Väitöstilaisuus, lectio, loppu ja alku

Väittelin valtiotieteiden tohtoriksi 2.11.2016 Päärakennuksen Auditorium XIV:ssä, yhdessä niistä saleista joissa on ne vanhat epämukavat puupenkit, väitöskirjalla jolla oli napakka nimi Individuals Doing Politics : Urban participation, social media campaigning and online nano-politics. Tupa oli ääriään myöten täynnä, ja lauteilla lisäkseni Risto Heiskala vastapuolella, ja Harry Potter -viittainen Matti Kortteinen pitämässä kuria ja järjestystä salissa ja ohjaajani Eeva Luhtakallio eturivissä kanssajännittämässä. Koko homma sujui siinä määrin rennosti ja hyväntuulisesti kuin tällainen tilanne nyt vain voi sujua. Alla on väitöksen avauspuheenvuoroni, jonka tarkoituksena on esitellä väitöskirjan teemat ja sisältö mahdollisimman yleistajuisesti. Erikseen huomautettakoon, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä Vartiosaaresta enkä kampanjoinut suuntaan tai toiseen asian tiimoilta. Tämän jälkeen tästä tekstistä löytyy pätkiä karonkkapuheestani sekä lopussa kaiken katoavaisuuden taivastelu.

Itse väitöskirjan johdanto löytyy täältä, sen sisällön muodostavat artikkelit pääosin täältä ja HS:n summaus NIMBY-tematiikasta täältä.

Lectio Preacursoria

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuusto veti tulevien vuosien kaupunkikehityksen suuntaviivat päättäessään kaupungin yleiskaavasta. Samassa valtuuston kokouksessa yksi poliittisesti kiivaimmista keskusteluista koski asuntojen rakentamista Itä-Helsingissä sijaitsevalle Vartiosaarelle. Saari on tähän mennessä ollut parhaiten omalla veneellä saavutettava virkistysalue ja muutaman kymmenen ihmisen koti. Saaren suojeluarvoja ovat vihreän luonnon lisäksi olleet Veiksel-jääkauden sinne jättämä suunnaton siirtolohkare sekä Itämeren suolaisemman edeltäjän, Litorinameren, muokkaama rantakivikko.

screenshot-2016-11-08-15-59-11Vartiosaaren rakentamista vastusti äänekäs kansanliike. Save Vartiosaari-Facebook-sivulla saaren puolustajat kuvasivat toimintaansa seuraavasti: ”Muistakaamme että olemme olleet oikeutetulla ja hyvällä asialla. Olemme tehneet työtä luonnon hyväksi, myös lastemme ja heidän lapsiensa oikeuksien puolesta”.

He siis omasta mielestään rakensivat argumentaationsa ja poliittisen toimintansa keskeisesti yhteisen hyvän varaan.

Valtuusto kuitenkin päätti kaavoittaa saaren asuntorakentamiselle. Vaikka saaren koskemattomuuden puolustajat olivatkin omasta mielestään hyvän ja oikean puolella, on helppoa ymmärtää, miksi heidän toimintansa saatettiin nähdä myös toisenlaisessa valossa. Vartiosaareen ei mene siltaa, siellä ei ole vierasvenelaituria ja se on vuosia ollut melko pienen ihmisjoukon käytössä. Liikkeen ulkopuolisille ihmisille, sellaisille, joille saari Litorinameren rantakivikkoineen ei ole ollut osa omaa henkilöhistoriaa, saaren rakentamisen vastustaminen saattaa kuulostaa keskeisesti oman edun ajamiselta: ne, jotka saarta käyttävät, eivät halua, muita ihmisiä idylliään häiritsemään.

Näin kaavoituskiistan analysoija päätyy yhteisen hyvän ja oman edun välisen ristiriidan äärelle: vastakkain ovat saaren historialliset, ja luonnonsuojelulliset arvot, sekä tarve rakentaa kaupunkiin lisää asuntoja. Samaan aikaan epäilys jäytää: onko kyseessä sittenkin pienehkön ryhmän omien etujen puolustaminen? On kuitenkin kysyttävä myös seuraava kysymys: miksei myös oman edun tällainen ajaminen olisi sallittua? Muuttuuko se Veiksel-jääkauden siirtolohkare vähemmän historialliseksi maanmuodoksi, koska se on merkityksellinen jollekin oikealle ihmiselle?

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-14-07Väitöstyössäni en ole tutkinut Vartiosaarta, vaan yleisemmin tässä lyhyessä saarivierailussa esiin tullutta politiikan tekemisen tapaa. Väitöstyössäni tutkin poliittisten vaateiden julkista oikeuttamista sekä laajassa mielessä poliittista toimintaa ja poliittista osallistumista yksilöiden näkökulmasta – miten yksilöt tekevät politiikkaa erilaisia ympäristöjä, teknologioita ja kulttuurisia repertuaareja luovasti hyväksi käyttäen.

Näitä ympäristöjä ovat niin se konkreettinen Litorinameren aaltojen muovaama kivikko Vartiosaaren kallioilla, kuin sosiaalisen median verkostoherkistymistä aiheuttava tykkäysten, kaveruuksien ja algoritmien viidakkokin. Näitä ympäristöjä on myös poliittinen kulttuuri yleisesti käytettyine argumentaatiotapoineen, symboleineen ja organisaatiomuotoineen.

Väitän siis, että mikäli haluamme ymmärtää nykyisen poliittisen toiminnan muotoja, meidän täytyy tarkastella niitä toimijoiden näkökulmasta. Nämä toimijat, joista puhun, eivät kuitenkaan ole irrallisia rikkahippuja rannoilla. Heidän toimintansa tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ohjaamana, ja niitä rakenteita luovasti hyödyntäen, samoin kuin sekä olemassa olevia organisaatioita käyttäen että uusia luoden.

Tutkimuksessani on koko ajan taustalla halu ymmärtää poliittista kulttuuria. Se on kuitenkin käsitteenä siinämäärin hyhmäinen, että katsoin parhaaksi lähestyä sitä pikemminkin toiminnan taustana, maisemana tai topologiana, kuin tutkimuksen suoranaisena kohteena.

Saari, siirtolohkare, yhteisen hyvän argumentaation perinne, Finlandia-hymni – kaikki nämä maiseman piirteet käyvät merkityksellisiksi vasta kun toimijat tekevät niistä sellaisia. Ne saavat merkityksen vasta, kun toimijat muokkaavat niistä käyttöönsä sopivia.

Sitä ennen ne muodostavat repertuaarin: joukon mahdollisuuksia, jotka toimijalle ovat tarjolla, sen maiseman jossa toimija käyskentelee. Tämän maiseman läpi marssivalle sotajoukolle siirtolohkare on merkityksellinen pääasiallisesti, mikäli se tarjoaa suojaa vihollisen tulelta. Inspiraatiota etsivälle taidemaalarille lohkare on merkityksellinen esteettisen kontrapunktin rakentajana ja maiseman rytmin rikkojana, ja pienille seikkailijoille myyttisenä uhrikivenä tai ufojen laskeutumisalustana.

Niinpä, mikäli haluamme ymmärtää tätä siirtolohkaretta, on sitä katsottava ohikulkijoiden näkökulmasta – mikäli haluamme ymmärtää kulttuurissamme poliittisille toimijoille tarjolla olevia toiminnan ja argumentaation tapoja, meidän on ymmärrettävä, miten toimijat niitä käyttävät.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-11-24Tämä väitös koostuu kolmesta itsenäisestä tutkimuksesta. Niistä kukin käsittelee jotakin osallistumisen tai politiikan tekemisen saraa: pohtii niiden taustoja ja mahdollisuuksia, sekä sitä, miten toimijat hyödyntävät omaa maisemaansa poliittisen toiminnan repertuaarina. Näiden tutkimusten aiheena on yhteisen hyvän ja oman edun ihmettely maankäyttökonflikteissa, sekä sosiaalisen median puntarointi niin vaali-iloittelun kuin nano-poliittisen kanssakäymisen kannalta.

Nämä kolme tutkimusta yhdistyvät ennen kaikkea näkökulmansa kautta. Näissä tutkimuksissa politiikkaa tarkastellaan yksilöiden toimintana, on kyse sitten lain suomia osallistumisoikeuksia käyttävistä asukas-kansalaisista tai politiikasta innostuvista internet-yrittäjistä.

Tutkimuksista ajallisesti ensimmäinen ja aineistoiltaan kunnianhimoisin käsittelee not in my backyard- eli NIMBY-konflikteja: paikallisia maankäyttökiistoja, joissa asukkaat ja suunnittelukoneisto ovat erimielisiä vaikkapa kaupunginosan maankäytöstä. Uutta kaavaa laadittaessa kaikilla alueen asukkailla on oikeus esittää mielipiteensä muutoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat poliittisen argumentoinnin ja arvottamisen repertuaarit: miten kaavoitukseen osallistuvat kansalaiset muuttavat kulttuurissamme jaetut arvot poliittisiksi argumenteiksi– ja milloin toimijat katsovat voivansa unohtaa yhteisen hyvän ja kuitata perustelut ainoastaan toteamalla ”en halua tätä muutosta”?

Tutkimuksen aineistona on noin 600 asukkaiden kaupunkisuunnitteluvirastolle lähettämää mielipidekirjettä, joista suurin osa vastusti jotakin paikallista maankäyttöä. Noin joka toisessa kirjeessä asukkaat katsoivat, että pelkästään oman mielipiteen esille tuominen, joko ilman perusteluja tai suoraan esimerkiksi asukkaan omiin taloudellisiin intresseihin vedoten, pitäisi ottaa huomioon aluetta kaavoitettaessa. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa toimijat siis ajattelevat tällaisen argumentaation olevan vaikuttavaa – eivät nämä asukkaat muuten käyttäisi aikaansa tällaisten kirjeiden lähettelyyn. Yleensä näin argumentoivat asukkaat rakensivat kuitenkin retorisen asetelman, jossa he nostivat itsensä edustamaan koko lähialuetta. Tällainen näennäisen edustavuuden taakse meneminen ehkä pehmensi oman edun ajamisen alastomuutta.

Noin kolme neljäsosaa mielipidekirjeistä kuitenkin käytti jollakin tavalla yhteiseen hyvään vetoavaa argumentaatiota: asukkaat vetosivat luontoarvoihin, alueiden väliseen tasa-arvoon sekä koko Helsingin suopiolliseen tulevaan kehitykseen. Näissä kirjeissä myös konkreettisesti rakennettiin maastonmuodoista merkityksellisiä. Meri-Rastilan rantametsän rakentamista vastustavat asukkaat argumentoivat esimerkiksi seuraavalla tavalla: (lainaus alkaa) metsä on meidän alueen keuhkot. Siellä on 8000-vuotta vanha arvokas Litorina-meren aikainen ainutlaatuinen luontokohde, joka säilyy vain jos metsä pysyy koskemattomana (lainaus päättyy). Millaisia kiviä siellä rannassa sitten ikinä onkaan, niistä on tässä mielipidekirjeessä tehty merkityksellisiä nostamalla ne tukemaan alueen suojelemista.

 

Seuraavassa tutkimuksessa kulttuuristen repertuaarien rinnalla tärkeäksi nousevat organisatoriset sekä tekniset resurssit ja niiden luova käyttö.

Pekka Haaviston vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan merkittävin piirre oli sen organisoitumistapa. Huonosti resursoitu altavastaajakampanja rohkaisi ihmisiä rakentamaan omia projektejaan ja kampanjaryhmiään. Nämä ryhmät toimivat itsenäisesti suhteessa varsinaiseen kampanjaan ja organisoituivat yleensä facebook-ryhmien avulla. Näitä kahta kampanjaa voi kuvata viraaliseksi ja viralliseksi kampanjaksi. Vihreän puolueen organisoima virallinen kampanja ei pyrkinyt tukahduttamaan näitä omaehtoista poliittisia projekteja, vaan otti niiden tuottaman materiaalin heti hyötykäyttöön. Nämä kampanjaryhmät onnistuivat aktivoimaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ennen sitä, tai sen jälkeen, ole osallistuneet puoluepoliittiseen toimintaan.

Kaksi youtube-videota kuvaavat hyvin sekä kampanjan henkeä että sitä, miten olemassa olevia symboleja ja toiminnan tapoja hyödynnettiin ja uudelleentulkittiin. Ensimmäisessä mainos- ja markkinointiammattilaiset organisoivat pop-up-mieskuoron laulamaan flashmobbina Finladia-hymniä rautatieasemalle. Performanssin kuvasi ja äänitti joukko elokuva- ja videoalan ammattilaisia. Jossain päin Facebookin loputonta nyt-hetkeä näiden ryhmien tiet olivat onnekkaasti kohdanneet, ja kollaboraation hedelmä ladattiin youtubeen. Lopulta Haaviston virallinen kampanja käytti joukkorahoituksella keräämiään rahoja tehdäkseen tästä puolueorganisaation ulkopuolella toteutetusta videosta yhden kampanjan harvoista televisiomainoksista. Spontaanilta vapaaehtoispohjalta kasattu kymmenien ihmisten organisaatio siis tuotti kansallisen symbolin, Finlandia-hymnin, uudelleentulkinnan, joka näytettiin televisiossa kymmenien tuhansien mikrolahjoituksilla kerättyjen eurojen avulla, sadolle tuhansille katsojille.

Skaalan toisessa päässä puolestaan youtube-käyttäjä theisojunno askarteli sarjan mash-up videoita, joissa Haavisto, kuvankäsittelyn ihmeiden mahdollistamana, soitti dubsteppiä ja acid housea. Biitin päälle theisojunno oli leikannut paloja Haaviston pitämistä puheista. Videoiden tekoon kului muutamia tunteja, ja ne keräsivät lyhyessä ajassa muutamia tuhansia katsoja. Nämä videot hyödynsivät internet-iloittelun ja konemusiikin kulttuurisia repertuaareja.

Tutkimuksista kolmas ja viimeinen käsitteli sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, teknisiä ominaisuuksia ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita ne luovat.

Tässä tutkimuksessa määriteltiin pienimmäksi mahdolliseksi poliittisen toiminnan eleeksi tykkää-napin painaminen. Tämä on toiminnan nano-poliittinen taso. Näitä tykkäyksiä seurataan, niitä optimoidaan ja niillä käydään symbolisia kamppailuja poliittisten toimijoiden välillä. Tykkää-napin painamiseen ja peukun lähettämiseen vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain se, tykkääkö yksittäinen käyttäjä tykkäyksen kohteena olevasta statuspäivityksestä tai jaetusta, linkistä vaiko ei.

Siihen vaikuttaa muun muassa se, ketkä muut ovat tykänneet linkistä aikaisemmin, sekä mitä toimija ajattelee muiden facebook-käyttäjien ajattelevan tykkäämisestään. Lisäksi tykkäämiseen vaikuttaa toimijan verkostoherkkyys eli käsitys siitä, ketkä kaikki saattavat olla tämän yksinkertaisen tykkäämisen yleisönä… Sanalla sanoen, kaikki ne asiat, jotka vaikuttavat myös siihen miten me käyttäydymme kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta sovitettuna internetin rytmiin ja tekniseen maailmaan. Kun sosiaalinen media välittää yhä suurempaa osaa poliittista toimintaa, tulevat myös nämä vuorovaikutustilanteiden säännöt yhä tärkeämmäksi osaksi poliittisen toiminnan ymmärtämistä.

Hyvät kuulijat, näiden tutkimusten esittelyn jälkeen tulee todeta muutama asia siitä mitä tämä väitöskirja ei ole, ja mitä se ei väitä.

Tämä väitöskirja ei ole niin sanotusti saksalainen väitöskirja, jonka otsikko voisi olla vaikkapa lyhyt johdatus politiikan praksikseen: tämä väitöskirja ei esitä läpitunkematonta väitettä siitä, miten politiikkaa pitää ajatella. Se ei myöskään esitä ainoaa mahdollista käsitteistöä näiden ilmiöiden ymmärtämiselle. Tätä työtä ei siis pidä ymmärtää yrityksenä sanoa viimeinen sana prosessista, vaan nähdä se yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa. Väitöskirjani empiirisille tutkimuksille, varsinkin mikäli niitä tarkastellaan toisistaan irrallisina, on mahdollista antaa myös muunlaisia teoreettisia tulkintoja, ja niistä voidaan rakentaa myös muunlaisia perspektiivejä.

Väitän kuitenkin, että suuntaamalla perspektiiviä kohti politiikkaa tekeviä yksiöitä ja heidän tilannesidonnoista luovuuttaan, voimme ymmärtää tarkemmin ennen kaikkea sosiaalisen median ajan poliittisesta ilmiöitä. Avaamalla ajatteluamme aktiivisesti toimivien yksilöiden, ja toimintaa sekä rajoittavien että mahdollistavien kulttuuristen repertuaarien yhdistelmän suuntaan, voimme rakentaa robusteja teoreettisia ja empiirisiä kuvauksia siitä, miten poliittinen toiminta toimii. Tämä samalla unohtamatta niitä mikro- ja nanotason vuorovaikutustilanteita, joissa politiikka oikeasti tehdään.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-15-53-24Kun Vartiosaaren alueen osayleiskaavasta oli päätetty, viime keskiviikon- ja torstain välisenä yönä, päivitti Save Vartiosaari –liike Facebook-sivuaan.  ” Helsingin valtuusto päätti juuri tuhota saaren. (…) Absurdi on sana joka kuvaa tätä. Nyt alkaa valitukseen tähtäävä työ johon keräämme voimia. Kiitos ystävät – tuesta ja kaikesta työstä jota olette tehneet saaren hyväksi”.

Tällaisia nämä politiikkaa tekevät yksilöt ovat – sinnikkäitä ja luovia. Kun poliittinen todellisuus sulkee yhden vaikuttamisreitin, avautuu toisaalla oikeusjärjestelmän prosessi, eli muodollisen valituksen laadinta, jota kautta omaa asiaansa voi edelleen edistää.

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että vaikka Vartiosaaren siirtolohkare vaikuttaa muuttumattomalta ja vakaalta osalta maisemaa, jostain se on kuitenkin paikalleen päätynyt. Muuten sitä ei sanottaisi siirtolohkareeksi. Ei ole takeita, että se on samalla paikallaan enää huomenna. Tai että se on saman värinen: yksi Vartiosaaren käyttäjien varhaisia argumentteja sillan rakentamista vastaan oli, että sitä myöten paikalle saapuu nuorisoa spray-maalaamaan kalliot täyteen.

Toimijat aina muuttavat maisemaa, jolloin se ei enää ole identtinen seuraaville tulijoille. Tuskin yksikään ohimarssiva sotajoukko on jättänyt maisemaa samaan neitseelliseen kuntoon kuin missä se oli. Tarjolla olevat kulttuuriset repertuaarit elävät.

Tänään sääennusteen mukaan sataa lunta koko päivän. Tämä lumi, yksittäisistä hiutaleista koostuva, muodostaa lumikasoja, joka tilapäisesti kätkee alleen myös jäljet Veikselistä, siirtolohkareista ja Litorinameren rantakivistä. Aikanaan, ehkä jo huomenna, lumihiutaleet sulavat ja valuvat virtana mereen, jonka aallot huuhtovat ne pois.

Kaikki virtaa.

Ja nyt pyydän Teitä, Arvoisa Professori Risto Heiskala tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

(Vastaväittäjän kysymykset olivat ns. tough but fair – ymmärtäviä, yleisesti yleisöystävällisiä ja riittävän kieroja. Hommasta kaiken kaikkiaan suoriuduttiin kunnialla)

Karonkka

Kun väitöstilaisuudessa saadaan homma hoidettua, on aika siirtyä karonkkaan juhlistamaan. Minä järjestin karonkkani Suomenlinnan Panimoravintolassa, jossa kaikki sujui mitä parhaimmalla tavalla. Alla palasia yleisistä osista karonkkapuhettani – säästän teidät ylitsevuotavan emotionaalisilta kiitoksiltani.

Arvoisa vastaväittäjä, hyvät ystävät ja tukijat, kaikki te.

screenshot-2016-11-08-16-33-22Tämä juhla on kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet tähän prosessiin jonka olen nyt toikkaroinut lähes päätepisteeseensä. Ennen kuin siirryn pääruokaan, yksityiskohtaiseen ihmisten, käydään läpi muutamien yleisempien asioiden zakuska-pöytä.

Ensin muutama sana Helsingin yliopistolle

Väitöskirjaprosessin lisäksi tänään päättyy minun puolestani myös laajempi elämääni vaikuttanut prosessi. Aloitin Helsingin yliopistolla syyskuussa 2004. Asuin silloin naapurisaarella ja könysin luennoille lautalla tästä rannasta joka päivä. Tänään, jälleen suomenlinnassa, tämä suhde menee hetkeksi tauolle.

Minulla on aina ollut vähän vaikea suhde instituutioihin. Toisaalta olen perusluonteeltani erittäin kriittinen auktoriteettejä kohtaan ja otan huonosti vastaan muodollisuuksia, tyhmiä käskyjä tai kontrollia. Toisaalta, tai juuri siksi, päädyn sitten mukana kaikenlaiseen harrastuksellis-hallinnolliseen puuhasteluun.

Yliopiston piirissä paitsi luin kirjoja ja kävin luennoilla, myös toteutin hallinnollista suuntautumistani, taistelin yliopistopolitiikassa, hankin pikakurssin kiinteistösijoittamisessa ja yritysten hallitustoiminnassa ylioppilaskunnan firmoissa ja niin edelleen.

En missään vaiheessa ollut tietenkään täysin tyytyväinen mihinkään – vaadin yliopistoa olemaan rohkeampi, vaalimaan antiikin oliivilehtojen ideaaleja, ottamaan uuden yliopistolain jälkeinen tilanne tiukemmin omiin käsiin, sekä olemaan vähemmän rohkea esimerkiksi väitöskirjantekijöiden laskuttamisessa, mutta näin jälkeenpäin moni asia oli kuitenkin myös aivan kohdallaan.

Kiitos siis Helsingin yliopisto – ja hei hei keisarillinen Aleksanterin-yliopisto, tervetuloa Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Jatkan akateemista työtäni seuraavaksi Tampereen yliopistolla, kuten yllättävän moni muukin tässä huoneessa olijoista on toiminut. Moikkailaan kun tavataan.

Sitten muutama sana sosiologiasta yleisesti.

Mielestämme olemme saapuneet sosiologian kriisin kriisiin. Sosiologian on sanottu ainakin koko 2000-luvun olevan kriisissä, joka liittyy jollain tavalla siihen että emme enää ole arvostettu tai kiinnostava tieteenala tai jotain sinnepäin.

Kun eilen aamulla tuijottelin hesarin aukeamaa jolle levisi naamani ei pelkästään yhtä, vaan jopa kahden kerran, minun oli vaikeaa ajatella tämän tieteenalan olevan jossakin erityisessä kriisissä. Jopa täysin päinvastoin.

Koen, että sosiologia on tarjonnut minulle äärimmäisen toimivia välineitä nykyisen politiikan, yhteiskunnan ja kulttuurin analysoimiseen, ja kun analyysit ovat tulleet johonkin tulokseen, media ja päättäjät ovat olleet niistä verraten kiinnostuneita. Koen, että käynnissä on vireitä teoreettisia keskusteluja, jotka edistyvät ja edistävät maailmaan. Ja koen, että sosiologian opinnoistani on ollut äärettömän paljon hyötyä – oli tehtävänä sitten selvittää kylterien ja teekkarien pohjimmiltaan heimoeroista johtuvia riitoja, tehdä kansanedustajia, suunnitella Greenpeacen kampanjoiden ydinviestejä tai ymmärtää videopelien toiminta- ja rahastusmekaniikkoja.

Sosiologian erityisyys on, että kaikki mitä tällä alalla opimme, muuttuu välittömästi omassa mielessämme yleissivistykseksi. Meidän on aika lopettaa itsemme vähättely ja astua rohkeasti esiin.

Minä tiesin aina haluavani elää lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Tähän mennessä se on sujunut hyvin. Kuten varmaan tiedättekin, olen melko lyhytjännitteinen, nopeasti kyllästyvä, isolla pensselillä maalaava ja äärimmäisen sosiaalinen. Ylä-asteella äidinkielen opettajani voivotteli, ettei siirtäisi minut mielellään omaan koppiin etten puhuisi niin paljon tunneilla – ja samaan hengenvetoon totesi, että sekään ei todennäköisesti auttaisi, sillä silloin puhuisin seinille. Hän ei ollut väärässä – tällaisia ongelmia minulla on ollut koko opinto-urani aikana.

Minä olen siis omasta mielestäni nopea, piikikäs, kärsimätön, suurpiirteinen ja äärimmäisen sosiaalinen seinille pulputtaja. Oli siis kaikin puolin ilmeistä, että päätyisin ammattiin, jonka keskeisiä elementtejä ovat hitaus, kankeus, pikkutarkkuus ja yksinäisyys.

No, oikeasti tämä ei tietenkään ole niin kankeaa tai yksinäistä kuin pahimmilla hetkillä tuntuu. Esimerkiksi tänään minut ympäröi joukko mitä säkenöivimpiä kollegoita, ystäviä ja rakkaita. Kiitokset teille kaikille. Lisäksi tämä työ tarjoaa sellaisia ällyllisiä haasteita ja vapauksia, ettei mikään toinen ammatti.

(tähän väliin kymmeniä kiitoksia ja nyyhkytarinoita)

Lopuksi

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös väitöskirjatyö. Olen tyytyväinen, prosessi on valmis ja lopputuote oli vallankin kelpo.

Asiat eivät kuitenkaan pääty yksin. Kuten karonkkapuheessa totesin, väitöskirjan myötä päättyvät myös opintoni Helsingin yliopistolla. Aloitan joulukuun alussa työt Tampereen Yliopistolla, joten samalla poistun alma materistani. Sanotaan näkemiin, ei hyvästi.

Samalla ”päättyy” tämä blogi, sikäli kun mikään, joka on ollut epäaktiivinen näin pitkään nyt ylipäätään voi enää ”päättyä”. Uusi yliopisto tuo mukanaan uudet verkkosivut, ja ne todennäköisesti uuden blogin, aikanaan. Verkkokirjoittaminen oli tärkeää, ja varsinkin 2010-2013 keskeisiä kirjallisen toimintani kanavia. Väitöskirjan viimeisen vuoden aikana energia ei riittänyt, ja samaan aikaan pitkät Facebook-statukset ylipäätään nousivat keskeisemmäksi internet-tekstin kanavaksi. Kiitoksia siis myös näistä melkein kymmenestä vuodesta (avasin tämän blogin syksyllä 2007) tällä verkkopresenssillä.

Kaikki virtaa, seuraavaksi johonkin uuteen asentoon.

(tämän merkinnän kuvista kiitos Senja Laakso, Kaisa Eranti, Tuukka Ylä-Anttila sekä Save Vartiosaari-liikkeen Facebook-sivu.)

Onko lukukausimaksurahat säästössä?

Suomen korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus taitaa olla sitten selvitetty. Heljä Misukan luotsaama opetusministeriön työryhmä ehdottaa lukukausimaksuja korkeakouluihin koulutusviennin helpottamiseksi. Hesarin uutisesta ei suorastaan käy ilmi, hakeeko Misukka oikeutta periä nimenomaan koulutusviennin yhteydessä lukkukausimaksua, vai ylipäätään kaikilta halukkailta. Voipi olla, ettei tällä kysymyksellä ole sinänsä mitään väliäkään – tilanne, jossa toiset maksavat paljon ja toiset eivät mitään hajoaa joka tapauksessa nopeasti. Voin esittää veikkauksen, mihin suuntaan se hajoaa.

Olenko ainoa, jonka mielestä koko operaation logiikka on hiukan kummallinne? Että lukukausimaksut tekevät koulutuksesta sinänsä haluttavampaa? Itse olen jotenkin antanut kertoa itselleni, että yliopistot eivät usko lukukauimaksuista voivan tulla millään tavalla merkittävää tulonlähdettä yliopistoille – kysymys on imagopuuhastelusta. Minkälaisia ulkomaisia opiskelijiota me haluamme? Haluammeko keskinkertaisia ja maksukykyisiä vai lahjakkaita varallisuudesta riippumatta?

Miten olisi sellainen malli, jossa opiskelu Suomessa olisi ilmaista, mutta kriteerit ulkomaalaisille opiskelijoille olisivat kovat? Sisäänpääsy olisi vaikeaa, mutta sisään päästyään olisi opiskelu ilmaista ja järkevää.

Tässä ajatuksessa on yksi ilmeinen ongelma – se edellyttäisi niin laadukasta korkeakoulutusta, että joku oikeasti lahjakas haluaisi tulla tänne kylmän ja pimeään kärsimään. Kyllähän Californiaan menee huonompaankin kouluun – saati niihin loistaviin.

En myöskään tiedä, miksi haluaisimme kerätä sellaista ok-perusporukkaa ulkomailta sillä kustannuksella, että kotimainen ok-perusporukka jäisi enemmän pois yliopistoista. Näin lähes varmasti kävisi, jos opiskelulla olisi aiempaa rankempi hintalappu.

Hallinnossa trendi tuntuu olevan koulutukse ja luokka-aseman yhä tiukempi yhteensitominen. Valtiovarainministeriö on jo pitkään haikaillut ”koulutuksen investointiluonteen” selkeämpää esilletuomista – siis ajatuksen siitä, että koulutus on yksilön investointi itseensä eikä yhteiskunnan investointi itseensä. Mikäli Misukan raportti on indikaattori Opetusministeriön tulevasta linjasta, ollaan muutamien vaalien päästä tilanteessa, jossa meillä on sekä lukukausimaksut että lähinnä lainasta koostuva opinto”tuki”.

Onneksi minä valmistun sitä ennen – tämähän tuntuu olevan koko systeemin eetos. En usko stipendijärjestelmiin. Mikäli tämä on kehityssuunta, tulevat köyhemmistä perheistä tulevat lahjakkaatkin nuoret entistä todennäköisemmin valitsemaan jonkun toisen vaihtoehdon, toisen maan tai amk-tutkinnon.

Ja miksi nimenomaan muutamien vaalien päästä? Koska Bob Helsinki lienee edelleen Suomen paras mainostoimisto, ja se lienee ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.

Joko huippaa?

Olen yrittänyt kiertää aivojani huippuyliopiston ympärille. Koko jutussa on jotakin, jota en tajua ollenkaan. Osaltaan kyse on varmaankin kateellisuudesta: tulossa on mittavasti lisää rahaa ja paljon ’happeningiä’ yhden yliopistokeskittymän ympärillä – ja tämä keskittymä ei tule sisältämään omaa alma materiani. Toisaalta koko projekti on kiehtova myös toisesta syystä: entäs jos ne oikeasti onnistuisivat luomaan Suomeen oikean huippuyliopiston? Helsingin yliopisto on kaikissa vertailuissa kiistatta Suomen paras yliopisto, ja täällä opiskeleminen (tai kokemusta ainakin valtiotieteellisessä ja humanistisessa) vaatii lähinnä itsekuria. Olisi hienoa opiskella vähän vaativammassa ja tiiviimmässä koulussa, mutta sellaisia ei näillä aloilla oikein Suomessa ole.

Osittain tämän tajuaminen lähti liikkeelle lääketiedettä opiskelevien tuttujen puheista. Heidän opiskelunsa on aika paljon säädellympää, huomattavasti tiukempitahtista, ja kurssien suorituksilla ja läpäisemisellä on oikeaa merkitystä. Tai näin ainakin olen kuullut. Karmaisevalla tajuamisen hetkellä tajusin aikanaan, että heidän opiskelunsa on erilaista lähinnä sen takia, että heidän on ihan oikeasti opittava opetettavat asiat. Sosiologi, joka ei ole oppinut mitään kaupunkisosiologian kurssilla, saattaa tehdä hiukan huonoa sosiologiaa. Lääkäri, joka diagnosoi väärin, saattaa tappaa ihmisiä. Pohjimmiltaan siis sillä, opimmeko me jotakin vaiko emme, ei ole mitään todellista merkitystä – ja yliopiston virhe on siinä, että se itsekin tiedostaa tämän.

Takaisin asiaan. Mikä ihmeen huippuyliopisto? Tai innovaatioyliopisto? Ajattelin seuraavassa tehdä (poikkeuksellisesti) melko vahvan hyväntahtoisuusoletuksen: että hanketta valmistelevilla tahoilla on jokin hyvä syy tehdä niin, että kyseessä ei ole henkilökohtainen ahneus, ja ennen kaikkea, että kyseessä ei ole typeryys: jos jokin argumentti on helppo kumota, meidän täytyy olettaa, että se ei ole se todellinen syy, miksi tätä uudistusta tehdään.

Opetusministeriön alkuperäisessä tiedotteessa aiheesta kerrotaan heti kärkeen syy, miksi TKK, HKKK ja TAIK pitäisi yhdistää: ”(,,,)muodostavat kokonaisuuden, jossa edustettuna olevien tutkimusalojen merkitys Suomen kilpailukyvyn kehitykselle on aivan keskeinen.” Kyse on siis Suomen kilpailukyvyn kehittämisestä. Tuon tiedotteen logiikka menee kutakuinkin seuraavanlaatuisesti: Suomeen on saatava houkuteltua maailmanluokan tutkijoita ja maailman lahjakkaimpia opiskelijoita, jotka molemmat myös mainitaan. Näiden opiskelijoiden ja opettajien avulla, uuden, paremman muotoilun, markkinoinnin ja insinööriyden avulla saadaan tahkottua merkittävästi lisää rahaa.

Tiedote sanoo, että tavoitteena olisi rakentaa maailmanluokan yliopisto, ja jos ei nyt viitata niin ainakin implikoidaan, että maailmanluokkaisuuden olisi parempi näkyä myös sijoituksessa rankinglistoilla. Tutkailin näitä rankinglistoja, ja havaitsin tavoitteen olevan käytännössä mahdoton, joten kyseessä ei voi olla se todellinen syy. Mikä se on, siihen palaan hiukan myöhemmin.

Rankinglistoista kaksi on ylitse muiden: The Times Higher educationin lista ja Shanghain yliopiston lista maailman viidestäsadasta parhaasta yliopistosta. Yhden lähteen mukaan maailmassa on noin 7800 yliopistoa, mutta tämä tieto ei ole kovin varma, joten jos jollakin on jotakin parempaa infoa – kommentoikaa!

Listoista selviää monta asiaa. Helsingin yliopisto on ainoa Suomalainen yliopisto, joka pääsee top sataan kummassakaan listassa. Sijoitus on 73 Shanghain listalla, ja 100 Timesin listalla. TKK:a tai kauppista ei näy, eikä tietenkään taikkiakaan (mutta ei ole syytäkään, sehän ei yritäkään olla mikään tutkimusyliopisto). Seuraavaksi voi kysyä, ovatko nuo sijoitukset hyviä vai huonoja?

Suomi on pieni maa, ja ennen kaikkea olematon kielialue. Voisi sanoa, että toki kunkin yliopiston luontevin opiskelijoidenhaalimisalue on ensisijaisesti oma maa, sen jälkeen muut samaa kieltä puhuvat maat, ja vasta sen jälkeen ”koko maailma.” Seuraavaan taulukkoon kokosin molemmista listoista ne top sadassa olleet yliopistot, jotka sijaitsevat maissa, joissa asuu alle 10 miljoonaa ihmistä. (maantieto ei kyllä koskaan ollut vahvoja puoliani, joten tähänkin voi kommentoida korjauksia).

Yliopisto sijoitus Shanghai sijoitus Times Maa
Swiss Fed Inst Tech – Zurich 27 42 Switzerland
Univ Copenhagen 46 93 Denmark
Karolinska Inst Stockholm 53 Sweden
Univ Zurich 58 Switzerland
Hebrew Univ Jerusalem 64 Israel
Uppsala Univ 66 71 Sweden
Univ Oslo 69 Norway
Univ Helsinki 73 100 Finland
Univ Basel 82 Switzerland
Stockholm Univ 86 Sweden
Lund Univ 97 Sweden
National University of SINGAPORE 33 Singapore
University of Auckland 50 New Zealand
TRINITY College Dublin 53 Ireland
NANYANG Technological University 69 Singapore
University of VIENNA 85 Austria

Tästä nähdään mielestäni aika selkeästi, että noita yliopistoja ei ole kovinkaan monta, ja että ne sijaitsevat aika paljolti pohjoismaissa. Ja että oikeastaan Helsingin yliopiston 73 on kuin onkin aika hyvin tämänkokoiselle maalle. Lisäksi kielialueittain Suomen kielen puhujia on maailmassa ylivoimaisesti vähiten noista kaikista. (Jos siis oletetaan, että ruotsalaiselle huippulahjakkaalle ei tuottaisi suunnattomia ongelmia mennä opiskelemaan norjaan.) Ehkä se HY:n ”eurooppalainen huippuyliopisto” -läppä ei siis olekaan niin korni vitsi kuin minä sitä olen pitänyt. Lisäksi tuolla on muutama bonari. Tuo Swiss fed. tech institute elää CERNin kanssa symbioosissa, Israel on aina vähän oma keissinsä, Karoliniska institutet on melko erikoistunut (lääkis).  Tkk pääsee toki mukaan myös, Shanghain listalla jaetulla sijalla 430-510, Timesin listalla sijalla 170, technology-listalla sijalla 110. Kauppista ei mainita.

Tästä voitanee siis päätellä, että OPM:n ja Sailaksen tavoitteena tuskin on saada huippuyliopistoa nousemaan edes top sataan, tai ainakaan Helsinkiä korkeammalle. Tehtävä tuntuu käytännössä mahdottomalta, vaikka rahoituksen kaksinkertaistaisikin. Lisäksi (ja tämä nyt perustuu edellisten lukujen lisäksi lähinnä mutuun) TKK ja kauppis eivät ole tunnettuja loistavasta tutkimuskeskeisyydestään tai akateemisesta kunnianhimostaan.

Huippututkimuksella tai kansainvälisissä ranking-listoissa hoikutteleville sijoille nouseminen eivät siis kummatkaan ole todellisia syitä huippuyliopistohankkeen takana. Ihan vaan jo senkin takia, että mikäli nämä olisivat todelliset tavoitteet, ne saavutettaisiin paljon helpommalla (ja halvemmalla) kehittämällä Helsingin yliopistoa. Sitä taas ei ole tällä hetkellä näkyvissä.

Mikä siis on se oikea tavoite, se tapa jolla huippis tulisi edistämään kansantalouden kilpailukykyä? Anekdootti Bill Gatesilta vastaa tähän. Gates opiskeli Harvardissa, kaikkien listojen mukaan maailman parhaassa yliopistossa. Harvard (ja Mit ja Stanford ja muutkin noista) antavat opiskelijoidensa pitää niin monta välivuotta kuin haluavat, sillä niin monet lähtevät perustamaan omia firmojaan ja takomaan miljoonia. Gates, joka siis viettää edelleen välivuottaan Harvardista, vitsailee, että sitten kun Microsoft kaatuu, hän menee takaisin kouluun ja suorittaa tutkintonsa loppuun.

Tavoitteena on saada aikaan yliopisto, joka on helppo jättää kesken. Yliopisto, jossa kaupallisesti ja teknillis-rationaalisen yksimielisesti suuntautuneet ihmiset voivat tavata toisiaan, ideoida, ja lähteä koulusta pois tekemään rahaa. Yliopistojen rahanjaon ja säätiömuotoisuuden vaikutus on keskeinen: nykyäänhän yliopistot saavat rahaa suoritettujen tutkintojen mukaan, joten koulut eivät voi kannustaa opiskelijoitaan lopettamaan luonnoillakäymistä ja jättämään tutkintoja kesken.

Ja miksi TaiK on mukana? Sana kaduilla kertoo, että huippiksen suunittelijoilla oli osaltaan tavoitteena MIT, jossa on myös muotoilun ja vaikka minkä psykologian opetusta. Että saataisiin aikaan luovempi ympäristö ja houkuttelevampi paikka. Tässä jäätiin kuitenkin puolitiehen. MIT:ssä on myös naistutkimuksen laitos, jonkalainen saattaa jäädä huippiksesta puuttumaan.

Lisäksi pitää huomioida, että nykyään pääasiallinen tapa tehdä rahaa uudella innovaatiolla on ainakin tekniikkamaailmassa perustaa leikkifirma, rakentaa oikea tuote ja myydä se firma (ja samalla itsensä) isommalle yritykselle. Kts. ylioppilaslehti ja Jaiku. Eli siis: kaupallista osaamista, innovatiivista teknologiaa ja houkutteleva, skandinaavisen pelkistetty muotoilu. Mistäköhän yrityksestä tässä puhutaan?

Mitä perinteisen sivistysyliopiston ideaaliin TAI Helsingin yliopiston tulevaisuuteen tulee, on vaikea kuvitella, miten tällä projektilla voisi olla mitään positiivisia vaikutuksia. Sen sijaan kansantalouden kannalta se voi olla ihan järkevää. Sääli vaan, että joutuu itse olemaan noissa kahdessa edellisessä jaossa väärällä puolella.

Älymystön irvikuva

Helsingin Sanomat on varmaan taas todella ylpeä itsestään. Sen lisäksi, että ollaan pienen ihmisen puolella ja järjestään mielenkiintoista ja osuvaa kansalaisjournalismia, ajateltiin vielä syksyn puhteiksi elvyttää henkiin suomalainen älymystö ja julkinen keskustelu. Kyllä meidän nyt taas kelpaa!

Palataan Hesariin hetken kuluttua. Mitä ovat ”älymystö” ja ”julkinen” ”keskustelu”? Ja mikä merkitys niillä voi olla?

Elämme aikaa, jolloin jokainen tuntee oman elämänsä kuin omat taskunsa. Tämä ei sinänsä ole tietenkään mitään uutta. Ihmiset ovat aina eläneet omissa pienissä piireissään ja elätelleet harhakuvaa, että siinä on kaikki. Kielini rajat ovat maailmani rajat. Nyky-yhteiskunnan perustavanlaatuinen erotus tuleekin ehkä tuon ajatuksen oikeutuksesta. Myyttisellä agraariajalla jokainen bönde kuitenkin tiesi, että on olemassa ”julkinen”, se keskustelun tai ainakin toiminnan sfääri, jossa puidaan tärkeitä asioita ja tehdään ei pelkästään omaan vaan kaikkien kohtaloon vaikuttavia päätöksiä. Nykyään on mahdollista kuvitella, ettei tällaista julkista ole olemassakaan.

Kriittinen ääni (olemattoman) yleisön joukosta. Nykyäänhän vasta sitä onkin julkista! Verkkohesaria voivat kaikki lukea, ja jokainen on oman elämänsä tähtireportteri!

Tästä hyvinkin on kysymys. Aikana jolloin kaikki on julkista, mikään ei ole julkista. Käsitteen sisältö levittyy koko maailman ylitse ja kadottaa mielekkyytensä. Facebook, irc-galleria ja ehkä ennen kaikkea Jaiku ja Twitter edustavat tämän kehityksen loogista päätepistettä: kun kuka tahansa voi mistä tahansa lähettää 140 merkin mittaisen julkisen ilmoituksen käyneensä juuri kaupassa, ja ehkä ennen kaikkea kuka tahansa voi lukea näitä ilmoituksia onnesta soikeana, saattaa hyvinkin erehtyä kuvittelemaan, että tätä on julkinen keskustelu. Valitsee itselleen ei-triviaaleista lähteistä ne, jotka sopivat omaan minäkuvaan ja vahvistavat sitä, ja muutoin uppoudutaan triviaaliin twitkutukseen.

Ja tämä pudottaa koko käsitteen pohjan pois.

Julkiseen keskusteluun nimittäin kuuluu olennaisesti toisenlainen tahti ja määrä kuin mitä tällaisessa sirpaleisessa verkkojulkisuudessa on tarjolla. Maailma on liian tärkeä ja herkkä asia, jotta mielipiteitä voisi muodostaa äänestyksin ja gallupein. Niillä voidaan mitata ja testa voimaa, kyllä hyvinkin, raakaa demokraattista vipuvartta, mutta ehdottomasti vasta prosessin siinä osassa.

Ja tästä pääsemme julkisen keskustelun pahimpaan irvikuvaan tällä vuosituhannella. Hesari lanseerasi HS-Raati -nimellä kulkevan hirvityksen syyskuun alkupuolella. Kyseessä on totisesti julkisen keskustelun perversio, joka vieläkin lähettää puistatuksia aina kun ajatus harhautuu siihen suuntaan.

Ideana siis tuoda ”punnittuja ajatuksia aikalaiskeskusteluun”. Tähän asti ihan hyvä. Mutta sitten: sen sijaan, että raati vaikkapa julkaisisi esseitä tai podcasteja tai youtube-keskusteluja, alentaa Hesari tukun oikeasti ihan älykkäitä ihmisiä pelkäksi mielipidemittauksen kohteeksi. HS kysyy kysymyksen, raati vastaa lyhyillä (tai pidemmillä) perusteluilla, jotka toki julkaistaan verkkosivuilla, josta kukin voi ne halutessaan tonkia, mutta lehteen menevässä pääjutussa pysytään tiukasti gallupjulkisuudessa. Tärkeintä on massan perustelematon puolidemokraattinen lynkkausmieli ja sen tulkinta yhtenä prosenttilukuna (70% raadista soisi hoitajille lisää liksaa! 66% julkaisisi Tiitisen listan!) ja lisäksi sekalaiset soundbitet, satunnaiset hajahuomiot ja seksikkäät kommentit. Minkä ihmeen takia minun pitäisi ylipäätään tietää, mitä mieltä kapellimestari Atso Almila (ihan fiksu jätkä varmaan) on hoitajien palkankorotuksesta?

Ideaalitapauksessahan mielipide sinänsä on riittävä perustelu sen esittemiselle. Siis uudestaan: mielipide on harkittu ja punnittu, se osataan asettaa isompaan kontekstiin ja linkittää niin vertikaalisesti historiaan kuin horisontaalisesti muualle maailmaan, ja asiasta mielellään löydetään aiemmin analyysiä väistäneitä näkökulmia. Näin ei todella ole HS-raadin kanssa.

Pistää vihaksi, mutta ehkä selviän. Älymystön voisi siis yksinkertaisesti määritellä niiksi, joita tuollainen keskustelun tapa ylipäätään kiehtoo, joilla on jotain kykyä osallistua siihen (tämä ei ihan oikeasti ole yhtä tärkeää kuin halu osallistua), ja joilla mielellään olisi jotain annettavaa meidän kaikkien yhteiselle hengenelämälle.

Jostakin syystä tämä on Suomessa kirosanoista suurin. (Pikanttina ivana Hs-raadin ensimmäisen jutun kainalon otsikkona oli nimenomaan ”Suomessa älymystö on ruma sana”). Ja sen kyllä huomaa, niin politiikan teosta kuin kirjallisuudesta, musiikista ja ”musiikkikeskustelusta” nyt puhumattakaan. Valitettavasti tämä Hesarin liike ei suinkaan edistä tämän Kainin merkin poistumista, päinvastoin. Menestyksekäs leikkaus, potilas kuoli. Älymystö alistuu BB-aikaan.

Asialle on tehtävä jotakin. Tämä ei ole, eikä voikaan olla, ainoa mahdollisuus. Me ryömimme kellareista ja vessoista ja kansoitamme maat! Vaviskaa!