Banaaninlastaajien maa

(Julkaistu kolumnina Ylioppilaslehdessä 6.9.2013)

2000-luvun piti olla Suomen kukoistuksen vuosituhat. Nokiasta virtasi maito ja hunaja. Koululaiset täyttivät monivalintatehtäviä ja todistivat, että Suomen peruskoulu on maailman paras. Pääsimme viimein eroon vaatteisiimme kiusallisesti tarttuneesta Itä-Euroopan tuoksusta. Halusimme olla Euroopan Japani ja Yhdysvallat.

Kunnes tultiin 2010-luvulle. Nyt maamme uudet painopisteet ovatkin koulutuksen ja huipputeknologian sijaan alkutuotanto, halpatyövoima ja koulutustason laskeminen. Nämä ovat niitä ”rakenteellisia uudistuksia”, joita meistä manataan esiin kuin saatanaa kuoripojasta.

Usko alkutuotantoon lähtee jefe-gallerian ylimmältä hyllyltä, kuten banaanivaltiossa kuuluukin. Presidentti Niinistön mukaan kaivosteollisuus on uusi Nokia. Sauli on tosissaan, sillä hän on itsekin sijoittanut rahojaan Talvivaaraan. Kaivosyhtiö käyttää sellaista biokasaliotusprosessia, jota ei ole vielä saatu toimimaan missään muualla maailmassa. Mutta meillä se onnistuu, ehkä!

Posiva sen sijaan haluaa haudata puolet Euroopan ydinjätteestä Suomen kallioperään nikkaroimaansa Onkaloon – tämä on banaanivaltion käsitys palvelutuotannosta.

Lisäksi käynnissä on liuta sosiaalisia uudistuksia, joilla Suomesta saadaan uskottavasti korkeintaan Euroopan Liberia.

Urpilainen, Katainen, EK ja Akava vaativat lähes yksissä tuumin yleistä ansiotason laskua, jotta suomalainen teollisuus muuttuisi kilpailukykyisemmäksi. Samaan aikaan Valtion taloudellista tutkimuslaitosta johtava Juhana Vartiainen ja vihreä tilastomaahinen Osmo Soininvaara kaipaavat Suomeen lisää matalapalkkatyötä. Valtiovarainministeriö puolestaan haluaa muuttaa opintotuen opintolainaksi, ja näkee siitä väistämättä seuraavan koulutustason laskun oikeastaan ihan hyvänä asiana.

Yksittäin tarkasteltuina jokainen näistä ehdotuksista on vain ajatus tuhansien muiden joukossa. Mutta yhdessä niistä muodostuu uusi uljas suunta koko Suomelle. Laskekaamme koulutustasoa, panostakaamme halpatyövoimaan, hautokaamme muiden ydinjätteet kallioperäämme. Hylätkäämme kaikenlainen haihattelu yliopistoissa ja startupeissa ja ryhtykäämme toimeen!

Kyllä Suomesta näillä eväillä banaanivaltion saa.

Kososen konserniohjaus ja näppärä valtio

”Kun ministeriöt pannaan ruotuun, valtionhallinnosta tulee pääministerin johtama virtaviivainen konserni, joka toteuttaa hallituksen strategiaa tehokkaasti, tuottavasti ja turhia kyselemättä. Joku insinööri voi olla vilpittömän innostunut, mutta minua hirvittää. Valtionhallinnossa on parantamisen varaa, mutta en silti tahdo, että Suomea johdetaan kuin Nokiaa.”

Kuva: Sitra

Näin kirjoitti Elina Grundström vuonna 2010 kaupptieteen tohtorin, Sitran yliasiamiehen Mikko Kososen pyrkimyksestä uudistaa suomalaista demokratiaa kohti notkeampaa ja reagointikykyisempää eli näppärämpää mallia. Vuoden 2013 syksyn kääntyessä alkuun lausahdus aiheuttaa vielä alkuperäistä ajankohtaa kalmaavampia värähdyksiä sielun perukoilla. Mikko Kosonen nimittäin haluaa edelleen ”uudistaa politiikan”, sillä ”Suomi ei toimi”. Mutta eipä toimi Nokiakaan.

Kososen käsitys demokratian uudistumisesta pitää sisällään lyhykäisyydessään pääministerin vallan kasvattamisen, pysyvän ministeriörakenteen rikkomisen ja etujärjestöajattelun lopettamisen. Puolueiden roolista Kosonen ajattelee seuraavaa:

”Vanhojen ideologisten asetelmien sijasta puolueet joutuisivat miettimään, millaisia arvopohjaisia ratkaisuja ne tarjoavat eduskuntavaaleissa kansan valittavaksi. Puolue voisi keskittyä esimerkiksi viiteen keskeiseen teemaan, joita se sitoutuisi ajamaan, jos pääsisi hallitukseen.”

Näissä ajatuksissa ei sinänsä ole mitään, mitä Sitra ei olisi tuonut julki jo 2010 raportissaan Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Tohtori, yliasiamies Kososelle ei voi sanoa muita terveisiä kuin että tervetuloa meille Kruununhakaan käymään vaikka vain yksi johdantokurssi mistä tahansa valtiotieteellisestä aineesta, poislukien kansantaloustiede ja tilastotiede. Sen jälkeen voi sitten esitellä näitä valtio-opillisia ajatuksia uudestaan. Tällainen ajattelu on joko täysin alkeellisen tietämätöntä demokratiasta ja valtionhallinnosta tai täysin häikäilemättömän ideologista. (Joku voisi myös kertoa minulle, miten ideologiat ja ”arvopohjaiset ratkaisut” eroavat toisistaan, ja ylipäätään miten monipuoluejärjestelmässä valitaan se suunta, johon järjestelmää kehitetään.)

Kyllähän tätä vuoden 2013 epäsikiöhallitusta muodostettaessa kaikki olivat yksimielisiä, että eurokriisi, sote-uudistus ja kuntamurha ovat niitä teemoja, joita hallitus sitoutuu ajamaan. Kaikki valtapuolueet vain halusivat ajaa niitä eri suuntiin, joista osa oli keskenään päinvastaisia ja osa kaikesta päätellen sojotti kohti viidettä tai kuudetta ulottuvuutta.

Valtiota on mahdollista johtaa kuin konsernia, mikäli eletään joko yksi- tai kaksipuoluejärjestelmässä. Sellaisissa maissa kuten Iso-Britannia tai Kiina, kaikki valta luontevasti ja huomattavasti pienemmillä ongelmilla keskittyy voittajan käsiin. Kun päähallituspuolue joko on ainoa hallituspuolue, ainoa puolue ylipäätään tai muuten vaan nauttii käytännössä absoluuttista valtaa, on näppäryyspolitiikalle paljon tilaa.

Niinpä ei olekaan mitään yllättävää siinä, että Kosonen Suomen kuvalehden jutussa haikailee mallia briteissä ”pääministerin kanslian vetämästä strategiaprosessista.” Vielä vuonna 2008 Kosonen ihannoi suoraselkäisesti Singaporea ja Etelä-Koreaa ja niiden kykyä ”integroidun konsernijohtamisen mekanismeja” hyödyntäen nostaa itseään ylöspäin globaalissa kilpailussa. Sanomattakin on selvää, että näiden maiden poliittinen järjestelmä on hitusen erilainen kuin Suomen.

Kosonen on entinen strategisen johtamisen tutkija ja Nokian strategiajohtaja, joten Suomen politiikan mallin hakeminen konserninjohtamisesta ei ole yllättävää. Jotain opittavaa julkisella sektorilla ja sen johtamisella näistä varmasti onkin. Esimerkiksi Sitran yirtys oppia Viron It-strategiasta on oikeasti kunnioitettavaa. Opin on kuitenkin tultava edes hitusen suomalaiseen demokratiaan soveltuvammiksi paloiksi pureskeltuina. Eikä se integroitu konsernijohtaminenkaan aina niin helppoa ole, edes liike-elämässä. Vielä 2008 Kososen oli helppo antaa haastattelulja, joissa kehuttiin Nokian strategista ketteryyttä ja hehkuteltiin, miten ”Nokia on ainut merkittävä mobiilimaailman toimija, joka pystyy kilpailemaan Googlen ja Microsoftin kanssa.

Sehän meni hyvin.

Kirjoitin vuosi sitten seuravan analyysin liittyen Sitran edelliseen demokratiankehittämisavaukseen:

”Demokratia ei ole yhteisten asioiden hoitamista eikä pelkkää mukavaa yhteistä tekemistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa valta kuuluu kaikille ja kaikille taataan mahdollisuus käyttää sitä. Niinpä demokratian ytimessä on – ja on aina oltava – vastakkainasettelu. Mikäli suomalaisilla ei olisi erimielisyyksiä vallan ja resurssien käytöstä, ei meillä olisi myöskään tarvetta demokratialle.”

Tähän ei lisättävää. Kiinassa ei ole tarvetta demokratialle.

Kiitokset Tuukka Ylä-Anttilalle oikoluvusta ja Jussi Nuortimolle näppärän valtion käsitteestä.

Elämä alkaa 42-vuotiaana

Pac-man on isompi pallura, joka hotkii pienemmän pallurat suihinsa.

42 vuotta on suomalaisten mediaani-ikä. Se tarkoittaa, että jos kaikki suomalaiset asetettaisiin jonoon vauvimmasta vaareimpaan, keskimmäinen kansalainen olisi juuri 42-vuotias. (Luku on kotoisin Tilastokeskuksesta, vaikka sitä ei suoraan verkkosivuilla luekaan.) Suurin osa suomalaisista on siis syntynyt vuoden 1970 jälkeen.

Ajatus tuntuu lähes mullistavalta. Välitön mielikuva ”tavallisesta suomalaisesta” tai ”suomalaisten suuresta massasta” johtaa edelleen ajatukseen yli viisikymppisestä ihmisestä. Sellaisesta, jolla on juuret maaseudulla ja omakohtainen yhteys ainakin yhteen maailmansotaan. Syytkin tälle ovat olemassa – lapsia ei yleensä ajatella ihmisinä olenkaan, vaan huomiota kaipaavina toukkina. Ehkä niistä jokin päivä kasvaa oikeita ihmisiä, kuka tietää.

Pac-man, Hugo ja Angry Birds ovat parempi kuvaus nykysuomalaisten lapsuudesta kuin käpylehmät.

Suurin osa suomalaisista aikuisista, niistä jotka äänestävät vaaleissa, käyttävät rahaa ja  tekevät utiliteettifunktionsa mukaisia kulutuspäätöksiä, on toki yli 42-vuotiaita. Ikä on vahvasti epäsymmetristä: vanhalla on rahaa ja valtaa, nuorella ei. Se on kuitenkin myös kaksiteräinen miekka. Vanha ihminen on väistämättä aiemmin kuoleva ihminen. Niin suuria kuin suuret ikäluokat ovatkin, samaan myllyyn nekin jälkiä jättämättä katoavat, ja paljon meitä nopeammin.

Mikäli liikeidea, sosiaalipoliittinen malli tai poliittinen liike, perustuu ainoastaan suurille ikäluokille, sillä voi mennä hyvin juuri nyt, mutta kyllä se kestävyysvaje vielä suut suppuun nuijii. Kaiken kestävän pitää perustua sille, että alle nelikymppisetkin pääsevät rattaille mukaan.

Vaan kuinkas käykään. Ainakaan Helsingin Sanomat tai Valtiovarainministeriö eivät ole ottaneet tästä ajatuksesta vaaria. Toistan itseäni viime vuodelta: mikäli laatujournalismi kohtelee kaikkia alle nelikymppisiä vaarallisena ja omituisena toisena, ei ole ihme, jos kielitaitoiset ja koulutetut alle nelikymppiset hylkäävät moiset lehdet.

Helsingin Sanomat kunnostautui tässä taas 2.6. tutkimalla kahden aukeaman verran tietokonepelien mystistä maailmaa – ne voivat olla hyvästä, mutta myös aiheuttaa vakavia ongelmia! Tästäpä ei ollut puhetta vielä 90-luvulla. Lasten peliaddiktio on vaarallinen, mutta harrastus voi olla myös hauska!

Haloo.

(Nuorisolaisten Nyt-liite sensijaan on samassa veneessä meidän muiden kanssa: eläkkeet kiinnostavat nyt, kun suurten ikäluokkien eläkemaksuihin ei voi enää puuttua.)

Politiikassa suomalaisten mediaani-ikää voidaan miettiä tulevaisuuteen varautumisen kannalta. Tästä näkökulmasta kaikki sellainen politiikka, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti tukea mediaanisuomalaista nuoremman kansalaisen elämän edellytyksiä on järkevämpää kuin sellainen, jolla siirretään tuloja nuoremmalta puolikkaalta vanhimmalle.

Tehdään ajatuskoe: mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos vanhustenhuolto lopetettaisiin tästä maasta kokonaan? Inhimillistä kärsimystä seuraisi valtavasti, monen perheen elämä menisi uuteen uskoon kun lastenhuoneeseen muuttaisikin isovanhempi huollettavaksi. Monet yksinäiset vanhukset kuolisivat kunniattoman ja kivuliaan kuoleman, liian aikaisin.

Mutta toisaalta. Mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos kaikki yhteiskunnan lapsille suuntaamat palvelut lopetettaisiin? Jos ei olisi enää neuvolaa, päivähoitoa, koulutusta. Silloin ei olisi enää sitä, mitä me kutsumme suomalaiseksi yhteiskunnaksi. Koko elämänmuotomme romahtaisi.

Suurin osa politiikan eliitistä ja ministereistä on iältään nelikymppisiä. He kuitenkin tietävät, että heidän mandaattinsa ja valtansa eivät tule nuoremmalta vaan vanhemmalta puolikkaalta. Kukaan ei tiedä tätä paremmin kuin toveri sosiaalidemokraatti.

Tämä näkyy hyvin hallituksen ja valtiovarainministeriön toiminnassa. Kun mandaatti tulee vanhemmilta, ei ”rakenteellista sopeuttamista” voi kohdistaa heihin. Kun VM julkaisee raportin, joka pohtii julkisen talouden kestävyyttä ja rakenneuudistuksia, se ei SANALLAKAAN puutu vanhoille ihmisille suunnattuihin palveluihin, vaan pohtii tulevien sukupolvien koulutustason laskua, huonompaa sosiaaliturvaa nuoremmille ihmisille, vähäisempää kodinhoidon tukea ja niin edelleen. Siis varallisuuden siirtoa kansan nuoremmalta puolikkaalta sen vanhemmalle puolikkaalle. Sitähän koko kestävyysvaje sananakin tarkoittaa.

Kiitoksia vain meidän alle 42-vuotiaan kansanpuolikkaan puolesta.

 

Kiitokset Pekka Tolvaselle, Tuukka Ylä-Anttilalle, Senja Laaksolle ja Erkka Mykkäselle kommenteista ja oikoluvusta!

Kohtauksia eräästä myyntipalaverista

Eräs kokoushuone Ruoholahdessa, joitakin vuosia sitten.

”…ja kuten näette, järjestelmä nostaa koko terveydenhuoltosektorin tehokkuuden uudelle tasolle.”

Liikanen vaihtoi painon jalalta toiselle, klikkasi kaukosäätimestä esiin päätösslaidin ja loi katseen yleisöönsä. Presis oli suunnattu E-reseptin, Suomen terveydenhuollon tärkeimmän kehityshankkeen, ohjausryhmälle.

Liikanen hymyili. Presis oli mennyt hyvin. Ilmeistä päätellen yksikään ohjausryhmän jäsenistä ei ollut ymmärtänyt sanakaan järjestelmän teknisiä ominaisuuksia kuvailevista osista.

”Kiitos hyvästä esityksestä, tämähän alkaa olla jo aika pitkällä… Yksi kysymys minulle tuli mieleen. Minähän en tästä tekniikasta niin ymmärrä, mutta siinä sivun 32 tienoilla sanoit, että tehokkuuta lisätään myös tiivistä ja selkeää ilmaisua suosivilla teknisillä ratkaisuilla, niin mitä se mahtoi tarkoittaa? Tämä e-resepti on kuitenkin tärkeä nimenomaan tiedon siirtämisen suhteen…”

Liikanen huokaisi sisäänpäin, jotta asiakkaat eivät näkisi sitä. Kysyjä oli ylilääkäri, demaritaustainen, jo alkujaan Taito Oy:n sisäisessä kartoituksessa  projektin onnistumisen kannalta ongelmaksi todettu.

”Kiitos, erinomainen kysymys! Entisenä valtion virastona meillä on vuosien kokemus julkisen sektorin järjestelmien rakentamisesta. Kaikkihan me tiedämme, ja tätä tulee itsekin tehtyä, että jos tilaa löysälle puheelle on rajattomasti, niin helpostihan sitä sitten lähtee tuottamaan sellaista sanotaanko tarpeetontakin tekstiä.

Niin me päädyimme sitten sellaiseen  ratkaisuun, että rajoitamme sitä tekstin määrä, joka reseptin kenttiin mahtuu. Tämä toiminto sijoitetaan ohjelmiston ytimeen. Tiiviimpi ilmaisu kannustaa oman toiminnan ja viestinnän jatkuvaan tehostamiseen. ”

Demari nosti kätensä uudelleen. Liikasen vasen silmäkulma alkoi nykiä, mutta kokeneena konsulttina hän jähmetti kasvolihaksensa myyntihymyyn ja puski eteenpäin.

”Niin… minä sitä vaan… että mahtuuhan sinne sitten kaikki tarpeellinen tieto… kun itsellä on tuota kokemusta kentältä ja välillä poti… asiakkaiden tilanteet ja lääkitys ovat, sanotaanko, monipolvisia…

Liikanen alkoi kyllästyä. Keskustelua oli jatkunut jo monta minuuttia. Hän iski ison vaihteen silmään.

”Tässähän pitää totta kai huomioida myös sitten nämä kustannusasiat, eli kun me ollaan jo nyt aikataulun tässä vaiheessa ja meillä alkaa olemaan nämä tietomallit ja puurakenteet jo valmiina, niin lisätilan etsiminen näihin kenttiin, sehän ei olisi aivan ilmaistakaan. Voidaan me totta kai tehdä näin, mutta silloin pilotointi venyy ja kustannukset totta kai nousevat samalla tavalla.”

Sanojen vaikutus oli toivotunlainen. Ylilääkäri kavahti taaksepäin ja valtiovarainministeriön edustaja pudisteli päätään lähes huomaamattomasti, mutta selkeästi.

Liikanen näki silmäkulmastaan, että mukana olevaa Lajusta hävetti hänen puheensa. Lajunen oli vielä nuori konsultti, kolmannen vuoden tuotantotalouden opiskelija ensimmäisessä kesätyössään.  Oikeastaan koko esitys perustui Lajusen tekemään slaididekkiin.

Lajusta hävetti, sillä kaikki mitä Liikanen sanoi, oli täyttä valetta. Liikanen ja Lajunen tiesivät täysin hyvin, että muuttaminen ei kestäisi edes puolikasta työpäivää, ja sen voisi hyvin tehdä vielä ylläpitovaiheessakin.

Liikastakin oli hävettänyt nuorempana. Vuodet julkisen sektorin it-järjestelmien konsultoinnissa ja myynnissä olivat kuitenkin karistaneet moiset tunteet pois. Koko sektorin liiketoimintamalli nimittäin perustui sekundan myymiseen ymmärtämättömille keiloille, ”huipputeknologian” kauppaamiseen pohjimmiltaan kirjoituskoneajassa eläväille ihmisille, joiden sihteerit hoitivat heidän sähköpostinsa.

Tässäkin tapauksessa olennaisempaa kuin projektin toimitushinta tulisi olemaan ylläpito- ja päivitystyö vuosien kuluessa. Liikanen tiesi täysin hyvin, että kun myöhemmin kävisi ilmi, etteivät kaikki tiedot mahdu reseptiin, hän voisi kävellä tähän samaan huoneeseen, näiden samojen ihmisten eteen ja läväyttää pöytään kymmenenkertaiset luvut. Tähän myös hänen palkkauksen kannustinjärjestelmänsä perustui. Näin tällaisilla hankinnoilla tehtiin rahaa.

Tilanne alkoi jo väsyttämään Liikasta. Lisäksi pitäisi ehtiä vielä käymään byroolla ennen kuin Taito Oy:n viinikerhon kokoontuminen alkaisi.

”Ellei kellään ole muuta kysyttävää, niin oletan, että voimme edetä projektissa näillä spekseillä. Voimmekin siirtyä tästä sitten tuohon naapurihuoneeseen, johon olemme varanneet vähän kuohuvaa ja pienet guudie bägit kaikille läsnäolijoille. On hienoa olla tekemässä Suomen terveydenhuollon tulevaisuutta!”

Aplodit, shampanjat, esirippu. 

(Mikäli hämmentää, lue tämä uutinen pohjustukseksi).

Kuntauudistuksen lähtökohdat väärät!

Hallituksen sopivasti presidentinvaalien jälkeen esiintuoma ehdotus Suomen tulevaksi kuntakartaksi on rakenteellisesti virheellinen. Siinä ehdotetaan nykyisestä kuntajaosta dramaattisesti poikkeavaa järjestelmää. Mikäli ehdotuksen rakenteelliset virheet korjattaisiin, olen varma, että ehdotus näyttäisi täysin erilaiselta kuin tällä hetkellä.

Selvityksessä ehdotetaan nykyisen kuntakartan rankkaa karsimista ja useiden perinteisten kuntien lopettamista ja liittämistä naapurikuntiin – jotka usein ovat kunnan ikiaikaisia vihollisia. Kuntaliitokset epäonnistuvat usein, sillä lähipalvelut katoavat, lasten koulumatkat pidentyvät, muinaiseen kantasuomalaisuuteen perustuvat identiteetit murtuvat ja huono moraali valtaa maan. Syntyvät suurkunnat ovat väistämättä hallinnollisia mörköjä vailla orgaanista perustetta.

Koko kuntauudistus pitäisikin tehdä aivan toisella tavalla, aivan erilaisilla tavoitteilla. Tässä on oma vaatimaton ehdotukseni:

Kuntauudistuksesta kaupunkiuudistukseen!

Kuten tässäkin blogissa on aiemmin todettu, nykymaailma ei suinkaan toimi maalaispitäjien, seurakuntien tai viljelysalueiden mukaan. Kaupungit ne ovat, jotka maailmaa pyörittävät. On aivan helvetin sama, onko Suomessa 300 vai 70 ”kuntaa”, jos kunnat joka tapauksessa koostuvat pääosin puusta ja pellosta ja asukkaat on ripoteltu pitkin poikin metsiä. Sillä on väliä, montako elinvoimaista kaupunkikeskusta meillä on.

Niinpä ehdotankin, että unohdamme näpertelyn kuntien määrän kanssa ja suosiolla luovumme ”lähipalvelujen” tuottamisesta pusikoihin ja pajukoihin. Tulevaisuudessa valtio voisi rahoittaa jonkin asuinkeskuksen palveluja ainoastaan, mikäli asuintiheys alueella olisi riittävän korkea. Raja voitaisiin vetää vaikkapa 20 000 asukkaaseen, sellaiseen mukavaan pikkukaupunkiin.

Kaupungit synnyttävät ideoita ja edistystä.

Kukin saisi edelleen asua missä lystää, mutta terveydenhuolto, koulut, poliisit ja muut keskittyisivät ihmisten lähelle. Tämä tuottaisi tiiviimpää yhteiskuntarakennetta, vähemmän ilmastokuormittavaa elämää koko maassa, lisää työpaikkoja palvelusektorilla, lisää taloudellista toimeliaisuutta koko Suomeen…

Näin voitaisiin todella taata lähipalvelut kaikille.

Lopuksi vastaukset usein esitettyihin kysymyksiin.

”Mutta koko maa on pidettävä asutettuna!” Ei ole. Ja! Näitä uusia kaupunkeja syntyy kuitenkin sinne tänne.

”Tämä on silkkaa fasismia! Ihmisten on saatava asua missä he haluavat!” Ja he saavat. Pitää vaan tehdä selväksi, että tietynlainen elämänmuoto on tulevaisuutta ja tietynlainen menneisyyttä.

”Tämä ehdotus tuhoaa lopullisesti maaseudun ja Suomalaisen Elämänmuodon!” Se on koko uudistuksen eksplisiittinen tarkoitus.

Näpertelyä

Kiitokset kuvan tuunaamisesta ja oikoluvusta Pekka Tolvaselle.

Viimeiset presidentinvaalit

Äänestin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Haavistoa. En riemusta kiljuen tai pupillit innosta kutistuen, vaan koska ajattelin Haaviston olevan potentiaalinen hyvä haastaja huomattavasti huonommille ehdokkaille. Taktikoin vaaleissa, olen viileesti cool ja ylpeä siitä.

Viileys ja cool kestivät noin kello 20.30 asti. Ennakkoäänten tultua tilanne oli vielä auki. Kun ääntenlaskennan kehitys alkoi näyttää yhä lupaavammalta ja lupaavammalta, tarttui hurmos minuunkin. Olin Tavastialla vihreiden kanssa. Eilen illalla se oli hyvä paikka olla. Jännitys, onni ja ilo todella ovat tarttuvia.

Tästä huolimatta, tai nimenomaan tästä johtuen, Suomen tasavallan presidentin valitseminen suoralla kansanvaalilla on parhaassa tapauksessa hölmöä, pahimmassa tapauksessa suorastaan järkyttävää kansan harhaanjohtamista.

Nämä presidentinvaalit teräväpiirtävät 2000-luvun median ja yhteiskunnallisen keskustelun rajat verkkokalvoillemme. Presidentinvaaleista on nostettu huomattavasti suurempi haloo kuin kaksista viimeisistä vaaleista yhteensä. Tämä ei ole ihme. Presidentin valinta suoralla kansanvaalilla pelkistää poliittisen todellisuuden sellaiseen muotoon, jota nykyinen julkisuus kykenee käsittelemään.

Tähän on kolme keskeistä syytä.

1) Presidentinvaaleissa päätetään yksilöstä

2000-luvun julkisen keskustelun todellisuus ei yksinkertaisesti ole kykeneväinen käsittelemään rakenteellisia asioita. Niinistöstä ja Haavistosta puolisoineen saa parempia kuvia kuin velkakriisistä tai geopolitiikan paluusta. Puolueelta on vaikeampi kysyä lempidrinkkiä.

Vaaleissa puolueenjohtaja joutuu aina edustamaan puoluetta. Presidentinvaaleissa enemmän vain itseään. Ehkä Arhinmäen tapauksessa tilanne oli erilainen – suosittu istuva puheenjohtaja voi vetää samalla rentoudella myös muissa vaaleissa.

2) Presidentinvaalit tarjoavat selkeät häviäjät ja voittajat

Faktat faktoina: ennen kuin meillä oli Big Brother, meillä oli presidentinvaalit. Ensimmäisellä kierroksella pudotetaan tylsemmät naamat, toisella kierroksella käydään selkeä kuningaskamppailu. Ei tarvitse odottaa hallitusneuvotteluja, kunnallispolitiikan diilejä, EU:n kasvottoman koneiston päätöksiä. Ei tarvitse ihmetellä, oliko äänellä nyt jotain vaikutusta johonkin vaiko ei. Ei tarvitse opetella ymmärtämään ”vaikeaa” suhteellista vaalitapaa.

Lopussa seisoo kaksi kilpailijaa vastakkain kuukausien työn seurauksena, ottaa toisistaan mittaa. Voittajaa ei tarvitse arvailla tai spekuloida. Voittaja on joko Niinistö tai Haavisto. Voittaja saa puoli valtakuntaa ja linnan. Prinsessa tai prinssi pitää olla omasta takaa.

Toki mikään tästä ei pidä oikeasti paikkaansa, mutta siihen myöhemmin.

3) Suomen presidentillä ei ole mitään väliä

Suomen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kaksinapainen ja kaksitasoinen. Suurin valta on pääministerillä ja siitä mutkan kautta tämän hallituskoalitiolla – tällä hetkellä siis käytännössä Kataisen ja Urpilaisen puolueiden sisäpiireillä. Valtakunnan tasolla toinen napa on Brysselissä. Suomen EU-joukkue säätää politiikan toista tärkeää ulottuvuutta, jossa  toki myös pääministerillä ja ulkoministerillä on vahva osansa. Tärkeä on myös kunnallistaso, jossa asiat säädetään samalla tavalla puolueiden sisäpiirien avulla.

Presidentillä on tällä hetkellä muutama tärkeä tehtävä ulkopolitiikassa, toki, mutta nämä tehtävät eivät ole missään suhteessa presidentinvaalien ympärillä käytyyn keskusteluun ja julkisuuteen. Helsingin kaupunginjohtaja vaikuttaa paljon, paljon enemmän kaikkien pääkaupunkilaisten ja ehkä jopa suomalaisten elämään – ja hänet valitaan kuitenkin todella epäseremoniallisesti puolueiden välisellä sopimuksella.

Summa summarum: presidentinvaalit kiinnostavat, koska niillä ei ole mitään väliä mutta niiden formaatti sallii viihteellisen revittelyn ja kansalaisvelvollisuuden arvokkuuden yhdistämisen. Vähän kuin saisi Kekkosen BB-taloon. Tai ehkä jopa, Mäntyniemi on og-BB, alkuperäinen pudotuspeli. Big Brother ei viihteellistä politiikkaa vaan lainaa sen viihteellisintä rakennetta.

Mielestäni presidentin nimitysoikeuden voisi poistaa ja ulkopolitiikan hoitamisen ja edustamisen tehtävät siirtää eduskunnan valitsemalle henkilölle. Tämä voisi nimeltään joko presidentti tai eduskunnan puhemies. Whatever.

MUTTA.

Preisidentinvaaleissa käydään monenlaista tärkeää symbolista kamppailua. Vaikka kuusi ehdokasta putosikin jo skabasta, vain yksi hävisi. Alla analyysi siitä, mitä kukin puolue tai ehdokas voitti symbolisen kamppailun saralla.

ARHINMÄKI ja Vasemmisto vetivät erittäin hyvin. 5,5 prosenttia on Vasemmistoliitto-nimisen puolueen oman ehdokkaan paras tulos presidentinvaaleissa. Puolueella ei edes ollut omaa ehdokasta kaksissa viime vaaleissa! Puolueen uhkapeli onnistui siis täydellisesti. Natosta keskusteltiin, tulos lähestyi Lipposta, olisi ylittänyt sen kirkkaasti, mikäli kamppanja olisi aloitettu aikaisemmin ja tehty hurmoksella. Kuitenkin Haavisto meni Väyrysestä kirkkaasti ohi. Paavo Arhinmäki on Helsingin suosituimpia poliitikkoja, ja positio kunnallisvaaleihin on loistava.

Paavon johtamaa ja kasvottamaa Vasemmistoliittoa ei voi enää pitää auringonlaskun puolueena.

VÄYRYNEN on eeppinen sankari. Toimen mies. Maaseudun Jeesus. Jeesuksen sandaalit. Herra talossa, tosin jatkossakin vain omassaan. Väyrynen ilmoitti olevansa ehdolla – kukaan ei uskonut. Väyrynen ilmoitti kisaavansa tosissaan toisesta kierroksesta ja presidenttiydestä – kukaan ei uskonut. Väyrynen myi herkullisia mukeja – mitä? Väyrysen yli 17 prosentin kannatus on ennen kaikkea suvereenin henkilökohtaisen taidon osoitus.

Näissä vaaleissa, piti siitä tai ei, Väyrynen saattoi yksin pelastaa Keskustan ja palauttaa Perussuomalaiset nk. omalle paikalleen. Väyrysen voitto oli varmasti jonkinlainen tappio miehelle itselleen (melko suurikin, todennäköisesti), mutta suoranainen riemuvoitto Keskustalle.

BIAUDET, ESSAYAH ja SOINI tekivät kaikki ”tarpeeksi hyvän tuloksen” omalle puolueelleen. Biaudet’lla olisi ollut mahdollisuuksia ilman Haavistoa, tässä asetelmassa ei juuri tämän enempää. Monet RKP:n taustavaikuttajat olivat Niinistön takana myös rahoineen. Essayah oli olemassa. Soini sai peruskampanjalla peruskannatuksen eikä ollut vaarassa joutua pois oppositiojohtajan paikalta. Ei selvästi Timoa paljoa napannut tämä kampanjointi.

Vaaleissa hävisivät ainoastaan PAAVO LIPPONEN ja SDP. Yli kolmenkymmenen presidenttivuoden jälkeen alle seitsemän prosentin kannatus? Seriously? No, eipä tämä varmaankaan kellekään mikään yllätys ollut. Lipponen oli totaalisen väärä valinta demareiden ehdokkaaksi. Jo Urpilainen olisi vetänyt yli 10 prosenttia. Pöö vaan sinnekin, tervemenoa eläkepäiville. Älä kiltti kirjoita sinne Turun Sanomiin enää, ne kolumnit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

Suurimmat voittajat olivat toki PEKKA HAAVISTO ja VIHREÄT. Suomessa on nyt (todennäköisesti) lähes kaksinkertainen määrä joskus vihreitä äänestäneitä. Näillä asioilla on väliä.

* * *

Lopuksi lainaan Erkki Perälää: ”Kun tällainen instituutio nyt kuitenkin on olemassa, ja nauttii vieläpä kansalaisten suurta suosiota, presidentti voi halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin merkittävästi puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan.” Ehkä vielä enemmän kuitenkin presidentti vaikuttaa silkalla olemisellaan. Ei ole paljon rummutettu arvojohtajuus realisoitunut Halosenkaan kaudella. Sillä, kenet valitaan, on kuitenkin suuri symbolinen merkitys. Jätetään kokoomuslaiset presidentit sinne minne ne kuuluvat, 50-luvulle. Vasemmistolaiselle tulevaisuuteen katsovalle valinta Niinistön ja Haaviston välillä on selvä. En edelleenkään seiso hurmahenkisesti Haaviston joukoissa – mutta hyvin mielelläni murtaisin cooliuteni ja viileyteni uudestaan kahden viikon kuluttua kello 20 ennakkoäänten saapuessa.

Koska kamppailua käydään jälleen kansalaisliikkeen ja suurpääoman välillä, on toisella puolella aivan hirvittävästi paremmat resurssit kuin toisella. Minä ajattelin lahjoittaa jonkin pientä Haaviston kampanjaan.

Ja silti toivon, että joutuisin ajatelemaan näitä asioita viimeistä kertaa. Että nämä olisivat viimeiset presidentinvaalit.

Parempi yliopisto!

Tajusin videoita tehdessäni, että oikeastaan minulla on kulttuurin, politiikan ja Kaivopihan lisäksi neljäskin vaaliteema: parempi yliopisto. Vähän samalla tavalla kuin HYYkin, koko Helsingin yliopisto on iso lupaus.  Se antaa melko paljon, mutta voisi antaa vielä paljon enemmänkin. Kirjoittelin seuraavaa huomenna jakoonlähtevään flaijeriini:

Parempi yliopisto!

Yliopisto on murroksessa, mutta mihin suuntaan? Meidän opiskelijoiden pitää olla vahvasti mukana tekemässä yliopistostamme parempaa paikkaa opiskella, tutkia ja kehittää koko maailmaa. Tarvitsemme ohjausta ja kontaktiopetusta, yhteiskuntaan avautumista ja ehkä jopa pienempiä ryhmiä. Kaikkein parhaiten oppiminen tapahtuu aktiivisen, kiinnostuneen ja paneutuneen ryhmän toimesta – mielellään osaavassa opetuksessa.

Käsittelin käytännössä samoja läppiä kolmannessa vaalivideossani:

Näihin liittyy oikeita isoja ongelmia. Toisaalta kaikille on hyötyä sivistymisestä ja akateemisista opinnoista. Sivistys ja sen leviäminen tekee maailmasta paremman paikan. Toisaalta, opiskelu ja oppiminen olisi paljon parempaa yliopistossa, joka ottaisi sisään vähän vähemmän opiskelijoita. Eikä opiskelu suinkaan olisi parempaa ainoastaan huipuille, vaan kaikille.

Olin yläasteella, jossa ei ollut tasoryhmiä. Oli kuitenkin mahdollista ottaa valinnaista matematiikkaa, ja koska suonissa virtaa geekin veri, tällaiseen toki tartuin. Kahdeksannella luokalla meillä oli sitä joka toisessa jaksossa pari tuntia viikossa, erillisen porukan kanssa. Teimme jotain, josta oli ehkä jotain hyötyä, ehkä ei.

Yhdeksäs luokka olikin sitten ihan eri pallopeli. Meidät valinnaista matematiikkaa valinneet kasattiin yhdeksi ryhmäksi, meillä oli kaikki matematiikan opetus yhdessä ja vielä yksi ekstratunti päälle. En ole koskaan oppinut matematiikkaa niin paljon, enkä yrittänyt niin tosissani opiskella sitä. Kaikki olivat jokseenkin kiinnostuneita, kaikki olivat riittävän lahjakkaita (toiset selvästi lahjakkaampia kuin toiset), ilmapiiri pakotti ottamaan homman tosissaan ja etisimään paitsi hauskuutta, myös omia rajojaan.

Vitsi on siinä, etten ole erityisen lahjakas matemaattisesti. Löysin joskus tieni kaikenlaisten derivaattojen ympäri, ei siinä mitään, mutta muut ihmiset siitä ryhmästä päätyivät matikan laitokselle, TKK:lle, useampi lääkikseen.  (okei, ehkä meidän yläasteella ylipäätään oli jokseenkin valikoitunutta jengiä). Mutta pointti säilyy: tiukempimeininkinen, ehkä hiukan pienempi yliopisto (tai vaikka vain pienemmät ryhmät: muutama homman tosissaanottava voi oikeanlaisessa porukassa lietsoa muistakin irti tällaisia viboja) voisi olla todella paljon siistimpi paikka opiskella, ei pelkästään huipuille, vaan kaikille seulan läpäisseille.

Mutta, mutta. Tarkoitus ei ole sanoa,  etä HY:n pitäisi jotenin radikaalisti nyt leikata sisäänottoa. Näen vallan hyviä puolia myös laajemmassa sivistyksessä. Kumpaa pitäisi priorisoida? Pitäisikö etsiä kompromissia, harjoittaa vähän lineaarista optimointia (jäi matikanopetuksen fiilistely näemmä päälle) vai yrittää löytää jokin rohkea ratkaisu?

Vastauksia otetaan vastaan.