Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Kuvan torttu ei liity tapaukseen.

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa ”YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen ”Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -”faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit  6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että  tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause ”Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

 

 

Mainokset

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, ”Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä ”Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Ironia ja nimby

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu saattaa olla parhaita suomalaisia romaaneja, ainakin viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. Hannu Raittila on suoranainen vähättelevän huumorin mestari. Lestadiolaiset pykäävät seuratelttaa koko kirjan ajan, noin muutaman sata sivua, ja koko ajan pelätään, että lähteekö se tuulen mukana lentoon vai pysyykö maassa.

No, totta kai se lähtee. Mutta miten se kuvataan! Kaksi isäntämiestä, molemmat vähän ulkona varsinaisesta tarinasta, juovat kahvia ja puhuvat lämpimiä kunnan elinkeinorakenteesta, seurapaikasta katsoen järven toisella puolella. Teltan lentoonlähtö todetaan, jos ei nyt sivulauseessa niin melkein.

Lisäbonuksena jokainen romaanin raita (ajatelkaa! keskeisenä metaforana ja peilirakenteena toimii moniraitamiksaus!) kietoutuu yhteen nätisti, kaikki langat solmitaan, mutta jätetään silti pieni ambivalenssi. Eikä yhteenkietoutuminen oli kirveellä tehtyä (kuten vaikka Tärvolla välillä), vaan orgaanista, yhteenkasvamista. Raittila ei ole taidemaalari eikä kuvanveistäjä, vaan puutarhuri, tekee veistoksia asettamalla taimenet sopivasti, ja odottamalla kasvua. Ja kaikelle on tarkoituksensa, kaikelle on vastineensa, kaikelle on kontrapunktinsa.

Tai näin siis ensimmäisessä romaanissaan. Valitettavasti edes Canal Grande ei yltänyt enää samaan, Pamisoksen purkauksesta nyt puhumattakaan.  (Pienenä vinkkinä kaikille, jotka aikovat kirjoittaa kirjan/elokuvan/kuunnelman/tekstiviestin, jossa ”olemisen taso” pyörähtää ympärä a’la Matrix, muistakaa pyöräyttää tylsemmästä kiinnostavampaan. Toisinpäin kääntäminen saattaa kuulostaa paperilla hyvältä ja freesiltä idealta, mutta käytännössä se johtaa vaan romaanin muuttumiseen… no, tylsemmäksi. Ei hyvä.) Tai ehkä kyse on vain siitä, että Raittila kirjoitti neljä romaania enemmän tai vähemmän samasta tematiikasta (Atlantista en ole lukenut), ehkä siitä tuli matkan varrella sanottua kaikki olennainen.

Toisaalta, on mahdollista myös kokea, että se on ainoa asia, josta kannattaa kirjoittaa.

Raittilan matkaproosa ja esseistiikka kyllä toimivat myös, ei siin ketään. Mutta lainatakseni yliopistonlehtori Juhani Sipilää, ”keskittyisi romaanien kirjoittamiseen eikä siitä saatavan toimeentulon vähäisyyden valitteluun”.

Myös asukkaat valittavat. Tai lähinnä rikkaiden alueiden koulutetut omakotitaloasujat. Ehkä se on 2000-luvun eetos. Suomen yksi taitavimmista kirjailijoista kirjoittaa taitojaan huonompia romaaneja ja valittaa, kun eivät käy kaupaksi, Marjaniemen asukkaat valittavat, kun alueelle tulee asuntoja kehitysvammaisille. Ne, joilla on, valittavat.

Oletteko huomanneet, että aina kun sana ”nimby” esiintyy kolumenissa, sen voisi korvata lähes poikkeuksetta sanalla ”paha”? Tai että jos olisimme 1900-luvun alkupuolen keskieuroopassa, myös sanalla ”juutalainen”?

Totta kai nimby on oikeasti vähän hankala juttu. Osa niistä mainituista marjaniemeläisistä esitti mainitun kehitysvammaisten asuntolan rakentamisen yhteydessä kommentteja, jotka olisivat suorastaan hulvattomia, elleivät olisi niin loputtaman kammottavia. Suosikkini oli tämä, jossa yksi alueella asuva nainen sanoi, ettei halua alueelle kehitysvammaisia, koska ”lapset saattaisivat pelästyä, jos koulutiellä tulisi vastaan omalaatuista porukkaa” (kursivointi oma, ja toisessa yhteydessä totesi, että kehitysvammaiset tuovat Marjaniemeen huumerikollisuutta, koska ”Ne ovat persoja makealle, ja vaihtavat pillereitä karkkiin. Sen perässä tulee sitten kaikenlaista epäsosiaalista ainesta.”

Mutta, mutta.

Moni pitää demokratian ihanteena sellaista tilannetta, jossa kyllä on täysivaltainen ja toimiva, vaaleilla valittu kunnallinen ja valtakunnallinen päätöksentekokoneisto, mutta sen lisäksi kansalaiset ovat myös itse kiinnostuneet asiostaan, ja parhaassa tapauksessa jopa vaikuttavat niiden toteutumiseen.

Mitä muuta nimby on, kuin tämän ideaalin toteutumisen yksi, ehkä osittain perversoitunut muoto?

* * *

(Niille joita kiinnostaa enempi, tylsempi ja akateemisempi käsittely samoista läpistä ja keloista, kirjoittelin tässä viimeisen viikon koulutyörumban huipennukseksi pari esseestä:  Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, ironia ja epäluotettava kertoja ja Nimby: nurkkakuntaista vänkyröintiä vai osallistuvaa lähidemokratiaa?)

Tekstejä ja teatteria

Kirjoitin keväällä pienen näytelmän. Nyt se on Mysteeriteatterin ohjelmistossa, esityksiä on ensi tällä ja ensi viikolla. Kannattaa mennä katsomaan, se on hyvä!

Prosessi oli jännittävä. Tai paremminkin, en osallistunut prosessiin millään tavalla. Koko syksy on ollut (ei vähiten vaalien vuoksi) melko kiireistä säntäilyä, joten kävin kerran kahvilla näytelmän ohjanneen Sannan kanssa, juttelin mukavia ja tulkitsin, ja seuraavan kerran olin läsnä vasta ensi-illassa.

Tuli siis annettua ohjaajalle paljon valtaa ja vastuuta. Ideaalitilanteessa olisin itse enemmän mukana prosessissa, mutta nyt se ei ollut aikataulusyistä mahdollista. Koska tiesin, että pysty oikeasti panostamaan, annoin saman tien kaikki ohjat ohjaajalle. Ärsyttävin tilanne olisi ollut se, että olisin jotenkin jarrutellut ohjaajan visiota, mutten olisi kuitenkin omalla substanssipanostuksellani voinut esittää todellisia vaateita. Valta on aina sillä, joka tekee.

Muutamassa kohtaa mukanaolo olisi kuitenkin tehnyt näytelmälle hyvää. Jo heti ensimmäisellä kuulemalla huomasin muutaman kohdan, joissa teksti ei lopulta oikein toiminutkaan. Saksia olisi pitänyt, ja tappaa kultasiaan. Sen olisi voinut tehdä.

Muuten oman tekstin näkeminen lavalla tuntui taas pitkästä aikaa todella hyvältä. Edellinen kerta oli vuonna 2002…

Lisäsin tähän blogiin (vai näille nettisivuille?) oman sivun kirjoittamilleni teksteille.  Yritän laiskahkosti kerätä sinne, jos en nyt kaikkia niin ainakin useampia vähän parempia kirjoittamiani tekstejä. Näitä näemmä syntyy melko usein.

Laitoin sinne myös tuon näytelmän käsikirjoituksen. Käykää ihmeessä katsomassa se, ja kommentoikaa. Tai kommentoikaa tekstiä, jos että ehdi teatterielämyksiä hankkimaan. Samassa illassa on myös toinen pienoisnäytelmä, Shakespiere & Company.

Viikon 3 satoa

Taas mennään. Miten usein näitä sunnuntaita oikein tuleekaan?

  1. Aloitellaan kevyesti. Flight of the Conchordes on ainakin mulle ihan satasella putoava uusseelantilainen standup-parodia-musiikkiduo. It’s Business time!
  2. Kimmo Oksanen kirjoittaa hesarin yhtä viimeisistä luettavista blogeista, Suurkaupungin haita. Hesarin blogien tarina todella surullinen, pari vuotta sitten olin jo aivan innoissani, että näinkö vaivattomasti perinteiset lehdet siirtyvät verkkoon? Hesarin blogit olivat mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettua ja sisälsivät sellaista kamaa, jotka syystä tai toisesta eivät päätyneet paperilehteen. Sitä kesti ehkä vuoden. Nykyään hesarin blogit joko käsittelevät urheilua, eivät päivity koskaan tai sisältävät lähinnä satunnaisia huonoja linkkejä. Esimerkiksi Jussi Alrothin ihastuttava nöräblogi sisälsi alkuaikoina oikeasti kiinnostavaa matskua, samoin päätoimittaja Meriläisen blogi. Jopa hyväksi mainitut Hai on mielestäni merkittävästi vähemmän mielenkiintoinen kuin edellinen kaupuinkiblogi, kaupungin valot.
    No, valitus sikseen. Kyseisessä merkinnässä Oksanen fiilistelee keskustatunnelin kaatumista, ja puuttuu merkittävään asiaan: ensimmäistä kertaa (lähes) koskaan, todennäköisesti melko synkkien kunnallisvaalien alla joku poliitikko sanoo, että mikäli Helsinki rakentaa vaikkapa puolen miljardin tunnelin keskustaan, se ihan oikeasti tarkoittaa vähemmän rahaa sairaille lapsille, kodittomille miehille ja kaikille muillekin kärsiville. Koska niinhän se ihan tosissaan menee.
  3. TechCrunch raportoi miellyttävän Microsoftin miellyttävästä patenttihakemuksesta: ”a computer system that links workers to their computers via wireless sensors that measure their metabolism. The system would allow managers to monitor employees’ performance by measuring their heart rate, body temperature, movement, facial expression and blood pressure.” Niin sitä pitää. Tätä me juuri kaipaamme. Voit itse täyttää vaadittavat viittaukset 1900-luvun dystopiakirjallisuuteen.
  4. Amerikoista myös seuraava, Ian Rogersin blogista. Mies on Vice Ppresident of Video and Media Applications Yahoolla. Yahoosta on mainittava tähän väliin se jännittävä seikka, että vaikka kukaan (_kukaan_) ei sitä Suomessa käytäkään, on se yksi jenkkien vierailluimpia sivustoja edelleen. Puhe, joka tuohon merkintään on kirjoitettu, koskee nettiä ja musiikkia. Kiinnostavin pointti on ehkä, että internetissä bisnes toimii runsauden, ei niukkuuden periaatteilla. Voittajat pelaavat isoilla panoksilla, monessa mielessä. Kyse on myös avoimuudesta: drm ja suljetut formaatit ovat keinotekoisia yrityksiä luoda niukkuutta. Toivottavasti joku vallankumous nyt tulee ja äkkiä.
  5. Kuluneella viikolla oli Macworld, Apple-kultin vuosittaiset herättäjäjuhlat. Pääapostoli Jobsin keynote mukavasti 60 sekunttiin puristettuna. Olennaisin pointsi oli uuden Macbookin esittely. Macbook Air (tai Ari) lupaa olla Applen panos ultrakannettaviin tietokoneisiin. (Termi on tosi hölmö: sellainen perus 15 tuumaa ja 3,5 kiloa ei millään tapaa ole kannettava tietokone, se on siirrettävä tietokone). En ole kovinkaan vakuuttunut. Macbook Air painaa 1,6 kiloa tai enemmän, on paksuimmasta kohdasta (eli suunnilleen joka paikasta) noin kaksi senttiä paksu, on jopa 13,3 tuumaa leveä eikä sisällä optista asemaa. Kai nämä ovat ihan vakuuttavia lukuja niille, joilla on tällä hetkellä se lähes kolmen kilon painoinen Macbook aina mukana, mutta valitettavasti mun possu-nimisen koneen mitat (1,3 kiloa, 10,8 tuumaa ja 3,6 senttiä) tekevät siitä merkittävästi liikuteltavamman. (Se on Fujitsu-Siemensin lifebook p7120 teille nörteille). Niille, joille tuumat eivät ole tuttuja: ottaisitteko mieluummin koneen, joka on puolitoista senttiä ohuempi vai koneen, joka on lävistäjästään seitsemän senttiä pienempi. Siinähän puhutaan ihan eri kokoluokasta!
    Okei, possu ei ole mitään hillitöntä missiainesta verrattuna tähän uuteen omenaan, ja se on kuitenkin vuoden 2006 tekniikkaa eli hitaampi prossu jne, mutta jos haluaa oikeasti kantaa konetta mukanaan, niin mun mielestä toi halkaisija ja paino on paljon leveyttä tärkeämpiä mittoja. Ja possussa on cd-asema. Tuomio: jos haluat vähän pienemmän Macbookin, niin kaikin mokomin, mutta pitää olla uskossa, jotta tuota konetta voisi pitää mitenkään vallankumouksellisena. Ja se muuten pätee ennen kaikkea muotoiluun: jos keltä tahansa olisi kysytty viime viikolla, minkä näköinen on Applen uusi tosi ohut kannettava, niin kaikki piirustuskykyiset olisivat piirtäneet juuri tuollaisen. Höh. Hetken mä jo odotin, että sieltä olisi tullut jotain oikeasti makeeta.
    Ovelasti jätän kirjoittamatta tähän siitä Jobsin oikeasti tärkeästä ilmoituksesta, iTunesin kautta vuokrattavista elokuvista.
  6. Vielä viimeisenä: Venla kirjoittaa vähän kirjallisuusteoriasta, ennen kaikkea vastaanoton teoriasta. Lukeminen on kuitenkin melko henkilökohtainen juttu, joten on vaikea kuvitella, miltä toisista tuntuu lukiessa? Ainakin mulla on taipumusta melkoiseen analyyttisyyteen, joten vaikeaa kuvitella tuollaista eläytymistä. Jännittävää.