia kertomuksia, etsimme itseämme, mutta löydämme ainoastaan tarinoita toisistamme.

Vaalit olivat ohi jo kauan sitten, kesti hetken päästä poistamaan jouluvalot tästäkin blogista. Voiimme, kai. Ainakin sain itse riittävän monta ääntä, kiitos siitä.

Vaalien tekeminen oli jännittävää. Omalla tavallaan oman naamansa jakaminen kylmässä kadulla oli vähemmän kummallista kuin oletin sen olevan. Tavallaan se vaati kovemman alkusysäyksen, mutta ainakin oli sitten varma olo, kun joutui puheisiin ihmisten kanssa. Tiesi ainakin mainostavansa hyvää makkaraa.

Vuosi HYYn hallituksessa lähenee loppuaan, mutta ylioppilaspolitiikka ei. Kiitos vaalien ja muun miehistön ainakin seuraavat pari vuotta tulee armas äiti ylioppilaskunta olemaan osa elämääni. Olen edelleen sitä mieltä, että HYY on keskeisesti mahdollisuus saavuttaa ja luoda jotakin hienoa.

Olin lafkan vuosijuhlissa. Monet ystävät ja kylänmiehet ovat todenneet aikaisempien vuosijuhlien olleen… sanokaamme vähemmän kuin yllättäviä. Jopa eläimellisen tylsiä. Annoin kertoa itselleni, että HYYn vuosijuhlat ovat tylsyyden multihuipentuma.

No, tänä vuonna oli varsin toisenlainen meininki. Puheista vastasivat Rosa Meriläinen ja Jani Leinonen, sekoilusta Ylioppilasteatteri. Pönötys oikeastaan melko nollissa. Kaiken kaikkiaan aika hyvä bile, ja aika paljon meidän näköisemme.

Rosa käski masturboimaan, kertoi politiikasta ja puhui alkoholista. Sopivia aiheita tälle jengille, ehkä vanhemman väen kulmakarvat nykivät. Hyvä puhuja, vielä parempi nauraja.

Jani Leinonen aiheutti muutamia hämmennyksiä. Tuli paikalle vasta viime tingassa ennen puheensa alkua, asteli lavalle ja piti melko maneerisen mutta riittävällä tavalla ravistelevan puheen siitä, miten hänelle valehdeltiin koko pieni lapsuus. Ensin valehdeltiin, että jokin jumala on olemassa, sitten valehdeltiin, että ahkeruus kannattaa, sitten valehdeltiin, että on olemassa jokin isänmaa tai Suomi.

Puhe eteni pohdintaan ylipäätään identiteetistä, ensin siitä, mikä meitä suomalaisia muka yhdistää, sitten siitä, mikä pitää yksittäisen ihmisen persoonallisuutta kasassa, siis mikä yhdistää edes yksittäistä ihmistä. Lopulta Leinonen päätyi pohtimaan, että näytteleekö hän vain itseään, tai onko hän ainoastaan näyttelijä näyttelemässä Jani Leinosta. Ja onko oikea Jani Leinonen parvekkeella kuvaamassa.

Siellä se istui, hymyilevä mies parvekkeella kameran kanssa.

Hauskaa on, että koko temppu nojaa sen varaan, ettei kovin moni yleisössä tunne Leinosta etukäteen. Eikä tuntenutkaan – juuri kukaan ei tuntunut tietävän miestä eikä tämän töitä. Ja nämä olivat sentään kaikki akateemisia ihmisiä, joiden perustietämykseen luulin tällaisen materiaalin kuuluvan. Leinonen on vieläpä yksi tämän hetken popeimmista taitelijoista, esillä joka mediassa.

Näyttää siis siltä, että jopa tulevalla ns. sivistyneistöllä (jota HYYn vuosijuhlien jengin voi jollakin osumatarkkuudella olettaa edustavan – ellei tee ns. pyrkyrioletusta tai ns. traditionalistoletusta, molemmat mahdollisia) on jokin pimeä kohta nykytaiteen kohdalla. Kävin seuraavan päivänä katsomassa Pipilotti Ristin Elixirin Kiasmassa, ja ajauduin pohtimaan nimenomaan kertomuksia, tarinoita, narratiiveja.

Rist ei tarjonnut yhtään kertomusta. Hänen viidestä installaatiosta, videoista ja musiikista koostuva kokonaistaideteoksensa tarjosi joitakin ajatuksia, muutamia nauruja mutta ennen kaikkea tiivistettyjä kokemuksia, jopa fyysisellä tasolla. Ei mitään vaikeaa missään nimessä – tuntui pikemminkin siltä, että mikä tahansa analysointi olisi banalisoinut teokset. Piti vain maata mukavalla matolla ja ottaa vastaan, kokea se kokemus, minkä teos tuotti. Helpoista helpointa.

Paitsi, ettei se kertonut mitään. Ei ollut alkua, keskikohtaa, loppua, oli vain kuvien ja äänen katkeamaton virta. Kykenemmekö vastaanottamaan tällaista? Haluammeko vastaanottaa tällaista? Haluatko sinä? Kyse on oikeastaan pop-musiikista. Se lienee ainoita epänarratiivisia taidemuotoja, joilla todella on yleisöä näinä päivinä – tai on koskaan ollutkaan. Eiköhän runouskin ollut suositumpaa silloin, kun se oli hiukan kertovampaa. Nk. taidemusiikista nyt puhumattakaan.

No, ei tästäkään tarinasta liivejä tullut, mutta ehkä rusetti kuitenkin.

(ps. Leinonen hei, paa se video youtubeen.)

Parempi yliopisto!

Tajusin videoita tehdessäni, että oikeastaan minulla on kulttuurin, politiikan ja Kaivopihan lisäksi neljäskin vaaliteema: parempi yliopisto. Vähän samalla tavalla kuin HYYkin, koko Helsingin yliopisto on iso lupaus.  Se antaa melko paljon, mutta voisi antaa vielä paljon enemmänkin. Kirjoittelin seuraavaa huomenna jakoonlähtevään flaijeriini:

Parempi yliopisto!

Yliopisto on murroksessa, mutta mihin suuntaan? Meidän opiskelijoiden pitää olla vahvasti mukana tekemässä yliopistostamme parempaa paikkaa opiskella, tutkia ja kehittää koko maailmaa. Tarvitsemme ohjausta ja kontaktiopetusta, yhteiskuntaan avautumista ja ehkä jopa pienempiä ryhmiä. Kaikkein parhaiten oppiminen tapahtuu aktiivisen, kiinnostuneen ja paneutuneen ryhmän toimesta – mielellään osaavassa opetuksessa.

Käsittelin käytännössä samoja läppiä kolmannessa vaalivideossani:

Näihin liittyy oikeita isoja ongelmia. Toisaalta kaikille on hyötyä sivistymisestä ja akateemisista opinnoista. Sivistys ja sen leviäminen tekee maailmasta paremman paikan. Toisaalta, opiskelu ja oppiminen olisi paljon parempaa yliopistossa, joka ottaisi sisään vähän vähemmän opiskelijoita. Eikä opiskelu suinkaan olisi parempaa ainoastaan huipuille, vaan kaikille.

Olin yläasteella, jossa ei ollut tasoryhmiä. Oli kuitenkin mahdollista ottaa valinnaista matematiikkaa, ja koska suonissa virtaa geekin veri, tällaiseen toki tartuin. Kahdeksannella luokalla meillä oli sitä joka toisessa jaksossa pari tuntia viikossa, erillisen porukan kanssa. Teimme jotain, josta oli ehkä jotain hyötyä, ehkä ei.

Yhdeksäs luokka olikin sitten ihan eri pallopeli. Meidät valinnaista matematiikkaa valinneet kasattiin yhdeksi ryhmäksi, meillä oli kaikki matematiikan opetus yhdessä ja vielä yksi ekstratunti päälle. En ole koskaan oppinut matematiikkaa niin paljon, enkä yrittänyt niin tosissani opiskella sitä. Kaikki olivat jokseenkin kiinnostuneita, kaikki olivat riittävän lahjakkaita (toiset selvästi lahjakkaampia kuin toiset), ilmapiiri pakotti ottamaan homman tosissaan ja etisimään paitsi hauskuutta, myös omia rajojaan.

Vitsi on siinä, etten ole erityisen lahjakas matemaattisesti. Löysin joskus tieni kaikenlaisten derivaattojen ympäri, ei siinä mitään, mutta muut ihmiset siitä ryhmästä päätyivät matikan laitokselle, TKK:lle, useampi lääkikseen.  (okei, ehkä meidän yläasteella ylipäätään oli jokseenkin valikoitunutta jengiä). Mutta pointti säilyy: tiukempimeininkinen, ehkä hiukan pienempi yliopisto (tai vaikka vain pienemmät ryhmät: muutama homman tosissaanottava voi oikeanlaisessa porukassa lietsoa muistakin irti tällaisia viboja) voisi olla todella paljon siistimpi paikka opiskella, ei pelkästään huipuille, vaan kaikille seulan läpäisseille.

Mutta, mutta. Tarkoitus ei ole sanoa,  etä HY:n pitäisi jotenin radikaalisti nyt leikata sisäänottoa. Näen vallan hyviä puolia myös laajemmassa sivistyksessä. Kumpaa pitäisi priorisoida? Pitäisikö etsiä kompromissia, harjoittaa vähän lineaarista optimointia (jäi matikanopetuksen fiilistely näemmä päälle) vai yrittää löytää jokin rohkea ratkaisu?

Vastauksia otetaan vastaan.

Videoita ja vaaliteemat!

Jos viime merkinnässä jäivät teemat hiukan, luonnoksen omaisiksi, nyt tulee lisää teemaherkkua. Katso oikeat mielipiteeni tärkeistä asioista linkistä Vaaliteemat.

Päätin myös tehdä raffeja vaalivideoita, laittaa kännykkäni palvelemaan ihmiskuntaa jälleen kerran. Alla kaksi ensimmäistä.  Mikäli sinulla, armas lukija, on jotakin kysyttävää vaaliteemoistani, videoissa tekemistäni möläytyksistä tai jostakin muusta, älä ujostele! Sähköpostiosoite on @helsinki.fi ja alakerran kommenttilaatikko toimii.

edit 2: oli säätöä, Jouni auttoi, nyt kaikki toimii.

Vaaleista ja teemoittamisen vaikeudesta

Eksyin Sitoutumattoman vasemmiston toimintaan mukaan heti tuoreeltaan fuksivuonna, keväällä 2005: eräs vanha kaveri pyysi minua toimittamaan Sitvasin Toimenpide-lehden. Se imarteli. Tiesin lehdenteosta jos en nyt kaikkea niin aivan tarpeeksi (muutama vuosi Protulehteä opetti vaikka mitä), olin vasemmistolainen ja poliittisesti sitoutumiskammoinen – ja helposti maaniteltavissa. Yliopistosta tai ylioppilaskunnasta en tiennyt hölkäsen pöläystä.

Se ei tainnut juuri haitata.

Vuonna 2005 en lähtenyt edustajistovaaleihin: olin olevinani liian kiireinen. Varmasti olinkin. Vuonna 2007 en lähtenyt ehdolle edustajistovaaleihin: ajattelin, etten halua käyttää ylioppilaspolitiikkaan niin paljoa aikaan, että sitä voisi tehdä hyvin. Varmasti aivan totta sekin. Kuitenkin vuoden 2008 lopussa ilmeni mahdollisuus ihan tosissaan lähteä HYYn hallitukseen. Onneksi tartuin siihen, vuosi on ollut melko uskomaton.

Vunna 2009 kun tuli aika päättää edustajistovaaliehdokkuudesta, ei valintaa oikeastaan tuntunut olevan edes olemassa. En voi väittää olevani vuonna 2010 liian kiireinen, enkä varsinkaan voi väittää, etten halua käyttää siihen niin paljoa aikaa. En tiedä, paljonko muuta elämää minulla on tänä vuonan ollut.  Oikein en voi vedota siihenkään, että olisin tehnyt näitä hommia liian pitkään, kun oikeastaan en ole.

Lisäksi HYY on aidosti todella kiinnosta yhteisö, mahdollisuus, instituutio. HYYn resurssit mahdollistavat kaikenlaisen, poliittisesta vaikuttamisesta jäsenaktiviteetintukemiseen. HYY omistaa Suomen parhaalla paikalla olevan suunnattoman kiinteistömassan (Kaivopiha), jolla se voisi tehdä niin paljon enemmän kuin nyt.

En ole aikaisemmin ollut ehdolla tällaisissa vaaleissa. Olen toki ollut tekemässä muutamaakin vaalikampanjaa ja kerran jopa vaalipäällikkönä, mutta että laittaa oman itsensä ja persoonansa peliin… Kiinnostavaa. Miten tiivistää itsensä yhteen 140 merkin pituiseen tekstiin? Tai ei edes itsensä, vaan poliittisen itsensä, ja vielä sellaisella tavalla, josta kukaan ei suuttuisi liikaa, joka ei vaatisi juurikaan lisäselityksiä, saattaisi ehkä naurattaa lukijaansa…

Tai sitten voi suihkia hiukan aidan matalammalta puolelta. Päädyin lopulta tällaisiin.

Kulttuuria, politiikkaa, Kaivopihaa!

HYY tarjoaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Meidän pitäisi vain käyttää niitä oikein. Tarvitaan tasapainossa opintotukea ja makeita juttuja. Ei tarvita lukukausimaksuja, epätasa-arvoa eikä passivointia. HYYn ei pidä marginalisoida itseään Leppäsuolle – Kaivopiha on lähellä sinua ja yhteiskuntaa. Minä: suuruudenhullu, mukava, epäkorrekti. Vuonna 2009 HYYn hallituksessa.

Perinteiden painosta

Tänään siirtäessäni Matti Klingen neliosaista kirjasarjaa ”Ylioppilaskunnan historia” osaksi ylitsepursuavaa tietokirjalaariani,  iski pelottava tajuaminen. Kuulun ensi vuoden alusta sellaiseen päättävään elimeen, jonka historia on pidempi kuin Suomen eduskunnan.

Rankkaa ankkaa.

Hyyn hallitus on todellakin kokoontunut pidempään kuin eduskunta. Siinä missä nykymuotoinen eduskunta on vaivaiset satakaksivuotias, on Hyyn edeltäjä, Suomen ylioppilaskunta (miehekästä, eikö totta), perustettu keisarin mahtikäskyllä vuonna 1868. Tai mitään perustettu tietenkään, SY toimi osakuntien yhteistyöelimenä varmaankin jo aikasemminkin, ja keisari vain antoi toiminnalle siunauksen. Tämän perusteella HYY ilmeiseti on se taho, joka antaa luvan ylioppilaslakin käyttämiseen ”sesonkiajan” ulkopuolella. Kuka olisi arvannut?

Jotenkin tämä välähdyksen hekti oli ensimmäinen, jolloin ehkä rupesin vähän käsittämään, minkä takia jotkut ovat Hyystä ja sen perinteistä niin innoissaan. Ehkä syytäkin. Ensi vuoden kuitenkin istun HYYn hallituksessa, joten lienee paikallaan ymmärtää muidenkin tulokulmia tähän Hyy-juttuun. Paikallaan olisi myös ehkä hyväksyä HYYn kirjoittaminen isoilla kirjaimilla.

Vastuullani ovat viestintä, strategia ja kehitysyhteistyöasiat, joten vuodesta tulee varmasti melko… vipinäpainotteinen ja kiinnostava. Ja ainakin meidän toimisto on ehkä Helsingin messevimmällä paikalla. On olemassa sellainen teoreettinen mahdollisuus, että kirjoittelen tänne jotain näistä asioista. Saa nähdä. Joululomalle ainakin saimme niin tanakan lukupaketin, että sen ja kinkun sulattelun lomassa olisi ehkä paikallaankin ajatella hiukan ääneen