Europan tähtien alla

EUROPA_2448442bEnnen kulunutta surullista kaksiviikkosta en tiennyt olevani EU-ihminen. Nyt se on päivänselvää. Tänä kohti sotaa hitaasti mönkivänä aikana EU:n kaltaiset projektit ja rakenteet ovat olleet niitä hyviä asioita, joihin ripustaa toivoa – nimenomaan ideoiden ja uskon tasolla, päivänpoliittisen idiotismin yläpuolella.

Asiantilojen sijaan me havaitsemme aina muutoksen, ja niin nytkin. EU:n edustama toivo on ollut luonteeltaan kuin happi, sen olemassaolon huomaa vasta kun se imetään pois huoneesta ja hengittäminen käy asteittain vaikeammaksi.

On surullista nähdä kuinka Syriza epäonnistui, vaikka se lieni kirjoitettu keltaisiin tähtiin sinisellä pohjalla jo ennen kuin Ateenassa äänestettiin. Neuvottelutaktiikasta ja persoonallisuuksista voi olla mitä mieltä vaan, mutta ainakin Syriza ryhtyi mielettömään yritykseen koko EU:n asenteen ja toiminnan muuttamiseksi astetta inhimillisemmäksi. Sehän heidän tavoitteensa koko ajan oli, pelastaa itsensä pelastamalla meidät kaikki. Nyt kuitenkin käy toisin päin, he tuhoavat itsensä ja meidät siinä samalla.

Jälkeenpäin on aina hyvä sanoa, oliko jokin taktinen liike hyvä vai huono. Tällä viisaudella varustettuna on ilmiselvää, että Syrizan kansanäänestys oli karmiva virhe, vaikka sen puolesta olisikin mahdollista löytää myös hyviä argumentteja. Alexis Tsipras kiroaa itseään lopun ikäänsä, ettei eronnut kaksi viikkoa sitten. Tai kuka tietää, neuvotteluissa nimittäin esiintyvät edelleen Schrödingerin velkahelpotukset, jotka ovat samaan aikaan vahvasti elossa ja täysin kuolleet. Aikanaan aaltofunktio kaatuu ja vapautuvat vesimassat hukuttavat meidät kaikki.

Nyt Saksa ajaa Kreikan ulos, ehkä eurosta, ehkä EU:sta. Syrizan eurooppaprojekti oli kunniakas, mutta puolueen vanhakantaiselle venäjämieliselle siivelle Moskova saattaa sittenkin olla Brysseliä lähempänä. Tätä odotan lähinnä kauhulla ja toivon olevani väärässä.

Täällä Suomessa havaitsemme vasta nyt, mitä Soini sai hallitusneuvotteluissa suostumalla kaikkeen perussuomalaisten periaatteden vastaiseen kyykytykseen. Soini sai Suomen EU-politiikan johtajuuden. Tämä sai kokoomuksen ja ennen kaikkea Stubbin pettämään koko eurooppalinjansa, samalla tavalla kuin Syrizan pöydälle nyt antama tarjous käytännössä pettää koko Syrizan vaalikampanjan ja olemassaolon tarkoituksena. Tarjous on lähes identtinen kansanäänestyksessä hylätyn ehdotuksen kanssa, mutta silti hymynsä ja itsekunnioituksensa kadottaneen Stubbin mielestä kelpaamaton.

Pitää muistaa myös, että ei Suomi näitä päätöksiä tee. Olemme ikuinen mallioppilas, eivätkä mallioppilaat tee itsenäisiä päätöksiä vaan seuraavat. Vaikka kantamme olisi Euroopan tiukin, sen sanelevat Saksan Schäublen ilmeet. Seuraamme Saksaa, kuten olemme aina tehneet, riippumatta siitä kuinka viisasta se on ollut. Ehkä Schäuble voisi eläköityä Suomen kuninkaaksi?

Meidän tiukka linjamme voi aiheuttaa meille ainoastaan vahinkoa. Ajoin junalla autioituvan Salon läpi, joka oli varmaankin aikanaan ihan hyvä paikka globaalissa kapitalismissa toimimiseen, mutta joka kannattaisi nyt lähinnä sulkea. Toivottavasti me keksimme jotain kännyköiden jälkeen, jotain paperin jälkeen, jotain tavaroiden liikuttelun jälkeen. Toivottavasti me keksimme itsellemme tulevaisuuden Meitä kohtaan ei tulla armoa tuntemaan. Päästäisiköhän Tsipraksen Kreikka Suomen Naton jäseneksi Venäjältä saamansa avun jälkeen?

Nyt odotamme. Euroopan tuulet ovat arvaamattomat, ehdottomat aikarajat ehdollisia ja euroseteleissä lukee edelleen ΕΥΡΩ. Ehkä tuulet tänään, huomenna, 20.7. puhaltavat muutaman niistä myös Attikan niemimaalle, ehkä eivät. Ehkä näemme drakman paluun ja huudamme tuskasta sairaaloihinsa ilman lääkkeitään kuolevien vanhusten kanssa.

Ja ehkä yksi näistä vanhuksista, harmaa, rypistynyt, kunnianpäivänsä kauan sitten nähnyt, ratsasti aikanaan Kreetalle jumalaisen valkoisen härän selässä, auringon pyyhkiessä hänen valtakuntansa rantoja. Hänen nimensä oli Europa.

Absurdi lama eli Sattumia ja Kom-melluksia

Tämä teksti käsittelee lopulta Kom-teatterin uutta näytelmää, mutta intro lipsahti perusteellisehkoksi.

356320_origAbsurdi on vaikea kirjallisuuden ja taiteen laji. Kuka tahansa osaa kirjoittaa, että Ivan Ivanovits kiskaisi Stepan Stepanovitsiä käkättiin yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei vielä ole erityisesti taidetta tai edes erityisen absurdia – onpahan vaan sattumus.

Sattumien suurin mestari on itseoikeutetusti Daniil Harms, jonka Sattumissa tapahtuu pinnalla juuri tämän tyyppisiä asioita. Seuraa sitaatti.

Sininen vihko n:o 10

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
    Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
    Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
    Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.

Teksti on toki hyvä pintatasollakin – se on täynnä pieniä maukkaita asioita – sekä hyvin absurdi, sillä kertoja ikäänkuin hukkaa kertomuksensa kohteen kesken kertomusta. Itse olen aina ajatellut, että tällä proosanpalalla on myös syvempi merkitys. Daniil Harms eli ja kirjoitti Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänen tarinoissaan kertomuksen henkilöt katoavat kesken tarinan ja sitten on parempi, ettei heistä puhuta sen enempää. Tai sitten päähenkilö saattaa ilmoittaa jotakin seuraavan kaltaista, kuten Sattumassa Kapusiinimunkki:

Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia.

30-luvun neuvostoliitossa puhe Keskuskuopasta jonne lapset heitetään ja päälle sammuttamatonta kalkkia oli absurdi vitsi lähinnä siksi, että se oli pakko ottaa absurdina vitsinä. Muuten rupeaisi itkettämään tavalla, joka ei heti ottaisi loppuakseen.

2557335_orig

Lauri Maijalan toinen(?) ohjaus Kom-teatterin taiteellisena johtajana on näyttämösovitus Daniil Harmsin Sattumista. Lauri Meri kirjoitti näytelmästä seuraavasti Helsingin Sanomissa:

Kom-teatterin lavalla veri lentää, oksennus roiskuu ja ripuli raikaa, mutta temmellys on jokseenkin hajutonta ja mautonta. (…) Ennen kaikkea esitys julistaa, että osataan sitä meillä Kom-teatterissakin. Peruukit, viikset, sukupuoliroolit ja esitettävien hahmojen olemus vaihtuvat yhtä vinhaa tahtia kuin näyttämöllä esitetyt sattumukset. (…) Katsojan aika kuluu rattoisasti näyttelijöitä tunnistaessa, ja välillä laskuissa menee sekaisin tapahtumiin sotkeutuvien luonnollisen kokoisten nukkejen takia. Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Absurdin pinta on absurdia ja Komin kohellus on kohellusta, mutta merkitys löytyy jostain oksennuksen ja paskan, väkivallan, seksin ja naurun tuoltapuolen. Tällä kertaa Maijala on rakentanut merkityksen muutamalla selkeällä mutta hienovaraisella viitteellä, jotka ovat Meriltä menneet ohi.

Tai hienovaraisella ja hienovaraisella. Koko näytelmän puvustus on, Oskari Onnista lainatakseni, tribuutti Pultti-Boysille, aina super-rasistista nunnuka-hattua ja hassua murretta myöten. Näytelmän alussa kuullaan katkelma Sepi Kumpulaista, lopussa Loton vanhaa tunnaria. Samaan aikaan mummelit odottavat vuorojaan odotushuoneessa ja sen saatuaan hyppäävät ikkunasta ja Kapusiinimunkki haaveilee keskuskuopasta.

Näillä viilloilla Kom ja Maijala kytkevät 90-luvun laman, nyky-taantuman ja alkuajan Neuvostoliiton absurdiudet osaksi samaa pakettia. Absurdin kokemus syntyy maailman mullistuessa nopeammin kuin mihin ihmisen todellisuusvastaanottimet pystyvät mukautumaan. Absurdin kokemus syntyy siitä, että se, mitä pidimme erottamattomana ihmisarvona, ei sitä olekaan. 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa synnytettiin paitsi uutta yhteiskuntaa, myös uutta ihmistä – eikä siinä prosessissa paljoa yksittäisten ihmisten tai perheiden henki painanut.

1990-luvun lama synnytti paitsi Pultti-Boysin ja muun aivan luokattoman huonon, rasistisen ja kämäisen sketsiviihteen, myös uuden Suomen. 1980-luvun laajentuvasta vasemmistovetoisesta hyvinvointivaltiosta siirryttiin massatyöttömyyteen ja avoimempaan yhteiskuntaan – täynnä mahdollisuuksia mutta myös epätasa-arvoa. Muutos ei toki sellaisenaan vertaudu Neuvostoliiton syntyyn, mutta jokin Suomi purettiin ja uusi suomalainen ihminen synnytettiin.

Maijalan edellinen ohjaus Komissa, Vallankumous, oli ehkä pakollinen kasarisukupolven kommunistin läpikäynti omasta positiosta suhteessa ”vuoden 1918 tapahtumiin”. Moninainen, mutta selkeän vasemmistolainen. Ehkä Maijala etenee kronologisesti? Sattumia tekee lähtökohdiltaan pesäeroa Neuvostoliittoon ja autoritaristis-absurdistiseen vasemmistoon, mutta myös kysyy: mikä on nyt absurdia? Mikä muuttuu nopeampaa kuin todellisuuden havaitsemiskyky? Mikä on samaa kuin 1990-luvun lamassa?

Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Kuvat Kom-teatteri.

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, ”Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä ”Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Tekstejä ja teatteria

Kirjoitin keväällä pienen näytelmän. Nyt se on Mysteeriteatterin ohjelmistossa, esityksiä on ensi tällä ja ensi viikolla. Kannattaa mennä katsomaan, se on hyvä!

Prosessi oli jännittävä. Tai paremminkin, en osallistunut prosessiin millään tavalla. Koko syksy on ollut (ei vähiten vaalien vuoksi) melko kiireistä säntäilyä, joten kävin kerran kahvilla näytelmän ohjanneen Sannan kanssa, juttelin mukavia ja tulkitsin, ja seuraavan kerran olin läsnä vasta ensi-illassa.

Tuli siis annettua ohjaajalle paljon valtaa ja vastuuta. Ideaalitilanteessa olisin itse enemmän mukana prosessissa, mutta nyt se ei ollut aikataulusyistä mahdollista. Koska tiesin, että pysty oikeasti panostamaan, annoin saman tien kaikki ohjat ohjaajalle. Ärsyttävin tilanne olisi ollut se, että olisin jotenkin jarrutellut ohjaajan visiota, mutten olisi kuitenkin omalla substanssipanostuksellani voinut esittää todellisia vaateita. Valta on aina sillä, joka tekee.

Muutamassa kohtaa mukanaolo olisi kuitenkin tehnyt näytelmälle hyvää. Jo heti ensimmäisellä kuulemalla huomasin muutaman kohdan, joissa teksti ei lopulta oikein toiminutkaan. Saksia olisi pitänyt, ja tappaa kultasiaan. Sen olisi voinut tehdä.

Muuten oman tekstin näkeminen lavalla tuntui taas pitkästä aikaa todella hyvältä. Edellinen kerta oli vuonna 2002…

Lisäsin tähän blogiin (vai näille nettisivuille?) oman sivun kirjoittamilleni teksteille.  Yritän laiskahkosti kerätä sinne, jos en nyt kaikkia niin ainakin useampia vähän parempia kirjoittamiani tekstejä. Näitä näemmä syntyy melko usein.

Laitoin sinne myös tuon näytelmän käsikirjoituksen. Käykää ihmeessä katsomassa se, ja kommentoikaa. Tai kommentoikaa tekstiä, jos että ehdi teatterielämyksiä hankkimaan. Samassa illassa on myös toinen pienoisnäytelmä, Shakespiere & Company.

Kansallisteatterin lavastus

Suomen Kansallisteatterilla on todella hyvät lavastajat. Kävin muutaman viikon sisään katsomassa kolme näytelmää, Paavo Westerbergin Kotiin ennen pimeää, Sofi Oksasen Puhdistus, ja Nikolai Gogolin/Janne Reinikaisen Reviisori.

Kaikissa kaikissa näissä lavasteet olivat suorastaan erinomaiset. Kotiin ennen pimeää pyöri viidellä näyttelijällä ja tapahtumapaikka säilyi koko ajan samana, sekalainen saaristotalo pöndellä. Kuitenkin pienillä muutoksilla, lasisermien siirtelyllä, yhdellä sohvalla ja portaikolla saatiin aikaan erilaisia tunnelmia ja todellista tilan ja ajassa tapahtuvan muutoksen tuntua. Tila kehysti henkilöt, ja henkilöistä eikä mistään muusta oli kyse.

Puhdistuksessa lavastus oli samansuuntainen, sama talo nimittäin toimi tapahtumapaikkana eri vuosikymmeninä. Oikeastaan lavastus oli vielä parempi: vesielementti, tyylikkäästi sanomalehdillä ja propagandajulisteilla päällystetty seinä, erilaiset luukut ja tietty kuumottava liike toimivat hyvin tunnelman mukana, painostaen tai vapauttaen pienillä arkisilla yksityiskohdilla.

Parasta ehkä kuitenkin oli Reviisorin karnevaalilavastus, absurdi loppumaton käytävä, heinäpaalit, liikkuvat sängyt, lentävät näyttelijät… Siinä kyllä silmä lepäsi. Samoin suunnattomassa muovisohvassa ja kuplia sylkevässä kylpykiulussa jonne arvon Reviisori päätti oottaa ja pulahtaa. Todella kekseliästä, värikästä ja kokonaisuuden osana toimivaa. Lisäksi minun sielussani on aina erikseen paikka pyörivän näyttämön käyttämiselle juuri sinä – pyörivänä näyttämönä, jossa näyttelijät liikkuvat lattian pyöriessä. Se toimii.

Ai että miksi kirjoitan pelkästään lavasteista? Sen takia, että mieleni kovasti tekee kirjoittaa jotain positiivista, eikä se muuten olisi kovin helppoa. Tai ehkä näyttelijöistä, ne olivat myös hyviä kaikissa näytelmissä. Muutoin – kaksi ensimmäistä kohtalaisia/keskinkertaisia ja Reviisori tuskastuttavan huono.

Mikä mahtaa vaivata suomalaista teatteria? Näytelmät kestävät järjestään (tai ainakin nuo tuossa) väliaikoineen sen vähän päälle kaksi tuntia. Näin siis varsinaisen näytelmäaineksen pituudeksi tulee noin kaksi tuntia. Tämä on myös jokaisen Hollywood-draaman kesto. Luulisi, että suomalaiset nuoret näytelmäkirjailijat (Oksanen, Westerberg) olisivat joskus nähneet Hollywood-elokuvan poikineen, mutta ei näköjään.

En siis tarkoita, että ne olisivat jotenkin yleisesti parempia tai taiteellisempia tai tärkeämpiä tai mitään, ei suinkaan, pointsi on paljon yksinkertaisempi. Jokainen aloitteleva amerikkalainen käsikirjoittaja tietää, että myös ensimmäisen tunnin aikana pitää tapahtua mielenkiintoisia asioita. Joko tekstin eli dialogin pitää olla loistavaa a’la Tarantinon Death Proof, tai sitten voi olla menoa ja meininkiä, kauniita lavastuksia ja hienoja kuvia… Ja näiden lomassa voidaan kehitellä hahmoja ja rakentaa ristiriitoja kohti lopun yhtä suurta paljastusta.

No, tämä on mennyt näiltä suomalaisilta ihan ohi. Sekä Kotiin ennen… että Puhdistus nojasivat molemmat pohjimmiltaan yhteen jippoon, tiettyjen menneisyyden tapahtumien aukipurkautumiseen, ja molempien ensimmäiset puoliajat olivat suorastaan tylsää katsottavaa. Dialogissa ei tapahtunut mitään mainittavaa, nappuloita vain aseteltiin paikoilleen vähän liiankin ilmeistä loppuratkaisua varten, eivätkä edes hyvät lavasteet pelasta 60 minuuttia arkirealistista puhetta ja lässytystä. Shakespiere voi tehdä näin, koska vaikka Othello sanoisi käyneensä kaupassa, se kuulostaa maagiselta ja ihmeelliseltä silosäkeellä sanottuna.

Näissä molemmissa oli kuitenkin hyvätkin puolensa. Puhdistus oli lopulta kuitenkin melko rankka, aihe tosi hyvä ja intensiteetti lopussa kova. Jälkimmäinen puoliaika kyllä sitten toimikin, kun oli pedattu kunnolla. Myös Elena Leeveä on aina kiva nähdä näyttämöllä, samoin Tea Istaa. Kotiin ennen pimeää toimi myös jälkimmäisellä puoliajalla, eikä se paljastuskaan ollut ihan se, miksi sitä aluksi kuviteltiin. Sen läppä oli vaan lopulta melko perus. En nyt ehkä ihan vielä lähtisi nostamaan Westerbergiä Suomen teatterin Jeesukseksi.

Reviisori taas oli silkkaa paskaa. Vaivaannuttavaa puskakomediaa, maalaisille naureskelua, HÖHÖ HOMOLLA ON SUKKAHOUSUT, JA NYT NOI JUO VIINAA! EN KESTÄ TÄTÄ NAURUN MÄÄRÄÄ, JOUDUN AMPUMAAN ITSENI! Gogol on suosikkejani, ja tämä täytti kaikki raiskauksen merkit.

Valitettavasti minä olen väärässä. Muulla teatterilla oli hauskaa. Ja olisi minullakin ollut, lopussa jossa roolihahmot huutelevat nauravalle yleisölle ”Mille te oikein nauratte? Kai te tajuatte itsellenne nauravanne?”, jos aivoni eivät olisi tehneet itsemurhaa edeltävän tunnin aikana. Venla ehdotti väliajalla poistumista, olisi pitänyt ymmärtää tehdä juuri niin.

Suomalaisen teatterin on pakko pystyä parempaankin, eikö?

Onhan?

Jooko?