Elämä alkaa 42-vuotiaana

Pac-man on isompi pallura, joka hotkii pienemmän pallurat suihinsa.

42 vuotta on suomalaisten mediaani-ikä. Se tarkoittaa, että jos kaikki suomalaiset asetettaisiin jonoon vauvimmasta vaareimpaan, keskimmäinen kansalainen olisi juuri 42-vuotias. (Luku on kotoisin Tilastokeskuksesta, vaikka sitä ei suoraan verkkosivuilla luekaan.) Suurin osa suomalaisista on siis syntynyt vuoden 1970 jälkeen.

Ajatus tuntuu lähes mullistavalta. Välitön mielikuva ”tavallisesta suomalaisesta” tai ”suomalaisten suuresta massasta” johtaa edelleen ajatukseen yli viisikymppisestä ihmisestä. Sellaisesta, jolla on juuret maaseudulla ja omakohtainen yhteys ainakin yhteen maailmansotaan. Syytkin tälle ovat olemassa – lapsia ei yleensä ajatella ihmisinä olenkaan, vaan huomiota kaipaavina toukkina. Ehkä niistä jokin päivä kasvaa oikeita ihmisiä, kuka tietää.

Pac-man, Hugo ja Angry Birds ovat parempi kuvaus nykysuomalaisten lapsuudesta kuin käpylehmät.

Suurin osa suomalaisista aikuisista, niistä jotka äänestävät vaaleissa, käyttävät rahaa ja  tekevät utiliteettifunktionsa mukaisia kulutuspäätöksiä, on toki yli 42-vuotiaita. Ikä on vahvasti epäsymmetristä: vanhalla on rahaa ja valtaa, nuorella ei. Se on kuitenkin myös kaksiteräinen miekka. Vanha ihminen on väistämättä aiemmin kuoleva ihminen. Niin suuria kuin suuret ikäluokat ovatkin, samaan myllyyn nekin jälkiä jättämättä katoavat, ja paljon meitä nopeammin.

Mikäli liikeidea, sosiaalipoliittinen malli tai poliittinen liike, perustuu ainoastaan suurille ikäluokille, sillä voi mennä hyvin juuri nyt, mutta kyllä se kestävyysvaje vielä suut suppuun nuijii. Kaiken kestävän pitää perustua sille, että alle nelikymppisetkin pääsevät rattaille mukaan.

Vaan kuinkas käykään. Ainakaan Helsingin Sanomat tai Valtiovarainministeriö eivät ole ottaneet tästä ajatuksesta vaaria. Toistan itseäni viime vuodelta: mikäli laatujournalismi kohtelee kaikkia alle nelikymppisiä vaarallisena ja omituisena toisena, ei ole ihme, jos kielitaitoiset ja koulutetut alle nelikymppiset hylkäävät moiset lehdet.

Helsingin Sanomat kunnostautui tässä taas 2.6. tutkimalla kahden aukeaman verran tietokonepelien mystistä maailmaa – ne voivat olla hyvästä, mutta myös aiheuttaa vakavia ongelmia! Tästäpä ei ollut puhetta vielä 90-luvulla. Lasten peliaddiktio on vaarallinen, mutta harrastus voi olla myös hauska!

Haloo.

(Nuorisolaisten Nyt-liite sensijaan on samassa veneessä meidän muiden kanssa: eläkkeet kiinnostavat nyt, kun suurten ikäluokkien eläkemaksuihin ei voi enää puuttua.)

Politiikassa suomalaisten mediaani-ikää voidaan miettiä tulevaisuuteen varautumisen kannalta. Tästä näkökulmasta kaikki sellainen politiikka, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti tukea mediaanisuomalaista nuoremman kansalaisen elämän edellytyksiä on järkevämpää kuin sellainen, jolla siirretään tuloja nuoremmalta puolikkaalta vanhimmalle.

Tehdään ajatuskoe: mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos vanhustenhuolto lopetettaisiin tästä maasta kokonaan? Inhimillistä kärsimystä seuraisi valtavasti, monen perheen elämä menisi uuteen uskoon kun lastenhuoneeseen muuttaisikin isovanhempi huollettavaksi. Monet yksinäiset vanhukset kuolisivat kunniattoman ja kivuliaan kuoleman, liian aikaisin.

Mutta toisaalta. Mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos kaikki yhteiskunnan lapsille suuntaamat palvelut lopetettaisiin? Jos ei olisi enää neuvolaa, päivähoitoa, koulutusta. Silloin ei olisi enää sitä, mitä me kutsumme suomalaiseksi yhteiskunnaksi. Koko elämänmuotomme romahtaisi.

Suurin osa politiikan eliitistä ja ministereistä on iältään nelikymppisiä. He kuitenkin tietävät, että heidän mandaattinsa ja valtansa eivät tule nuoremmalta vaan vanhemmalta puolikkaalta. Kukaan ei tiedä tätä paremmin kuin toveri sosiaalidemokraatti.

Tämä näkyy hyvin hallituksen ja valtiovarainministeriön toiminnassa. Kun mandaatti tulee vanhemmilta, ei ”rakenteellista sopeuttamista” voi kohdistaa heihin. Kun VM julkaisee raportin, joka pohtii julkisen talouden kestävyyttä ja rakenneuudistuksia, se ei SANALLAKAAN puutu vanhoille ihmisille suunnattuihin palveluihin, vaan pohtii tulevien sukupolvien koulutustason laskua, huonompaa sosiaaliturvaa nuoremmille ihmisille, vähäisempää kodinhoidon tukea ja niin edelleen. Siis varallisuuden siirtoa kansan nuoremmalta puolikkaalta sen vanhemmalle puolikkaalle. Sitähän koko kestävyysvaje sananakin tarkoittaa.

Kiitoksia vain meidän alle 42-vuotiaan kansanpuolikkaan puolesta.

 

Kiitokset Pekka Tolvaselle, Tuukka Ylä-Anttilalle, Senja Laaksolle ja Erkka Mykkäselle kommenteista ja oikoluvusta!

Lukukausimaksut ja kouluttamattomien oikeudet

Haluan nyt kirjoittaa yhden argumentin pois alta. Lukukausimaksujen puolustajat esittävät aina välillä oikeudenmukaisuuteen ja ennen kaikkea köyhemmän kansanosan etuun vetoavan argumentin: kannattaa olla lukukausimaksut, koska silloin ne, jotka saavat koulutuksesta (taloudellista) etua itselleen, myös maksavat sen. Muuten kouluttamaton tai vähemmän koulutettu kansanosa (nk. ”työväenluokka”) maksaa ”eliitin” koulutuksen.

Näin ensi näkemältähän tämä näyttää siltä, että saattaisi toimiakin. Verotus kerää rahaa nin Jampalta sorvin äärestä kuin Mikaelilta, joka juuri viimeistelee avosydänleikkaustaan.

Tämän oikeudenmukaisuuden palan saavuttamisen ei kuitenkaan vaadita lukausimaksuja. Meillä on jo tällä hetkellä käytössä keino koulutuksen hinnan kohdistamiseksi taloudelisesti menestyneempään kansanosaan.

Sen nimi on progressiivinen tuloverotus.

Järjestelmä toimii kuin junan vessa. Ne, jotka kouluttavat itsensä pitkälle, tulevat noin tilastollisesti maksamaan tuloistaan paitsi absoluuttisesti enemmän, myös isomman osan takaisin yhteiseen rahalaariin. Nimenomaan taloudellista hyötyä ajatellen järjestelmässä on sekin nerokas puoli, että jos jollekin raukkaparalle käykin niin, että pitkän koulutuksen jälkeen päätyykiin huonompipalkkaisiin hommiin, häntä ei rankaista lisäsivistyksen hankkimisesta. Järjestelmän ainoat häviäjät ovat todella hyväpalkkaiset kouluttamattomat, joiden sitten katsotaan ihan vaan palkkansa perusteella olevan velvoitettuja kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin. Toisaalta, nämä lienevät useimmiten miehiä ja vielä useammin autoista pitäviä miehiä (kunhan nyt veikkailen), joten ehkä he voivat sitten ajatella kustantavansa enemmän tieverkon ylläpitoa omilla veroillaan.

Tämän järjestelmän yksi ominaisuus on, että se kannustaa yrittämään kouluttautumista, sillä siihen liittyvät taloudelliset riskit ovat pieniä, mahdollinen palkinto iso ja maksumieheksi joutuu vasta, jos ihan oikeasti jotenkin hyötyy.

Noin lopullisena ongelmana seisoo toki se, että tarpeeksi hyvin tienaavat pullahtavat systeemstä jos eivät ulos, niin ainakin sen ulkolaidoille siirtyessään pääomaverotuksen piiriin. Mutta se on ihan toinen keskustelu.

Meillä ei ole mitään hätää.

Nyt sitä tulee. Lukukausimaksunannaa jokaisen saataville. Toinen työryhmä ei tyydy edellisen tavoin vihjailemaan ja ehdottelemaan.

Mutta meillähän ei ole mitään hätää! Kokoomus on sanoutunut irti lukausimaksuista! SDP on sanoutunut irti lukukausimaksuista! Keskusta on sanoutunut irti lukukausimaksuista!

Nyt siis vain odotamme, että puolueet julkisesti sanoutuvat irti Lehikoisen työryhmän raportista.

Meillä ei ole mitään pelättävää. Maksuton koulutus on turvattu. Toistan, meillä ei ole mitään pelättävää. Maksuton koulutus on turvattu.

Mikä maksaa – paljonko maksaa?

Korkeakoulujen maksullisuutta vastustava facebook-ryhmä kerätä lotkautti hiukan päälle vuorokaudessa 23 000 jäsentä. Aika paljon. Koska ryhmän otsikossa on syyttävä sormi joka osoittaa kohti Kokoomusta, on ko. puolueen ja sen kannattajien keskuudessa syntynyt valtaisa halu saivarrella, ettei Kokoomus oikeasti kannata maksullista koulusta suomalaisille opiskelijoille. Katsotaanpa.

”Korkeakoulusäädöstöä olisi kuitenkin kehitettävä siten, että korkeakouluilla olisi mahdollisuus osallistua joustavasti liiketoimintaan sekä kohdentaa varojaan tuotteistamiseen. Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua. ”

”Suomalaisen koulutusviennin edistämiseksi on pidettävä yllä toimivia kotimarkkinoita.”

”Suomessa koulutusala on kansallisesti rahoitettua julkista palvelua eikä sitä vielä kunnolla
tunnisteta julkisessa rahoituksessa liiketoiminnaksi edes ulkomaille suuntautuessa”

”Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut) lisäisi koulutusviennin mahdollisuuksia ja korkeakoulujen toiminnan resursseja. Yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen maksullisuuden laajentamisesta on otettava kantaa seuraavaa hallitusta muodostettaessa.”

”Samojen maiden [Australia, Uusi-Seelanti] kokemukset ovat osoittaneet, että korkeakoulujen maksullisen toiminnan mahdollisuus (ml. lukukausimaksut) on ollut merkittävin yksittäinen tekijä korkeakoulujen aktivoimisessa kansainväliseen vientitoimintaan ja myös vientitoiminnan avulla uusien taloudellisten resurssien hankkimiseen.”

”Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen otetaan osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua.”

(lainaukset OPM:n raportista ja siitä kirjoitetusta tiedotteesta).

Joka voi noiden lainausten jälkeen tulla eteeni vakavalla naamalla sanomaan, että ”Opetusministeriö ei ole esittänyt lukukausimaksuja”, saa kyllä jonkun Mikael Lilius-erikoismitalin kultaisten lehvien ja Mannerheimin sääriluiden kera.

Raportissa kohdissa, joissa lukukausimaksuista puhutaan, ei rajata niitä koskemaan ainoastaan EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita. Tällä hetkellä yliopistojen on mahdollista myydä tilauskoulutusta ja periä ainakin tutkinoonjohtavista maisteriohjelmista maksuja EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Mitä mahtaa tarkoittaa ”maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut)” tässä kohtaa, ellei lukukausimaksuja? Mihin muuhun suuntaan sitä voisi laajentaa?

Lisäksi mikäli tässä raportissa oltaisiin haluttu olla ottamatta millään tavalla kantaa kotimaisten opiskelijoiden koulutuksen maksullisuuteen, se olisi onnistunut helposti. Olisi tarvinnut ainoastaan puhua ulkomaisille opiskelijiolle suunnatuista lukukausimaksuista yleisesti lukukausimaksujen sijaan. Raporttissa ei suinkaan oteta kantaa ainoastaan koulutuksen ulkomaille suuntautuvaan myyntiin, vaan painotetaan myös ”vahvojen sisämarkkinoiden olevan kysynnän perusta”.

Asiat eivät tapahdu sattumalta. Tällä hetkellä valtiohallinnon  työryhmät pohtivat ja kohta ehdottavat toisen tutkinnon maksullisuutta (Tanskanen, joka ei halua olla ”ulkopuolinen” yliopistolla)  ja ylipäätään kandin jälkeisten opintojen maksullisuutta. Koko  ajan pedataan tietä entistä maksullisempaan koulutusjärjestelmään. Tässä rapotissa vaaditaan yliopistoille yleisesti laajempaa oikeutta maksulliseen toimintaan. Koulut saisivat siis itse päättää maksullisuudestaan. Käytännössä puhe lienee Aalto-korkeakoulusta.

(Hauskana [tai siis erittäin surullisena] välihuomautuksena, olenko minä ainoa, jonka mielestä nämä sivut tuovat aivan mieleen nämä sivut?)

Summa summarum: kokoomuslaisen valtiosihteerin laatima, kokoomuslaisen miinisterin tilaama raportti esittää, että korkeakouluille pitäisi antaa suurempi valta maksullisuuden, ml. lukukausimaksujen käyttämiseen. Raportin fokus on koulutusviennissä, mutta myös sisämarkkinat huomioidaan. Missään kohtaa (tätä raporttia) ei rajata kotimaisia opiskelijoita maksujen ulkopuolelle, puhutaan ainoastaan ”julkisrahoitteisesta yliopistosta” Suomen korkeakoulujärjestelmän hyvänä puolena.

Loppu on poliittista peliä. Samalla tavoin kuin Suomi voi vallan mainiosti olla EU:n jäsen allekirjoittamatta Maastrichtin sopimusta voi Suomi ottaa käyttöön lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijiolle niiden valumatta myös suomalaisten opiskelijoiden iloksi ennen pitkää. Kokoomuspoliitikot sanoutuvat nyt julkisesti irti näistä omista ehdotuksistaan, mikä on toki ihan somaa. Minkään arvoisena sitä ei kuitenkaan tule pitää, sillä jostakin nämä ehdotukset syntyvät.

Onko lukukausimaksurahat säästössä?

Suomen korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus taitaa olla sitten selvitetty. Heljä Misukan luotsaama opetusministeriön työryhmä ehdottaa lukukausimaksuja korkeakouluihin koulutusviennin helpottamiseksi. Hesarin uutisesta ei suorastaan käy ilmi, hakeeko Misukka oikeutta periä nimenomaan koulutusviennin yhteydessä lukkukausimaksua, vai ylipäätään kaikilta halukkailta. Voipi olla, ettei tällä kysymyksellä ole sinänsä mitään väliäkään – tilanne, jossa toiset maksavat paljon ja toiset eivät mitään hajoaa joka tapauksessa nopeasti. Voin esittää veikkauksen, mihin suuntaan se hajoaa.

Olenko ainoa, jonka mielestä koko operaation logiikka on hiukan kummallinne? Että lukukausimaksut tekevät koulutuksesta sinänsä haluttavampaa? Itse olen jotenkin antanut kertoa itselleni, että yliopistot eivät usko lukukauimaksuista voivan tulla millään tavalla merkittävää tulonlähdettä yliopistoille – kysymys on imagopuuhastelusta. Minkälaisia ulkomaisia opiskelijiota me haluamme? Haluammeko keskinkertaisia ja maksukykyisiä vai lahjakkaita varallisuudesta riippumatta?

Miten olisi sellainen malli, jossa opiskelu Suomessa olisi ilmaista, mutta kriteerit ulkomaalaisille opiskelijoille olisivat kovat? Sisäänpääsy olisi vaikeaa, mutta sisään päästyään olisi opiskelu ilmaista ja järkevää.

Tässä ajatuksessa on yksi ilmeinen ongelma – se edellyttäisi niin laadukasta korkeakoulutusta, että joku oikeasti lahjakas haluaisi tulla tänne kylmän ja pimeään kärsimään. Kyllähän Californiaan menee huonompaankin kouluun – saati niihin loistaviin.

En myöskään tiedä, miksi haluaisimme kerätä sellaista ok-perusporukkaa ulkomailta sillä kustannuksella, että kotimainen ok-perusporukka jäisi enemmän pois yliopistoista. Näin lähes varmasti kävisi, jos opiskelulla olisi aiempaa rankempi hintalappu.

Hallinnossa trendi tuntuu olevan koulutukse ja luokka-aseman yhä tiukempi yhteensitominen. Valtiovarainministeriö on jo pitkään haikaillut ”koulutuksen investointiluonteen” selkeämpää esilletuomista – siis ajatuksen siitä, että koulutus on yksilön investointi itseensä eikä yhteiskunnan investointi itseensä. Mikäli Misukan raportti on indikaattori Opetusministeriön tulevasta linjasta, ollaan muutamien vaalien päästä tilanteessa, jossa meillä on sekä lukukausimaksut että lähinnä lainasta koostuva opinto”tuki”.

Onneksi minä valmistun sitä ennen – tämähän tuntuu olevan koko systeemin eetos. En usko stipendijärjestelmiin. Mikäli tämä on kehityssuunta, tulevat köyhemmistä perheistä tulevat lahjakkaatkin nuoret entistä todennäköisemmin valitsemaan jonkun toisen vaihtoehdon, toisen maan tai amk-tutkinnon.

Ja miksi nimenomaan muutamien vaalien päästä? Koska Bob Helsinki lienee edelleen Suomen paras mainostoimisto, ja se lienee ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.