Harry Salmenniemi: Yö ja lasi

Nopea arvio, yhdellä vedolla, 20 min.

Salmenniemen aimo vonkale, runokokoelmien kokoelma joka mitassaan ylittää monen kotimaisen klassikon kootut teokset, kertoo ehkä pinnasta ja kuulaudesta, sairaudesta ja mielen hauraudesta, tai jos tämä olisi levy, se ehkä olisi Salmenniemen erolevy.

Kaipaus, puoliäpäisevyys, linssien taitto ja toisen ihmisen poissaolo, kaipaaminen ja vinossa oleva yhteiskunta.

Ja tosi moni muu asia, näin paksuun kokoelmaan mahtuu.

Ehdottomasti parhaiten toimivat alun ja lopun väljemmin virtaavat ja asetellut jaksot, joissa kokonainen osa on yhtä kokonaisuutta, mutta yksi säe tai säepari latautuu voimakkaaksi pieneksi kokonaisuudeksi siellä sisällä. Pidemmissä, perinteisemmissä, jopa nimetyissä runoissa fokus harhailee, vaikka kokonaisuuden pitäisi olla hallitumpi, se ei tunnu siltä. Tai sitten minun lukijana on vain helpompaa antautua päälle vyöryvälle aallolle ja napsia maukkaat säeparit sieltä-täältä suuhun kuin keskittyä kokonaiseen runoon.

Erolevy-luentaa painottaa kokoelman päättyminen lainauksiin possaolevan henkilön viesteistä: kaikki on hajonnut, mutta jotenkin sillä ei ollut ehkä väliä. Myös Yö ja lasi tekee mieli lukea osaksi masennusvasemmistoa: yksi teemoista on yhteiskunta, jonka absurdius ei ole enää hauskaa, vaan jonka edessä masennus on totuus.

Mutta ehkä se ei ollut olennaista. Kokoelma alkaa hienolla jaksolla merestä, sen kokemisesta. Kuten moni kritiikki mainitsee, jokin älyllinen etäisyys pidetään – silloinkin kun puhuja käsittelee jotakin lihallista, tiettyä kliinisyyttä on vaikea välttää.

Taas myös niitä kirjoja, joita voisi varmaan analysoida vaikka kuinka tarkkaan, sekä runojen sisällä että niiden suhdetta kokonaisuuteen. Toisaalta se ei ehkä ole tarpeen, ehkä pitää vaan muistaa riittävän usein jatkossakin palata ja maistella paloja sieltä, toisia täältä. Ihailla kuulaita, kirkkaita, puoliäpäiseviä pintoja, pimeyttä, varjoja ja iltaa.

Mainokset

Antti Nylén: Häviö

(lukupäiväkirja, yhdeltä istumalta ilman editointia kirjoitettu essee, alunperin FB-sivulle.)

Tästä kirjanmittaisesta esseestä kollegani Lotta totesi (suunnilleen), että ellei Nylén olisi niin taitava kirjoittaja, tämähän olisi aivan sietämätöntä ulinaa koko kirja. Ja näin se on. Nylén tykittää parisataa sivua, miten hänen sietämätön kohtalonsa on ollut tulla kirjailijaksi, kirjailijuuden riivaamaksi, maassa jossa sellaisella eläminen ei ole mahdollista ellei kirjoita historiallisia romaaneja. Mutta koska Nylén on äärimmäisen taitava kirjoittaja, koko kirja soljuu menemään kuin viini, joka on vilvoittavaa ja päihdyttävää mutta karvasta ja hapanta, kuten elämä.
Vaikka varsinaisista argumenteista olisikin välillä mitä mieltä vaan, ja niistä ehkä voi olla, kantaa tyyli mihin tahansa. Ja tyyli ja muoto, kuten Nylén itsekin toteaa, ovat hänen taitelijuudelleen täysin keskeisiä.

Häviö on Nylénin omaelämäkerta, tarina siitä miten hän päätyi suomalaisittain menestyneeksi kirjailijaksi (palkintoja, apurahoja, käytännössä uuden genren avaus ja naamaa lehtiin ja telkkariin niin paljon kuin vain jaksoi mennä) ja tällaisen menestyneisyyden ruuminavaus: Suomessa voi aivan hyvin olla tällä tavalla menestynyt ja elää silti täydessä köyhyydessä.

Nylénin argumentaatio on mielestäni aina lähtökohtaisen uskonnollista tai teologista. Vihan ja katkeruuden esseet, Nylénin hittiesikoinen, oli hyvä mutta sairaan ärsyttävä juuri pohjimmaisen uskonnollisuutensa vuoksi. Ehkä samaan aikaan en itse ollut vielä valmis ottamaan vastaan ajatusta jokaisesta miehestä raiskaajana (jos nyt vieläkään, mutta kuten hän Häviössä huomauttaa, niin kyllä Nylén edelsi nykyfeminististä diskurssia monella tavalla.) Myös Häviön ytimessä on riivaus, joka on käänteinen siunaus. Nylén on valittu, hänen täytyy tehdä kirjoja vaikka ei eläisi, hänelle on annettu siihen kyky (tai aika kovalla harjoittelulla se on rakennettu, mutta joka tapauksessa), ja meidän pitäisi nyt jotenkin tulla tämän kanssa toimeen.

Kirjoista ei makseta tarpeeksi, apurahoja ei saa, niitä pitää hakea kummallisiin tarkoituksiin eikä saa vain sanoa että ostan lapsille soijarouhetta ja kirjoitan. Taitelijapalkkaa pitäisi maksaa, koska taide kuuluu sivistykseen. Näiden lisäksi Häviö on toki pullollaan kaikenlaista pientä nerokkuutta siellä täällä.

Parhaita jaksoja on Nylénin täysilaidaillinen MELA-systeemiä vastaan, ja siinä on totta joka sana. Sama MELA hoitaa niin taitelijoiden, tietelijöiden kuin maatalousyrittäjien eläkevakuuttamisen, ja on melko mutkikas systeemi, jossa tilille lotkahtavasta apurahasta pitää säilöä aika isoja summia ulosoton uhalla kuukausia – siis valmiiksi pienituloisen ihmisen pitää pelailla monien satasten kanssa. Byrokratian kannalta on toki monia syitä, miksei niitä voida ennakkopidättää, mutta ns. käyttäjän perspektiivistä koko show tuntuu melko naurettavalta. Samaan aikaan Nylénin itsekuvailtu kädettömyys näiden järjestelmien edessä muuttuu hulvattomaksi, jos sen lukee satiirina taitelijuudesta (ja kyllä Nylén sen vähän pilke silmäkulmassa on myös kirjoittanut: lopulta hän päätyy vain parahtamaan, että ”raha, mitä se edes on”!) Häviö totetaa, että apuraha- ja melaviidakon luovimiseen tarvittaisiin lakimies ja kirjanpitäjä nyt ainakin, mutta oikeasti joidenkin tuntien googlailu ja pari puhelua verohallinnolle kyllä riittivät. Vaikka se olikin melkein koomisen ei-hauskaa.

Sitten kaksi henkilökohtaista huomiota: tutkijuus on kyllä outo ammatti. Sitä aloittaa apurahatutkijana, jolloin on hyvinkin Nylénin kuvailemassa oudon hallinollisesti kuluttuvassa pienituloisuudessa, boheemi ja vapaa. Tiet erkanevat väittelyn jälkeen, jolloin tutkija pääsee ehkä työsuhteisiin (toki kaikki eivät) ja palkkakin rupeaa muistuttamaan sellaista tukevaa keskiluokkaisuutta – siis yhdellä tutkinnolla ja työhakemuksella. Ja sitten professoriksi toisella työhakemuksella, jolloin onkin jo käytännössä eliittiä (toki, jälleen, kaikki eivät). Outo ammatti.

Toinen henkilökohtainen huomio sitten kruunaa vuosia jatkuneen Nylén-ärsytykseni. Silloin vuosia sitten olin ärtynyt Nylénin positiosta ja mietin, miten tuollaiseen liukkaaseen uskonnollisuuteen voisi osua. Joku ylioppilaslehti tarjosi vastauksen kirjoittamalla peräkkäin satanismista ja Nylénistä – kaikki klikkasi ja kirjoitin tämän hupailun, jossa totesin Nylénin moraalikoodin olevan pikemminkin satanistinen kuin katolinen.

Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, kaiken maailmassa virrattua, Antti Nylén PALAA pilkkaamaan minua ja tätä blogimerkintääni yhtenä niistä kritiikeistä, jotka ovat selvästi menneet ihon alle – vieläkään tietenkään ottamatta mitään kantaa varsinaiseen argumenttiini. Olen varmaan pieni ihminen, mutta minulle Häviöstä omistetut muutamat hassut rivit ja sivut todella vetävät suun maireaan hymyyn. Sinne napsahti. (Toinen ajatukseni aikanaan oli teettää t-paitoja, joissa olisi ollut Nylénin naama ja teksti Katkera, glitterillä totta kai. Oudosti tämä tuntuu nyt aivan tarpeettoman julmalta ajatukselta – mutta ehkä se johtuu muuttuneista sosiaalisista positioistamme. Silloin Nylén oli menestyskirjailija joka vielä eli menestyksellään ja minä rämmin freelance-journalismin ja freelance-hustlauksen ja opintojen loppuvaiheen puolipalkkaisuudessa, nyt olen tukevaa tutkijakeskiluokkaa ja Nylénillä on käsissään Häviö.)

 

Maggie Nelson: Argonautit

Rupesin 2019 alkaen julkaisemaan Facebookkin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä verkkosivuilla. Näistä on hyvä tietää, että ne ovat pikemminkin luonnoksia kuin valmiita tekstejä, kirjoitan ne poikkeuksetta ns. ykkösellä sisään, yhdeltä istumalta ilman liiemmin editoimatta. Ajateksella tehdyt arviot sitten erikseen.

On monta palkintokategoriaa, jotka tämä kirjanmittainen omaelämäkerrallinen essee vie kyselemättä kotiin: 1) luontevin teoriankäyttö ”kaunokirjallisessa” tuotteessa 2) paras kieli kielen mahdottomuutta käsitellessä 3) lyhin etäisyys anaaliseksin ja Wittgenstein-lainauksen välillä (välissä on kolme lausetta, tapahtumapaikkana kirjan ensimmäinen sivu.)

Kirja on osittain queer-äitiyskirja, osittain meditaatio kehon muutoksista (Nelsonin kumppani käy korjausleikkauksessa ja rupeaa käyttämään testosteronia kirjan tapahtumien aikana), osittain yleisempään kurkottava pohdinta äitiydestä, sodomiasta, taiteesta, kielestä ja sen sellaisesta.

Tekstilaji on ehkä sellainen, mitä tavallaan tekisi mieli itsekin kirjoittaa, mutta tuntuisi suomeksi oudolta – paljon lainauksia Butlerilta, Sedgwickiltä, Deleuzeltä, Barthesilta, ainoastaan tekijät nimeten, ei koko viitteellä. Rohkeaa, mutta toimii kyllä tosi deleuzeläisenä välineenä, kirjan todellakin on kirjoittanut koko joukko ihmisiä.

Nelsonin ”positio” kaikkeen on liudentava, määritelmiä kaihtava, määritelmien tarvetta purkava – ”olla neutri, joka dogmatismin puristuksessa ja uhkaavassa puolenvalintaan painostavassa tilanteessa tekee uudenlaisia ratkaisuja: pakenee, karkaa, vastustaa, vaihtaa tai kieltää termejä, irrottautuu, kääntää selkänsä”, Barthesia ilmeisesti parafraseeraten. Tai näin hän esittelisi itsensä tutustumisleikissä, sanoisi toteemieläimekseen saukon.

Argonautit on kirjana niin subjektiivinen, että ainoa tapa lukea sitä on myös subjektiivinen. Niinpä totean, että tämä positio on mielestäni aika raskas, ei pelkästään Nelsonilla vaan ylipäätään. Tai toki se on tavallaan ainoa Tosi positio, sillä maailma on niin fucked up, että kaikki kiinteät jaot murtuvat jossain kohtaa. Mutta silti mielestäni jokainen kirjoittaja, joka on rehellinen itselleen, myöntää tekevänsä maailmaan väkivaltaisia viiltoja, käsitteellisiä erotteluja, jakoja. Se on se, mihin kieli kykenee: tätä kuvaa yksi ironisista lempikäsitteistäni, fallogosentrinen. Derrida kuvaa sillä maskuliiniselle annettua etulyöntiasemaa kaikessa merkityksenannossa – että merkityksenanto sanoilla sinänsä on falloksen hommia. Voi olla, että en vain näe ulos fallogosentrisestä maailmastani kaikkea sitä hähmäistä vaginaalista liudentumista.

Kuitenkin, ja tämä seuraava pitää nyt lukea mun omasta subjektipositiosta käsin kirjoitettuna, myös Nelsonin kirja perustuu (toki osittain) tällaiseen jakolinjaan, ja se jakolinja kulkee isyyden ja äitiyden, ellei jopa laajemmin miehuuden ja naiseuden välillä. Kirjassa isyys on poissaoloa: eron takia vieraantunut ja sittemmin kuollut Nelsonin oma isä, hänen kumppaninsa kadonnut biologinen isä joka ei ollut hyvä ihminen ja hiljattain kuollut biologinen isoisä jota ei koskaan tavattu, erilaisten kirjojen hyväksikäyttävät vanhemmat miehet. Äitiys sensijaan on sekä fyysistä että metafyysistä, sekä raskautta ja synnyttämistä että sodomiaa, sekä queeristi itsevalittuja perheitä että ”sydämen monisukupuolisia äitejä” joilla Nelson tekee kunniaa hänet häneksi kasvattaneille kirjoittajille, kuten Eve Kosofsky Sedgwickille ja Allen Ginsbergille. Isyys on poissaoloa, äitiys on vaginamystiikkaa (tämä lause on vähän liiottelua, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella.)

Kun tämä ajatus kerran pääsee irti kirjaa lukiessa, sitä on vaikea pysäyttää. Nelsonin kumppanin, butch-taitelija Harry Dodgen, transitioituminen on yksi kirjan aiheista, ja Nelson käsittelee sitä omat pelkonsa jne avaten. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka monessa paikassa kirjan yhdeksi teemaksi ilmoitetaan sukupuolten fluidius ja monimuotoisuus, ei (Nelsonin kuvauksen mukaan) mieheksi tässä kirjassa tulla edes rinnat poistattamalla, parta kasvattamalla, testosteronia käyttämällä ja nimi Harryksi vaihtamalla. En siis missään nimessä halua sanoa, että minä tietäisin kenenkään sukupuolen häntä paremmin, vaan kukin tehköön tavallaan. Mutta Nelson on tarkka, että viittaa kumppaniinsa ainoastaan muunsukupuolisena, tämän mahdollinen mieheys käsitellään melko nopeasti: ”kerään niiden joukkueelle tosi paljon pisteitä” toteaa Harry saadessaan neuvolakäynnillä ihailua osakseen, kun isäkin onnistuu. Kaikesta fluidiudesta huolimatta tämän kirjan sukupuolten moninaisuus virtaa naiseudesta muunsukupuolisuuteen asti, ei pidemmälle.

Ja se on tälle kirjalle aivan ok! Kyseessä on subjektiivinen, omaelämäkerrallinen essee, ei sen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Mutta samalla, niin, kirja kertoo äitiydestä eikä vanhemmuudesta, naiseudesta eikä mieheydestä, että ehkä sen tarttumapinta on sitten pienempi minulle, melko tyytyväiselle cisheteromiehelle. (Aina kun luen sanan cis, ajattelen vain ylennettyä c-nuottia. Olemassaoloni soi koko ajan pirteässä D-duurissa tai A-duurissa.) Synnytysjutut eivät sitten kuitenkaan ole minun genreni, vaikka ne eritavalla lukeekin nyt kun on ollut mukana prosessissa, samoin vaikkapa rintapumpun käytöstä Nelson ei ehkä kuitenkaan sano mitään mitä ei tulisi koettua ja jaettua pienen lapsen vanhempana. Ja kun nyt ryhdyin niin sanonpa vielä, että mielestäni Nelson ristiinleikkaa lapsensa syntymän ja kumppaninsa äidin kuoleman tarinoita tavalla, joka on oikeastaan enemmän korni kuin tenhoava, vaikka se hyvin onkin tehty.

Nyt seuraavan sanon sillä uhallakin, että se on vähän well actually -mansplainausta: Nelson ottaa teokselleen nimen antiikin Kreikan mytologiasta – mutta tekee sen väärin! Argonautit purjehtivat Argusksen tekemällä Argo-laivalla, jota sanottiin ensimmäiseksi laivaksi, jumalallisesti suunnitelluksi jne jne. Tähän laivaan Nelson ei viittaa, vaan siihen mikä yleisemmin tunnetaan Theseuksen laivana – siis ajatukseen siitä, että jos jostakin asiasta vaihtaa yksi kerrallaan kaikki sen osat, voiko se silti olla sama asia? Nelson ei ole yksin ”mokansa” kanssa, vaan se selvästi periytyy Barthesilta, jota kirjassa muutenkin käytetään koko ajan. Ja todennäköisesti kyseessä ei ole edes ”moka”, vaan kirjallinen halu tarttua iskevämpään sanaan, parempaan vertauskuvaan. Että keho tai identiteetti on jotain, jonka kyydissä ollaan, jolla seilataan. Että kirja ei kerro siitä asiasta joka on joko muuttumaton tai koko ajan muuttuva, vaan niistä ihmisistä jotka sen kyydissä seilaavat, niistä -nauteista. (Theseuksen laivan nimi joko ei ole säilynyt tai sitten niihin aikoihin laivoja ei ollut tapana nimetä.) Mutta vaikka valinta olisi tietoinen, perustelemattomana se häiritsee ärsyttävästi.

Ei pidä ajatella, etten olisi tavallaan pitänyt kirjasta paljonkin, huitaisin sen kolmelta istumalta alas viikonlopun aikana. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja sisältää kaikenlaista. Mutta ei se ehkä minulle ollut.

Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Kuvan torttu ei liity tapaukseen.

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa ”YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen ”Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -”faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit  6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että  tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause ”Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

 

 

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, ”Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä ”Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Ironia ja nimby

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu saattaa olla parhaita suomalaisia romaaneja, ainakin viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. Hannu Raittila on suoranainen vähättelevän huumorin mestari. Lestadiolaiset pykäävät seuratelttaa koko kirjan ajan, noin muutaman sata sivua, ja koko ajan pelätään, että lähteekö se tuulen mukana lentoon vai pysyykö maassa.

No, totta kai se lähtee. Mutta miten se kuvataan! Kaksi isäntämiestä, molemmat vähän ulkona varsinaisesta tarinasta, juovat kahvia ja puhuvat lämpimiä kunnan elinkeinorakenteesta, seurapaikasta katsoen järven toisella puolella. Teltan lentoonlähtö todetaan, jos ei nyt sivulauseessa niin melkein.

Lisäbonuksena jokainen romaanin raita (ajatelkaa! keskeisenä metaforana ja peilirakenteena toimii moniraitamiksaus!) kietoutuu yhteen nätisti, kaikki langat solmitaan, mutta jätetään silti pieni ambivalenssi. Eikä yhteenkietoutuminen oli kirveellä tehtyä (kuten vaikka Tärvolla välillä), vaan orgaanista, yhteenkasvamista. Raittila ei ole taidemaalari eikä kuvanveistäjä, vaan puutarhuri, tekee veistoksia asettamalla taimenet sopivasti, ja odottamalla kasvua. Ja kaikelle on tarkoituksensa, kaikelle on vastineensa, kaikelle on kontrapunktinsa.

Tai näin siis ensimmäisessä romaanissaan. Valitettavasti edes Canal Grande ei yltänyt enää samaan, Pamisoksen purkauksesta nyt puhumattakaan.  (Pienenä vinkkinä kaikille, jotka aikovat kirjoittaa kirjan/elokuvan/kuunnelman/tekstiviestin, jossa ”olemisen taso” pyörähtää ympärä a’la Matrix, muistakaa pyöräyttää tylsemmästä kiinnostavampaan. Toisinpäin kääntäminen saattaa kuulostaa paperilla hyvältä ja freesiltä idealta, mutta käytännössä se johtaa vaan romaanin muuttumiseen… no, tylsemmäksi. Ei hyvä.) Tai ehkä kyse on vain siitä, että Raittila kirjoitti neljä romaania enemmän tai vähemmän samasta tematiikasta (Atlantista en ole lukenut), ehkä siitä tuli matkan varrella sanottua kaikki olennainen.

Toisaalta, on mahdollista myös kokea, että se on ainoa asia, josta kannattaa kirjoittaa.

Raittilan matkaproosa ja esseistiikka kyllä toimivat myös, ei siin ketään. Mutta lainatakseni yliopistonlehtori Juhani Sipilää, ”keskittyisi romaanien kirjoittamiseen eikä siitä saatavan toimeentulon vähäisyyden valitteluun”.

Myös asukkaat valittavat. Tai lähinnä rikkaiden alueiden koulutetut omakotitaloasujat. Ehkä se on 2000-luvun eetos. Suomen yksi taitavimmista kirjailijoista kirjoittaa taitojaan huonompia romaaneja ja valittaa, kun eivät käy kaupaksi, Marjaniemen asukkaat valittavat, kun alueelle tulee asuntoja kehitysvammaisille. Ne, joilla on, valittavat.

Oletteko huomanneet, että aina kun sana ”nimby” esiintyy kolumenissa, sen voisi korvata lähes poikkeuksetta sanalla ”paha”? Tai että jos olisimme 1900-luvun alkupuolen keskieuroopassa, myös sanalla ”juutalainen”?

Totta kai nimby on oikeasti vähän hankala juttu. Osa niistä mainituista marjaniemeläisistä esitti mainitun kehitysvammaisten asuntolan rakentamisen yhteydessä kommentteja, jotka olisivat suorastaan hulvattomia, elleivät olisi niin loputtaman kammottavia. Suosikkini oli tämä, jossa yksi alueella asuva nainen sanoi, ettei halua alueelle kehitysvammaisia, koska ”lapset saattaisivat pelästyä, jos koulutiellä tulisi vastaan omalaatuista porukkaa” (kursivointi oma, ja toisessa yhteydessä totesi, että kehitysvammaiset tuovat Marjaniemeen huumerikollisuutta, koska ”Ne ovat persoja makealle, ja vaihtavat pillereitä karkkiin. Sen perässä tulee sitten kaikenlaista epäsosiaalista ainesta.”

Mutta, mutta.

Moni pitää demokratian ihanteena sellaista tilannetta, jossa kyllä on täysivaltainen ja toimiva, vaaleilla valittu kunnallinen ja valtakunnallinen päätöksentekokoneisto, mutta sen lisäksi kansalaiset ovat myös itse kiinnostuneet asiostaan, ja parhaassa tapauksessa jopa vaikuttavat niiden toteutumiseen.

Mitä muuta nimby on, kuin tämän ideaalin toteutumisen yksi, ehkä osittain perversoitunut muoto?

* * *

(Niille joita kiinnostaa enempi, tylsempi ja akateemisempi käsittely samoista läpistä ja keloista, kirjoittelin tässä viimeisen viikon koulutyörumban huipennukseksi pari esseestä:  Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, ironia ja epäluotettava kertoja ja Nimby: nurkkakuntaista vänkyröintiä vai osallistuvaa lähidemokratiaa?)

Tekstejä ja teatteria

Kirjoitin keväällä pienen näytelmän. Nyt se on Mysteeriteatterin ohjelmistossa, esityksiä on ensi tällä ja ensi viikolla. Kannattaa mennä katsomaan, se on hyvä!

Prosessi oli jännittävä. Tai paremminkin, en osallistunut prosessiin millään tavalla. Koko syksy on ollut (ei vähiten vaalien vuoksi) melko kiireistä säntäilyä, joten kävin kerran kahvilla näytelmän ohjanneen Sannan kanssa, juttelin mukavia ja tulkitsin, ja seuraavan kerran olin läsnä vasta ensi-illassa.

Tuli siis annettua ohjaajalle paljon valtaa ja vastuuta. Ideaalitilanteessa olisin itse enemmän mukana prosessissa, mutta nyt se ei ollut aikataulusyistä mahdollista. Koska tiesin, että pysty oikeasti panostamaan, annoin saman tien kaikki ohjat ohjaajalle. Ärsyttävin tilanne olisi ollut se, että olisin jotenkin jarrutellut ohjaajan visiota, mutten olisi kuitenkin omalla substanssipanostuksellani voinut esittää todellisia vaateita. Valta on aina sillä, joka tekee.

Muutamassa kohtaa mukanaolo olisi kuitenkin tehnyt näytelmälle hyvää. Jo heti ensimmäisellä kuulemalla huomasin muutaman kohdan, joissa teksti ei lopulta oikein toiminutkaan. Saksia olisi pitänyt, ja tappaa kultasiaan. Sen olisi voinut tehdä.

Muuten oman tekstin näkeminen lavalla tuntui taas pitkästä aikaa todella hyvältä. Edellinen kerta oli vuonna 2002…

Lisäsin tähän blogiin (vai näille nettisivuille?) oman sivun kirjoittamilleni teksteille.  Yritän laiskahkosti kerätä sinne, jos en nyt kaikkia niin ainakin useampia vähän parempia kirjoittamiani tekstejä. Näitä näemmä syntyy melko usein.

Laitoin sinne myös tuon näytelmän käsikirjoituksen. Käykää ihmeessä katsomassa se, ja kommentoikaa. Tai kommentoikaa tekstiä, jos että ehdi teatterielämyksiä hankkimaan. Samassa illassa on myös toinen pienoisnäytelmä, Shakespiere & Company.