Väitöstilaisuus, lectio, loppu ja alku

Väittelin valtiotieteiden tohtoriksi 2.11.2016 Päärakennuksen Auditorium XIV:ssä, yhdessä niistä saleista joissa on ne vanhat epämukavat puupenkit, väitöskirjalla jolla oli napakka nimi Individuals Doing Politics : Urban participation, social media campaigning and online nano-politics. Tupa oli ääriään myöten täynnä, ja lauteilla lisäkseni Risto Heiskala vastapuolella, ja Harry Potter -viittainen Matti Kortteinen pitämässä kuria ja järjestystä salissa ja ohjaajani Eeva Luhtakallio eturivissä kanssajännittämässä. Koko homma sujui siinä määrin rennosti ja hyväntuulisesti kuin tällainen tilanne nyt vain voi sujua. Alla on väitöksen avauspuheenvuoroni, jonka tarkoituksena on esitellä väitöskirjan teemat ja sisältö mahdollisimman yleistajuisesti. Erikseen huomautettakoon, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä Vartiosaaresta enkä kampanjoinut suuntaan tai toiseen asian tiimoilta. Tämän jälkeen tästä tekstistä löytyy pätkiä karonkkapuheestani sekä lopussa kaiken katoavaisuuden taivastelu.

Itse väitöskirjan johdanto löytyy täältä, sen sisällön muodostavat artikkelit pääosin täältä ja HS:n summaus NIMBY-tematiikasta täältä.

Lectio Preacursoria

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuusto veti tulevien vuosien kaupunkikehityksen suuntaviivat päättäessään kaupungin yleiskaavasta. Samassa valtuuston kokouksessa yksi poliittisesti kiivaimmista keskusteluista koski asuntojen rakentamista Itä-Helsingissä sijaitsevalle Vartiosaarelle. Saari on tähän mennessä ollut parhaiten omalla veneellä saavutettava virkistysalue ja muutaman kymmenen ihmisen koti. Saaren suojeluarvoja ovat vihreän luonnon lisäksi olleet Veiksel-jääkauden sinne jättämä suunnaton siirtolohkare sekä Itämeren suolaisemman edeltäjän, Litorinameren, muokkaama rantakivikko.

screenshot-2016-11-08-15-59-11Vartiosaaren rakentamista vastusti äänekäs kansanliike. Save Vartiosaari-Facebook-sivulla saaren puolustajat kuvasivat toimintaansa seuraavasti: ”Muistakaamme että olemme olleet oikeutetulla ja hyvällä asialla. Olemme tehneet työtä luonnon hyväksi, myös lastemme ja heidän lapsiensa oikeuksien puolesta”.

He siis omasta mielestään rakensivat argumentaationsa ja poliittisen toimintansa keskeisesti yhteisen hyvän varaan.

Valtuusto kuitenkin päätti kaavoittaa saaren asuntorakentamiselle. Vaikka saaren koskemattomuuden puolustajat olivatkin omasta mielestään hyvän ja oikean puolella, on helppoa ymmärtää, miksi heidän toimintansa saatettiin nähdä myös toisenlaisessa valossa. Vartiosaareen ei mene siltaa, siellä ei ole vierasvenelaituria ja se on vuosia ollut melko pienen ihmisjoukon käytössä. Liikkeen ulkopuolisille ihmisille, sellaisille, joille saari Litorinameren rantakivikkoineen ei ole ollut osa omaa henkilöhistoriaa, saaren rakentamisen vastustaminen saattaa kuulostaa keskeisesti oman edun ajamiselta: ne, jotka saarta käyttävät, eivät halua, muita ihmisiä idylliään häiritsemään.

Näin kaavoituskiistan analysoija päätyy yhteisen hyvän ja oman edun välisen ristiriidan äärelle: vastakkain ovat saaren historialliset, ja luonnonsuojelulliset arvot, sekä tarve rakentaa kaupunkiin lisää asuntoja. Samaan aikaan epäilys jäytää: onko kyseessä sittenkin pienehkön ryhmän omien etujen puolustaminen? On kuitenkin kysyttävä myös seuraava kysymys: miksei myös oman edun tällainen ajaminen olisi sallittua? Muuttuuko se Veiksel-jääkauden siirtolohkare vähemmän historialliseksi maanmuodoksi, koska se on merkityksellinen jollekin oikealle ihmiselle?

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-14-07Väitöstyössäni en ole tutkinut Vartiosaarta, vaan yleisemmin tässä lyhyessä saarivierailussa esiin tullutta politiikan tekemisen tapaa. Väitöstyössäni tutkin poliittisten vaateiden julkista oikeuttamista sekä laajassa mielessä poliittista toimintaa ja poliittista osallistumista yksilöiden näkökulmasta – miten yksilöt tekevät politiikkaa erilaisia ympäristöjä, teknologioita ja kulttuurisia repertuaareja luovasti hyväksi käyttäen.

Näitä ympäristöjä ovat niin se konkreettinen Litorinameren aaltojen muovaama kivikko Vartiosaaren kallioilla, kuin sosiaalisen median verkostoherkistymistä aiheuttava tykkäysten, kaveruuksien ja algoritmien viidakkokin. Näitä ympäristöjä on myös poliittinen kulttuuri yleisesti käytettyine argumentaatiotapoineen, symboleineen ja organisaatiomuotoineen.

Väitän siis, että mikäli haluamme ymmärtää nykyisen poliittisen toiminnan muotoja, meidän täytyy tarkastella niitä toimijoiden näkökulmasta. Nämä toimijat, joista puhun, eivät kuitenkaan ole irrallisia rikkahippuja rannoilla. Heidän toimintansa tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ohjaamana, ja niitä rakenteita luovasti hyödyntäen, samoin kuin sekä olemassa olevia organisaatioita käyttäen että uusia luoden.

Tutkimuksessani on koko ajan taustalla halu ymmärtää poliittista kulttuuria. Se on kuitenkin käsitteenä siinämäärin hyhmäinen, että katsoin parhaaksi lähestyä sitä pikemminkin toiminnan taustana, maisemana tai topologiana, kuin tutkimuksen suoranaisena kohteena.

Saari, siirtolohkare, yhteisen hyvän argumentaation perinne, Finlandia-hymni – kaikki nämä maiseman piirteet käyvät merkityksellisiksi vasta kun toimijat tekevät niistä sellaisia. Ne saavat merkityksen vasta, kun toimijat muokkaavat niistä käyttöönsä sopivia.

Sitä ennen ne muodostavat repertuaarin: joukon mahdollisuuksia, jotka toimijalle ovat tarjolla, sen maiseman jossa toimija käyskentelee. Tämän maiseman läpi marssivalle sotajoukolle siirtolohkare on merkityksellinen pääasiallisesti, mikäli se tarjoaa suojaa vihollisen tulelta. Inspiraatiota etsivälle taidemaalarille lohkare on merkityksellinen esteettisen kontrapunktin rakentajana ja maiseman rytmin rikkojana, ja pienille seikkailijoille myyttisenä uhrikivenä tai ufojen laskeutumisalustana.

Niinpä, mikäli haluamme ymmärtää tätä siirtolohkaretta, on sitä katsottava ohikulkijoiden näkökulmasta – mikäli haluamme ymmärtää kulttuurissamme poliittisille toimijoille tarjolla olevia toiminnan ja argumentaation tapoja, meidän on ymmärrettävä, miten toimijat niitä käyttävät.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-16-11-24Tämä väitös koostuu kolmesta itsenäisestä tutkimuksesta. Niistä kukin käsittelee jotakin osallistumisen tai politiikan tekemisen saraa: pohtii niiden taustoja ja mahdollisuuksia, sekä sitä, miten toimijat hyödyntävät omaa maisemaansa poliittisen toiminnan repertuaarina. Näiden tutkimusten aiheena on yhteisen hyvän ja oman edun ihmettely maankäyttökonflikteissa, sekä sosiaalisen median puntarointi niin vaali-iloittelun kuin nano-poliittisen kanssakäymisen kannalta.

Nämä kolme tutkimusta yhdistyvät ennen kaikkea näkökulmansa kautta. Näissä tutkimuksissa politiikkaa tarkastellaan yksilöiden toimintana, on kyse sitten lain suomia osallistumisoikeuksia käyttävistä asukas-kansalaisista tai politiikasta innostuvista internet-yrittäjistä.

Tutkimuksista ajallisesti ensimmäinen ja aineistoiltaan kunnianhimoisin käsittelee not in my backyard- eli NIMBY-konflikteja: paikallisia maankäyttökiistoja, joissa asukkaat ja suunnittelukoneisto ovat erimielisiä vaikkapa kaupunginosan maankäytöstä. Uutta kaavaa laadittaessa kaikilla alueen asukkailla on oikeus esittää mielipiteensä muutoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat poliittisen argumentoinnin ja arvottamisen repertuaarit: miten kaavoitukseen osallistuvat kansalaiset muuttavat kulttuurissamme jaetut arvot poliittisiksi argumenteiksi– ja milloin toimijat katsovat voivansa unohtaa yhteisen hyvän ja kuitata perustelut ainoastaan toteamalla ”en halua tätä muutosta”?

Tutkimuksen aineistona on noin 600 asukkaiden kaupunkisuunnitteluvirastolle lähettämää mielipidekirjettä, joista suurin osa vastusti jotakin paikallista maankäyttöä. Noin joka toisessa kirjeessä asukkaat katsoivat, että pelkästään oman mielipiteen esille tuominen, joko ilman perusteluja tai suoraan esimerkiksi asukkaan omiin taloudellisiin intresseihin vedoten, pitäisi ottaa huomioon aluetta kaavoitettaessa. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa toimijat siis ajattelevat tällaisen argumentaation olevan vaikuttavaa – eivät nämä asukkaat muuten käyttäisi aikaansa tällaisten kirjeiden lähettelyyn. Yleensä näin argumentoivat asukkaat rakensivat kuitenkin retorisen asetelman, jossa he nostivat itsensä edustamaan koko lähialuetta. Tällainen näennäisen edustavuuden taakse meneminen ehkä pehmensi oman edun ajamisen alastomuutta.

Noin kolme neljäsosaa mielipidekirjeistä kuitenkin käytti jollakin tavalla yhteiseen hyvään vetoavaa argumentaatiota: asukkaat vetosivat luontoarvoihin, alueiden väliseen tasa-arvoon sekä koko Helsingin suopiolliseen tulevaan kehitykseen. Näissä kirjeissä myös konkreettisesti rakennettiin maastonmuodoista merkityksellisiä. Meri-Rastilan rantametsän rakentamista vastustavat asukkaat argumentoivat esimerkiksi seuraavalla tavalla: (lainaus alkaa) metsä on meidän alueen keuhkot. Siellä on 8000-vuotta vanha arvokas Litorina-meren aikainen ainutlaatuinen luontokohde, joka säilyy vain jos metsä pysyy koskemattomana (lainaus päättyy). Millaisia kiviä siellä rannassa sitten ikinä onkaan, niistä on tässä mielipidekirjeessä tehty merkityksellisiä nostamalla ne tukemaan alueen suojelemista.

 

Seuraavassa tutkimuksessa kulttuuristen repertuaarien rinnalla tärkeäksi nousevat organisatoriset sekä tekniset resurssit ja niiden luova käyttö.

Pekka Haaviston vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan merkittävin piirre oli sen organisoitumistapa. Huonosti resursoitu altavastaajakampanja rohkaisi ihmisiä rakentamaan omia projektejaan ja kampanjaryhmiään. Nämä ryhmät toimivat itsenäisesti suhteessa varsinaiseen kampanjaan ja organisoituivat yleensä facebook-ryhmien avulla. Näitä kahta kampanjaa voi kuvata viraaliseksi ja viralliseksi kampanjaksi. Vihreän puolueen organisoima virallinen kampanja ei pyrkinyt tukahduttamaan näitä omaehtoista poliittisia projekteja, vaan otti niiden tuottaman materiaalin heti hyötykäyttöön. Nämä kampanjaryhmät onnistuivat aktivoimaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ennen sitä, tai sen jälkeen, ole osallistuneet puoluepoliittiseen toimintaan.

Kaksi youtube-videota kuvaavat hyvin sekä kampanjan henkeä että sitä, miten olemassa olevia symboleja ja toiminnan tapoja hyödynnettiin ja uudelleentulkittiin. Ensimmäisessä mainos- ja markkinointiammattilaiset organisoivat pop-up-mieskuoron laulamaan flashmobbina Finladia-hymniä rautatieasemalle. Performanssin kuvasi ja äänitti joukko elokuva- ja videoalan ammattilaisia. Jossain päin Facebookin loputonta nyt-hetkeä näiden ryhmien tiet olivat onnekkaasti kohdanneet, ja kollaboraation hedelmä ladattiin youtubeen. Lopulta Haaviston virallinen kampanja käytti joukkorahoituksella keräämiään rahoja tehdäkseen tästä puolueorganisaation ulkopuolella toteutetusta videosta yhden kampanjan harvoista televisiomainoksista. Spontaanilta vapaaehtoispohjalta kasattu kymmenien ihmisten organisaatio siis tuotti kansallisen symbolin, Finlandia-hymnin, uudelleentulkinnan, joka näytettiin televisiossa kymmenien tuhansien mikrolahjoituksilla kerättyjen eurojen avulla, sadolle tuhansille katsojille.

Skaalan toisessa päässä puolestaan youtube-käyttäjä theisojunno askarteli sarjan mash-up videoita, joissa Haavisto, kuvankäsittelyn ihmeiden mahdollistamana, soitti dubsteppiä ja acid housea. Biitin päälle theisojunno oli leikannut paloja Haaviston pitämistä puheista. Videoiden tekoon kului muutamia tunteja, ja ne keräsivät lyhyessä ajassa muutamia tuhansia katsoja. Nämä videot hyödynsivät internet-iloittelun ja konemusiikin kulttuurisia repertuaareja.

Tutkimuksista kolmas ja viimeinen käsitteli sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, teknisiä ominaisuuksia ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita ne luovat.

Tässä tutkimuksessa määriteltiin pienimmäksi mahdolliseksi poliittisen toiminnan eleeksi tykkää-napin painaminen. Tämä on toiminnan nano-poliittinen taso. Näitä tykkäyksiä seurataan, niitä optimoidaan ja niillä käydään symbolisia kamppailuja poliittisten toimijoiden välillä. Tykkää-napin painamiseen ja peukun lähettämiseen vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain se, tykkääkö yksittäinen käyttäjä tykkäyksen kohteena olevasta statuspäivityksestä tai jaetusta, linkistä vaiko ei.

Siihen vaikuttaa muun muassa se, ketkä muut ovat tykänneet linkistä aikaisemmin, sekä mitä toimija ajattelee muiden facebook-käyttäjien ajattelevan tykkäämisestään. Lisäksi tykkäämiseen vaikuttaa toimijan verkostoherkkyys eli käsitys siitä, ketkä kaikki saattavat olla tämän yksinkertaisen tykkäämisen yleisönä… Sanalla sanoen, kaikki ne asiat, jotka vaikuttavat myös siihen miten me käyttäydymme kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta sovitettuna internetin rytmiin ja tekniseen maailmaan. Kun sosiaalinen media välittää yhä suurempaa osaa poliittista toimintaa, tulevat myös nämä vuorovaikutustilanteiden säännöt yhä tärkeämmäksi osaksi poliittisen toiminnan ymmärtämistä.

Hyvät kuulijat, näiden tutkimusten esittelyn jälkeen tulee todeta muutama asia siitä mitä tämä väitöskirja ei ole, ja mitä se ei väitä.

Tämä väitöskirja ei ole niin sanotusti saksalainen väitöskirja, jonka otsikko voisi olla vaikkapa lyhyt johdatus politiikan praksikseen: tämä väitöskirja ei esitä läpitunkematonta väitettä siitä, miten politiikkaa pitää ajatella. Se ei myöskään esitä ainoaa mahdollista käsitteistöä näiden ilmiöiden ymmärtämiselle. Tätä työtä ei siis pidä ymmärtää yrityksenä sanoa viimeinen sana prosessista, vaan nähdä se yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa. Väitöskirjani empiirisille tutkimuksille, varsinkin mikäli niitä tarkastellaan toisistaan irrallisina, on mahdollista antaa myös muunlaisia teoreettisia tulkintoja, ja niistä voidaan rakentaa myös muunlaisia perspektiivejä.

Väitän kuitenkin, että suuntaamalla perspektiiviä kohti politiikkaa tekeviä yksiöitä ja heidän tilannesidonnoista luovuuttaan, voimme ymmärtää tarkemmin ennen kaikkea sosiaalisen median ajan poliittisesta ilmiöitä. Avaamalla ajatteluamme aktiivisesti toimivien yksilöiden, ja toimintaa sekä rajoittavien että mahdollistavien kulttuuristen repertuaarien yhdistelmän suuntaan, voimme rakentaa robusteja teoreettisia ja empiirisiä kuvauksia siitä, miten poliittinen toiminta toimii. Tämä samalla unohtamatta niitä mikro- ja nanotason vuorovaikutustilanteita, joissa politiikka oikeasti tehdään.

Hyvät kuulijat,

screenshot-2016-11-08-15-53-24Kun Vartiosaaren alueen osayleiskaavasta oli päätetty, viime keskiviikon- ja torstain välisenä yönä, päivitti Save Vartiosaari –liike Facebook-sivuaan.  ” Helsingin valtuusto päätti juuri tuhota saaren. (…) Absurdi on sana joka kuvaa tätä. Nyt alkaa valitukseen tähtäävä työ johon keräämme voimia. Kiitos ystävät – tuesta ja kaikesta työstä jota olette tehneet saaren hyväksi”.

Tällaisia nämä politiikkaa tekevät yksilöt ovat – sinnikkäitä ja luovia. Kun poliittinen todellisuus sulkee yhden vaikuttamisreitin, avautuu toisaalla oikeusjärjestelmän prosessi, eli muodollisen valituksen laadinta, jota kautta omaa asiaansa voi edelleen edistää.

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että vaikka Vartiosaaren siirtolohkare vaikuttaa muuttumattomalta ja vakaalta osalta maisemaa, jostain se on kuitenkin paikalleen päätynyt. Muuten sitä ei sanottaisi siirtolohkareeksi. Ei ole takeita, että se on samalla paikallaan enää huomenna. Tai että se on saman värinen: yksi Vartiosaaren käyttäjien varhaisia argumentteja sillan rakentamista vastaan oli, että sitä myöten paikalle saapuu nuorisoa spray-maalaamaan kalliot täyteen.

Toimijat aina muuttavat maisemaa, jolloin se ei enää ole identtinen seuraaville tulijoille. Tuskin yksikään ohimarssiva sotajoukko on jättänyt maisemaa samaan neitseelliseen kuntoon kuin missä se oli. Tarjolla olevat kulttuuriset repertuaarit elävät.

Tänään sääennusteen mukaan sataa lunta koko päivän. Tämä lumi, yksittäisistä hiutaleista koostuva, muodostaa lumikasoja, joka tilapäisesti kätkee alleen myös jäljet Veikselistä, siirtolohkareista ja Litorinameren rantakivistä. Aikanaan, ehkä jo huomenna, lumihiutaleet sulavat ja valuvat virtana mereen, jonka aallot huuhtovat ne pois.

Kaikki virtaa.

Ja nyt pyydän Teitä, Arvoisa Professori Risto Heiskala tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

(Vastaväittäjän kysymykset olivat ns. tough but fair – ymmärtäviä, yleisesti yleisöystävällisiä ja riittävän kieroja. Hommasta kaiken kaikkiaan suoriuduttiin kunnialla)

Karonkka

Kun väitöstilaisuudessa saadaan homma hoidettua, on aika siirtyä karonkkaan juhlistamaan. Minä järjestin karonkkani Suomenlinnan Panimoravintolassa, jossa kaikki sujui mitä parhaimmalla tavalla. Alla palasia yleisistä osista karonkkapuhettani – säästän teidät ylitsevuotavan emotionaalisilta kiitoksiltani.

Arvoisa vastaväittäjä, hyvät ystävät ja tukijat, kaikki te.

screenshot-2016-11-08-16-33-22Tämä juhla on kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet tähän prosessiin jonka olen nyt toikkaroinut lähes päätepisteeseensä. Ennen kuin siirryn pääruokaan, yksityiskohtaiseen ihmisten, käydään läpi muutamien yleisempien asioiden zakuska-pöytä.

Ensin muutama sana Helsingin yliopistolle

Väitöskirjaprosessin lisäksi tänään päättyy minun puolestani myös laajempi elämääni vaikuttanut prosessi. Aloitin Helsingin yliopistolla syyskuussa 2004. Asuin silloin naapurisaarella ja könysin luennoille lautalla tästä rannasta joka päivä. Tänään, jälleen suomenlinnassa, tämä suhde menee hetkeksi tauolle.

Minulla on aina ollut vähän vaikea suhde instituutioihin. Toisaalta olen perusluonteeltani erittäin kriittinen auktoriteettejä kohtaan ja otan huonosti vastaan muodollisuuksia, tyhmiä käskyjä tai kontrollia. Toisaalta, tai juuri siksi, päädyn sitten mukana kaikenlaiseen harrastuksellis-hallinnolliseen puuhasteluun.

Yliopiston piirissä paitsi luin kirjoja ja kävin luennoilla, myös toteutin hallinnollista suuntautumistani, taistelin yliopistopolitiikassa, hankin pikakurssin kiinteistösijoittamisessa ja yritysten hallitustoiminnassa ylioppilaskunnan firmoissa ja niin edelleen.

En missään vaiheessa ollut tietenkään täysin tyytyväinen mihinkään – vaadin yliopistoa olemaan rohkeampi, vaalimaan antiikin oliivilehtojen ideaaleja, ottamaan uuden yliopistolain jälkeinen tilanne tiukemmin omiin käsiin, sekä olemaan vähemmän rohkea esimerkiksi väitöskirjantekijöiden laskuttamisessa, mutta näin jälkeenpäin moni asia oli kuitenkin myös aivan kohdallaan.

Kiitos siis Helsingin yliopisto – ja hei hei keisarillinen Aleksanterin-yliopisto, tervetuloa Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Jatkan akateemista työtäni seuraavaksi Tampereen yliopistolla, kuten yllättävän moni muukin tässä huoneessa olijoista on toiminut. Moikkailaan kun tavataan.

Sitten muutama sana sosiologiasta yleisesti.

Mielestämme olemme saapuneet sosiologian kriisin kriisiin. Sosiologian on sanottu ainakin koko 2000-luvun olevan kriisissä, joka liittyy jollain tavalla siihen että emme enää ole arvostettu tai kiinnostava tieteenala tai jotain sinnepäin.

Kun eilen aamulla tuijottelin hesarin aukeamaa jolle levisi naamani ei pelkästään yhtä, vaan jopa kahden kerran, minun oli vaikeaa ajatella tämän tieteenalan olevan jossakin erityisessä kriisissä. Jopa täysin päinvastoin.

Koen, että sosiologia on tarjonnut minulle äärimmäisen toimivia välineitä nykyisen politiikan, yhteiskunnan ja kulttuurin analysoimiseen, ja kun analyysit ovat tulleet johonkin tulokseen, media ja päättäjät ovat olleet niistä verraten kiinnostuneita. Koen, että käynnissä on vireitä teoreettisia keskusteluja, jotka edistyvät ja edistävät maailmaan. Ja koen, että sosiologian opinnoistani on ollut äärettömän paljon hyötyä – oli tehtävänä sitten selvittää kylterien ja teekkarien pohjimmiltaan heimoeroista johtuvia riitoja, tehdä kansanedustajia, suunnitella Greenpeacen kampanjoiden ydinviestejä tai ymmärtää videopelien toiminta- ja rahastusmekaniikkoja.

Sosiologian erityisyys on, että kaikki mitä tällä alalla opimme, muuttuu välittömästi omassa mielessämme yleissivistykseksi. Meidän on aika lopettaa itsemme vähättely ja astua rohkeasti esiin.

Minä tiesin aina haluavani elää lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Tähän mennessä se on sujunut hyvin. Kuten varmaan tiedättekin, olen melko lyhytjännitteinen, nopeasti kyllästyvä, isolla pensselillä maalaava ja äärimmäisen sosiaalinen. Ylä-asteella äidinkielen opettajani voivotteli, ettei siirtäisi minut mielellään omaan koppiin etten puhuisi niin paljon tunneilla – ja samaan hengenvetoon totesi, että sekään ei todennäköisesti auttaisi, sillä silloin puhuisin seinille. Hän ei ollut väärässä – tällaisia ongelmia minulla on ollut koko opinto-urani aikana.

Minä olen siis omasta mielestäni nopea, piikikäs, kärsimätön, suurpiirteinen ja äärimmäisen sosiaalinen seinille pulputtaja. Oli siis kaikin puolin ilmeistä, että päätyisin ammattiin, jonka keskeisiä elementtejä ovat hitaus, kankeus, pikkutarkkuus ja yksinäisyys.

No, oikeasti tämä ei tietenkään ole niin kankeaa tai yksinäistä kuin pahimmilla hetkillä tuntuu. Esimerkiksi tänään minut ympäröi joukko mitä säkenöivimpiä kollegoita, ystäviä ja rakkaita. Kiitokset teille kaikille. Lisäksi tämä työ tarjoaa sellaisia ällyllisiä haasteita ja vapauksia, ettei mikään toinen ammatti.

(tähän väliin kymmeniä kiitoksia ja nyyhkytarinoita)

Lopuksi

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös väitöskirjatyö. Olen tyytyväinen, prosessi on valmis ja lopputuote oli vallankin kelpo.

Asiat eivät kuitenkaan pääty yksin. Kuten karonkkapuheessa totesin, väitöskirjan myötä päättyvät myös opintoni Helsingin yliopistolla. Aloitan joulukuun alussa työt Tampereen Yliopistolla, joten samalla poistun alma materistani. Sanotaan näkemiin, ei hyvästi.

Samalla ”päättyy” tämä blogi, sikäli kun mikään, joka on ollut epäaktiivinen näin pitkään nyt ylipäätään voi enää ”päättyä”. Uusi yliopisto tuo mukanaan uudet verkkosivut, ja ne todennäköisesti uuden blogin, aikanaan. Verkkokirjoittaminen oli tärkeää, ja varsinkin 2010-2013 keskeisiä kirjallisen toimintani kanavia. Väitöskirjan viimeisen vuoden aikana energia ei riittänyt, ja samaan aikaan pitkät Facebook-statukset ylipäätään nousivat keskeisemmäksi internet-tekstin kanavaksi. Kiitoksia siis myös näistä melkein kymmenestä vuodesta (avasin tämän blogin syksyllä 2007) tällä verkkopresenssillä.

Kaikki virtaa, seuraavaksi johonkin uuteen asentoon.

(tämän merkinnän kuvista kiitos Senja Laakso, Kaisa Eranti, Tuukka Ylä-Anttila sekä Save Vartiosaari-liikkeen Facebook-sivu.)

Mainokset

Vuoden kaupunkikirjoitus

Viimevuotinen artikkelini Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta valitiin Kaupunkitutkimuksen päivillä Vuoden kaupunkikirjoitukseksi eli vuoden parhaaksi suomenkieliseksi kaupunkitutkimusartikkeliksi. Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelin voi lukea täältä ja tilaisuudessa pitämäni esitelmän diat katsoa täältä!

 

Oma etu ja läpiporvarillistuva Kallio

Kun muutin Katajanokalta Kallioon, tajusin jotain syvällistä kaupungista. Katajanokka on joka tavoin mukava ja lähellä keskustaa sijaitseva paikka – mutta joka tapauksessa pohjimmiltaan lähiö, jonka ostari on Stokka. Kallio puolestaan on olemukseltaan huomattavan erilainen paikka. Täynnä ihmisiä, toimintaa ja tapahtumaa, espressokioskeja ja alan miehiä. Alasta riippumatta.

Kallio myös gentrifioituu, eli siirtyy halvoista räkälöistä mainittuihin espressokioskeihin – keskiluokkaistuu, mukavoituu, ”menettää särmäänsä”, tulee vähemmä vaaralliseksi.

Käytännössä tätä gentrifioitumisen etenemistä voi tarkkailla Kaarlenkadulla, joka on kotikatuni. Karhupuisto on kehityksen parhaita esimerkkejä, ennen alan miesten yksinomaan kansoittama, (ehkä) 2000-luvun alussa kunnostettu ja putsattu, nykyään kesät täynnä kukkaistutuksia ja homojen espresso-lippakioskia, joka myy San Pellegrino-vettä.

Kaarlenkatua pitkin sama kehitys hiipii eteenpäin. Kahvila Villipuutarha avasi joitakin vuosia sitten, viime vuoden puolella taloni toinen helmi, Kallion Kulma (joka tunnettiin siitä, että vaikka Roskapankkiin ei olisi enää päässytkään, Kulmaan kyllä pääsi), lopetti, sillä taloyhtiö halusi ”arvolleen paremmin sopivan vuokralaisen”. Tilalle avattiin Cafe Cardemumma, ”Herkuttelijan keidas Kalliossa”.

Kysyttiin, että gentriofioituuko koko Kallio. Muuttuuko Kallio pelkäksi hipsterien mekaksi, nousevatko asuntojen arvot, tuleeko lisää espressopaikkoja, kallistuvatko pitsat? Vastasin luennoilla oppimastani, että ei. Asunnot ovat liian pieniä, jotta niiden hinnat voisivat nousta oikeasti ja lisäksi alueella on aivan liian hyvä  infrastruktuuri kaikenlaiselle sekalaiselle ihmisten aluskasvillisuudelle. On kolme leipäjonoa, Diakonissalaitos, vastaanottokeskus, Alko ja piritori.

Väärässä olin: minun viereisen talon asukkaat häätävät Heikki Hurstin leipäjonoa. Gentrifioituminen etenee pitkin pitkin Kaarlenkatua ja yksiöiden hinnat nousevat nousemistaan.

Kirjoitin keväällä sosiologian graduni NIMBY- eli Not In My Back Yard -ilmiöstä. Gradussani  tutkin, miten erään toisen kaupunginosan (Etelä-Haagan) asukkaa vastustivat alueensa kaavamuutosta, jonka tarkoituksena oli ainoastaan tiivistää alueen olemassaolevaa rakennetta, rakentaa lisää keski- tai ylemmän keskiluokan perheasuntoja alueelle, jossa niitä jo on.

Erityisesti tutkin oman edun ja yhteisen hyvän suhdetta asukkaiden argumentaatiossa. Yksi keskeisistä tuloksistani oli, että noin puolet haagalaisista vetosi kaavamuutosta vastustaessaan pelkästään suoraan omaan etuunsa, muotoilematta argumenttiaan minkään yleisen hyvän periaateen kautta. Esimerkiksi oman ikkunasta näkyvän maiseman menetystä pelättiin. Graduni on luettavissa täällä.

Tulos oli hivenen yllättävä – olisi voinut kuvitella, että Suomi on maa, jossa omaa asiaansa voi ajaa helpommin vetoamalla johonkin yhteiseen hyvään, vaikkapa lasten turvallisuuteen tai asuinalueiden itsehallinnon mahdollisuuteen. Tämä sama toistuu kuitenkin myös kalliolaisten nimbyjen puheissa:

Leipäjonon läheisyydessä asuvat ovat valittaneet esimerkiksi humalaisten jonottajien käyttäytymisestä. Eräs asukas kertoo, että leipäjono oli laskenut hänen asuntonsa arvoa 20 000 eurolla. (via HS)

Suomi on siis maa, jossa on hyväksyttävää ja toimivaa HÄÄTÄÄ KAIKKEIN KÖYHIMPIÄ AUTTAVA HEIKKI HURSTIN LEIPÄJONO OMAN ASUNNON ARVON LASKEMISEN TAKIA.

Eipä sillä, totta kai tämä huolestunut kalliolainen on oikeassa. Miksi juuri hänen pitäisi olla muita solidaarisempi? Miksi juuri hänen pitäisi maksaa se kuvitteelllinen 20 000 euron hinta siitä, että kaikkein köyhimmät saavat leipäpalansa? Ajatus on ”looginen”, vaikka kuulostaakin minun korviini täysin hirvittävältä ja epäinhimilliseltä.

Niinpä päivitänkin ennustettani Kallion suhteen. Kallio gentrifioituu seuraavaksi Etu-Töölöksi kahdessakymmenessä vuodessa. Tässä välissä kaupunginosaa odottaa erittäin mukava vaihe, jossa halpa pitsa vähitellen korvaantuu keskihintaisella sushilla. Leipäjonot ja muut esteettiset haitat siirretään laitakaupungille. Samalla ympyrä sulkeutuu: Etu-Töölö rakennettiin aikanaan virkamisten asuinalueeksi ja Kalliota samaan aikaan työväen alueeksi. Yhteiskuntaluokat yhtyvät viimein.

Missä Heikki Hursti tulevaisuudessa jakaa leipää sitä tarvitseville, sitä en tiedä.

Puhe Uudelle yliopistolle

(Tässä ”yleisön pyynnöstä” Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 142. vuosijuhlilla pitämäni puhe uudelle yliopistolle. Lopusta olisi voinut tehdä vielä iskevämmän.)

Hyvät kuulijat! Arvoisa kansleri, rehtori, puheenjohtajat,  pääsihteerit, entiset ja tulevat ja muut rakkaat ihmiset!

Voisin pitää teille sellaisen puheen, jossa keskittyisin uuden yliopiston huonojen puolien listaamiseen. Voisin puhua teille dekaanivaltaisuudesta, tutkimuksen arvioinnista, kerjäläisyliopistoista, lakkautettavista sivuaineista, palkkausjärjestelmästä, opintotuesta… Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Nämä ovat niitä ongelmia, joiden kanssa painimme joka tapauksessa arjessamme. Ne eivät ansaitse syvällisempää käsittelyä tässä tilaisuudessa. Lisäksi se olisi yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen humanistiselta tiedekunnalta.

Hyvät kuulijat, minulla oli suunnaton onni osallistua viime syksynä opetusministeriön järjestämään Universitas 2010 –riemujuhlaan, jossa me kaikki tämän äpärän, uuden yliopiston, synnytykseen osallistuneet saimme paistatella sen lämmössä. Nyt vuotta myöhemmin, vuonna 0 uuden yliopiston aikaa, ajattelin astua askeleen ylöspäin ja pohtia, mitkä ovat ne tarpeet ja toiveet, jotka meidän yliopistoomme kohdistuvat.

Uuden yliopistolain myötähän meillä on nyt se riemullinen tilanne, että saamme itse päättää, mitä yliopistollamme teemme. Lisäksi strategit ovat suurissa päissään todenneet yliopistomme vision olevan olla ”Suomen monipuolisen henkisen uudistumisen instituutio”, josta suoraan sanottuna on minulle tullut aina enemmän mieleen skientologia tai timanttibuddhalaisus kuin akateeminen koulutus… Mutta joka tapauksessa meillä on siis valtaa itseemme ja halua muuttua. Me voimme reagoida aikaamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Tähän näen neljä vaihtoehtoa, joita kutsun seuraavilla nimillä:

1) Liimatehdas
2) Youtube-yliopisto
3) Oliivilehto
4) Karavaani kulkee, koirat haukkuu.

Kuitenkin ennen kuin mennään näihin konkreettisiin malleihin, meidän on syytä tietää, mistä me oikeastaan olemme tulossa. Mistä me puhumme, kun me puhumme Keisarillisesta Aleksanterin-yliopistosta?

Kaikkihan me tiedämme, että eivät seinät yliopistoa tee. Miten muuten me voisimme sanoa olevamme Turun Akatemian suoraa jatkumoa? Eivät pelkät juhlasalin ovet riitä.

Helsingin yliopiston historiassa keskeisintä ei myöskään ole ollut sen antama opetus eikä sen tuottama tutkimus.  Toki, yliopistossamme on aina annettu Suomen korkeinta opetusta, vähän aineessa kuin aineessa, mutta se nyt liene selvää sanomattakin. Olemme myös tuottaneet joitakin kansainvälisen tieteen huippuja ja muutamia maailmaa muuttaneita keksintöjä, mutta nekin tuntuvat syntyneen lähinnä oheistuotteena ja sattumalta. Sanottuna toisinpäin, yliopistomme maine ei ainakaan Suomessa rakennu niiden varaan.

Meidän yliopistomme täysin keskeinen tehtävä on ollut ohjata suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Voitaisiin jopa väittää, että koko suomalainen kulttuuri ja suomalainen yhteiskunta on koottu Helsingin yliopiston ympäristöönsä sinkoamista sivistyksen kipinöistä.

Monta sataa vuotta meidän yliopistomme oli ainoa paikka koko maassa, jossa ylipäätään luettiin muutakin kuin Raamattua. Vielä muutama vuosikymmenen sitten ei ollut olennaista kysyä, olivatko kaksi samanikäistä mahtimiestä olleet samassa yliopistossa, vaan olivatko he olleet samassa osakunnassa… Lisäksi käytännössä kaikki tätä maata ja sen yhteiskunnallista elämää hallinneet ihmiset ovat päässeet harjoittelemaan tärkeänä olemista ja muita olennaisia taitoja tämän ja viereisen talon seinien suojissa.

Siihen meni muutamia satoja vuosia, mutta nyt se on tehty. Olemme selvästi tehneet itsemme tarpeettomiksi. Tämä koskee paitsi koko yliopistoa, myös sen kreikkalaisessa nenässä heloittavaa pullistumaa, armasta ylioppilaskuntaamme. Vuonna 2010 kukaan ei todellakaan halua, että Helsingin yliopisto ja HYY kasvattaisivat yhtään ketään toimimaan yhtään minkään päättäjänä. Pitkin hampain hyväksytään se tosiasia, että muutama valtiotieteilijä ja juristi päätyy päättämään maamme asioista, mutta minkäänlaista eliitin kasvatusfunktiota ei meidän yliopistomme enää voi kuvitella täyttävänsä.

Kansantaloustieteen professori Klaus Kultti kirjoitti Kansantaloustieteellisen aikakauskirjan 2 / 2003 pääkirjoituksessa yliopistokoulutuksen funktiosta modernissa yhteiskunnassa. Tuli siihen tulokseen, fiksu mies kun on, että yliopistokoulutuksen keskeinen tehtävä on tarjota työnantajille signaali siitä, että sellaisen hankkinut henkilö on kyvykäs oppimaan jotain, ja potentiaalisille suvunjatkamiskumppaneille signaali tulevista tuloista, asemasta ja kulttuurista mieltymyksistä.

Mikäli halutaan etsiä sitä paikkaa, joka tällä hetkellä toimii tällaisessa signaalienvilkuttelussa kaikkein parhaiten, on meidän suunnattava katseemme sinne, missä Länsimetro kasvaa. Aaltoyliopistolle ohjatut rahat kertovat selvää kieltä siitä, minne hiekkalaatikon suositumpien lasten halutaan tällä hetkellä haluavan.

Samaa sanoo poliittisen kulttuurin lyhyt tutkistelu. Tällä hetkellä aivan varmasti logistiikan tai tuotantotalouden opinnoista olisi myös enemmän hyötyä poliittisessa keskustelussa kuin hienovaraisesta käsityksestä politiikan luonteesta. Katsokaa nyt vaikka Osmo Soininvaaraa.

Aaltoyliopisto on muuten siitä jännittävä koulu, että sieltä valmistuminen ei suinkaan ole se paras signaali. Kyseessä on käytännössä yksi Suomen suurimmista parinvalintamarkkinoista, jossa tarkoituksena on kylläkin seksin harrastamisen sijaan löytää kanssaperustaja startup-yritykselle, dropata pois koulusta ja tehdä miljoonia rahaa. Mikäli ei onnistu tässä ennen valmistumista, on suorastaan luuseri.

Hyvät kuulijat, nyt kun olemme todenneet, mikä yliopistossamme on keskeistä, voimme siirtyä neljään mahdolliseen tulevaisuuden visioon.

Kuten me kaikki tiedämme, Yliopistoilla on neljä perustehtävää. Pitää huolehtia hallinnon määrästä, tehdä tutkimusta, opettaa ja avautua yhteiskuntaan. Nykymuotoinen yliopistomme on selvästi kykenemätön pärjäämään näissä tehtävissä. Tässä esitän ensimmäisen ratkaisuehdotuksen.

Mikäli meillä on mahdollisuus, miksi emme veisi uuden yliopistolain henkeä loppuun asti? Miksi yrittää taivuttaa vanhaa rakennetta siihen, kun voi luoda uuden rakenteen? Helsingin yliopisto jaetaan 5-10 huippututkimuslaitokseen. Niille nimetään johtaja, yhtenäinen tutkimusohjelma, tutkijat kootaan tiimeiksi ja annetaan tarpeeksi rahaa. Tällaiset yksiköt pärjäävät kansanvälisissä rankingeissa ja saavat tutkimusta aikaan. Tiukasti vaan lihasaha heilumaan ja sopivat palaset yhteen tiedekuntarajojen ylitse. Näitä voidaan kutsua tutkimustehtaiksi.

Tämän lisäksi perustetaan ammattikoulutusta antava yksikkö, joka hoitaa lakimiesten, lääkärien, pappien, opettajien ja muun yhteiskunnan liiman koulutuksen. Muita perustutkinto-opiskelijoita meidän ei kannata ottaa ollenkaan, tehkööt kandit muualla. Tätä kutsumme liimatehtaaksi.

Koska tällainen malli todennäköisesti kohtelisi hivenen karusti humanistista ja valtiotieteellistä tiedekuntaa, kasataan jämistä ”kolmannen tehtävän” yksikkö, yhteiskunnallisen avautumisen laitos. Siellä voimme sitten keskittyä valittamaan yhteiskunnalle huonosta rahoituksestamme. Kaikki mikä ei mahtunut näihin, joko lopetetaan tai integroidaan hallinnon laitokseksi, jonka keskeinen tehtävä on hoitaa muiden yksikköjen työajanseuranta.

Se oli ensimmäinen malli, liimatehdas.

Myös Bill Gates on esittänyt visionsa tulevaisuuden yliopistosta. Gates on huolissaan yliopistokoulutuksen kasvavasta hinnasta ja vaikeasta sisäänpääsystä. Kuvaavaan amerikkalaiseen tapaan Gates ei suinkaan haikaile maksuttoman koulutuksen perään, vaan ryhdikkäästi toteaa lahjakkaiden opiskelijoiden voivan ihan pian opiskella maailman parhaiden opettajien johdolla internetissä kaiken tarpeellisen. Varmasti myös tutkivat opettajat kiittävät – kaikkien aineiden kaikki luennot tarvitsee pitää vain kerran, sen jälkeen niillä opettaa kätevästi aina seuraavaan paradigmanmuutokseen saakka.

Selvää varmasti on, että tällainen yliopisto ei kasvata ketään mihinkään. Sama koskee oikeastaan tiedonvälityksen tulevaisuutta yleisemminkin. Jos jokainen voi valita internetistä vain ne tiedonlähteet, joita haluaa uskoa, saamme lopputulokseksi paljon keisareita ja vähän vaatteita. Erityisesti yliopistolla kai pitäisi saada myös sellaista opetusta, joka muuttaa omaa käsitystään maailmasta, ei vain sellaista, joka vahvistaa sitä.

Tätä mallia kutsun youtube-yliopistoksi, tai HYtubeksi. En lähde sitä tarkemmin erittelemään, mutta jokainen voi varmasti miettiä, mitä tämä tarkoittaisi meidän yliopistollemme.

Kolmas malli lähtee siitä utopistisesta ajatuksesta, että me voisimme tehdä yliopistostamme sellaisen, että se palvelisi niin opiskelijoita kuin tutkija-opettajiakin. Tässä kohtaa on käännettävä katse oliivilehdon suuntaan, otettava mallia klassikoilta.

Platonin koulu kokoontui Athenelle pyhitetyssä oliivilehdossa. Jako ei kulkenut opettajien ja oppilaiden välillä, vaan yleisemmin vanhempien ja nuorempien tieteenharjoittajien välillä. Ei ollut selvää, kuka opetustilanteessa oppi eniten. Aristoteleen Lyceumissa käyskenneltiin koulun alueella. Opettajalla oli sen verran opiskelijoita, kuin nyt käyskentelijän ympärille luontevasti mahtui. Tutkimus tehtiin yhdessä – kukin suoritti siitä kykyjensä mukaisen osan.

Helppoahan se oli kreikkalaisilla: koko maailma edessä. Geometria ja jokin demokratian kaltainen oltiin juuri ja juuri saatu keksittyä, kaikki muu oli vielä tutkimatta. Uskon kuitenkin, että kyse on vain näkökulmasta. Jos osaamme katsoa oikein, koko maailma on täynnä tutkimattomia kysymyksiä.

Eliittihautomo emme enää ole, liimatehtaaksi ja youtube-yliopistoksi emme halua tulla, olkaamme siis akatemia.

Tiedän, että tämä on vähän epärealistinen ajatus. En voi saada kaikkea edellä pyytämääni. Joitakin kompromisseja on käytännöllisyyden ja tilanteen asettamien vaatimuksien nimissä tehtävä, ja minä olen valmis niihin. Olen valmis, pitkin hampain, luopumaan oliivilehdosta. Muusta ei tingitä.

Nämä ovat siis ne vaihtoehdot, jotka meillä on. Nämä ajatukset lähtevät siitä, että joudumme jollakin tavalla ottamaan vakavissamme nämä nykyisen tilanteen meille kasaamat paineet ja toimimaan niiden mukaan. Kuitenkin, joku ehkä muistaa, että mainitsin myös neljännen mallin. Voimme myös ajatella, että Turun akatemia ja Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto on nähnyt kuninkaiden vaihtuvan keisareiksi, keisarien vaihtuvan presidenteiksi, tiedemuotien tulevan ja menevän, ja ehtinyt sukupolvi toisensa jälkeen kauhistelemaan nykynuorten käytöstapoja ja epäsiistiä hiusmuotia.

Kyllä se varmaan yhden uuden yliopistonkin kykenee saattelemaan kohdusta hautaan..

Lukukausimaksut ja kouluttamattomien oikeudet

Haluan nyt kirjoittaa yhden argumentin pois alta. Lukukausimaksujen puolustajat esittävät aina välillä oikeudenmukaisuuteen ja ennen kaikkea köyhemmän kansanosan etuun vetoavan argumentin: kannattaa olla lukukausimaksut, koska silloin ne, jotka saavat koulutuksesta (taloudellista) etua itselleen, myös maksavat sen. Muuten kouluttamaton tai vähemmän koulutettu kansanosa (nk. ”työväenluokka”) maksaa ”eliitin” koulutuksen.

Näin ensi näkemältähän tämä näyttää siltä, että saattaisi toimiakin. Verotus kerää rahaa nin Jampalta sorvin äärestä kuin Mikaelilta, joka juuri viimeistelee avosydänleikkaustaan.

Tämän oikeudenmukaisuuden palan saavuttamisen ei kuitenkaan vaadita lukausimaksuja. Meillä on jo tällä hetkellä käytössä keino koulutuksen hinnan kohdistamiseksi taloudelisesti menestyneempään kansanosaan.

Sen nimi on progressiivinen tuloverotus.

Järjestelmä toimii kuin junan vessa. Ne, jotka kouluttavat itsensä pitkälle, tulevat noin tilastollisesti maksamaan tuloistaan paitsi absoluuttisesti enemmän, myös isomman osan takaisin yhteiseen rahalaariin. Nimenomaan taloudellista hyötyä ajatellen järjestelmässä on sekin nerokas puoli, että jos jollekin raukkaparalle käykin niin, että pitkän koulutuksen jälkeen päätyykiin huonompipalkkaisiin hommiin, häntä ei rankaista lisäsivistyksen hankkimisesta. Järjestelmän ainoat häviäjät ovat todella hyväpalkkaiset kouluttamattomat, joiden sitten katsotaan ihan vaan palkkansa perusteella olevan velvoitettuja kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin. Toisaalta, nämä lienevät useimmiten miehiä ja vielä useammin autoista pitäviä miehiä (kunhan nyt veikkailen), joten ehkä he voivat sitten ajatella kustantavansa enemmän tieverkon ylläpitoa omilla veroillaan.

Tämän järjestelmän yksi ominaisuus on, että se kannustaa yrittämään kouluttautumista, sillä siihen liittyvät taloudelliset riskit ovat pieniä, mahdollinen palkinto iso ja maksumieheksi joutuu vasta, jos ihan oikeasti jotenkin hyötyy.

Noin lopullisena ongelmana seisoo toki se, että tarpeeksi hyvin tienaavat pullahtavat systeemstä jos eivät ulos, niin ainakin sen ulkolaidoille siirtyessään pääomaverotuksen piiriin. Mutta se on ihan toinen keskustelu.

Mikä maksaa – paljonko maksaa?

Korkeakoulujen maksullisuutta vastustava facebook-ryhmä kerätä lotkautti hiukan päälle vuorokaudessa 23 000 jäsentä. Aika paljon. Koska ryhmän otsikossa on syyttävä sormi joka osoittaa kohti Kokoomusta, on ko. puolueen ja sen kannattajien keskuudessa syntynyt valtaisa halu saivarrella, ettei Kokoomus oikeasti kannata maksullista koulusta suomalaisille opiskelijoille. Katsotaanpa.

”Korkeakoulusäädöstöä olisi kuitenkin kehitettävä siten, että korkeakouluilla olisi mahdollisuus osallistua joustavasti liiketoimintaan sekä kohdentaa varojaan tuotteistamiseen. Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua. ”

”Suomalaisen koulutusviennin edistämiseksi on pidettävä yllä toimivia kotimarkkinoita.”

”Suomessa koulutusala on kansallisesti rahoitettua julkista palvelua eikä sitä vielä kunnolla
tunnisteta julkisessa rahoituksessa liiketoiminnaksi edes ulkomaille suuntautuessa”

”Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut) lisäisi koulutusviennin mahdollisuuksia ja korkeakoulujen toiminnan resursseja. Yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen maksullisuuden laajentamisesta on otettava kantaa seuraavaa hallitusta muodostettaessa.”

”Samojen maiden [Australia, Uusi-Seelanti] kokemukset ovat osoittaneet, että korkeakoulujen maksullisen toiminnan mahdollisuus (ml. lukukausimaksut) on ollut merkittävin yksittäinen tekijä korkeakoulujen aktivoimisessa kansainväliseen vientitoimintaan ja myös vientitoiminnan avulla uusien taloudellisten resurssien hankkimiseen.”

”Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen otetaan osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua.”

(lainaukset OPM:n raportista ja siitä kirjoitetusta tiedotteesta).

Joka voi noiden lainausten jälkeen tulla eteeni vakavalla naamalla sanomaan, että ”Opetusministeriö ei ole esittänyt lukukausimaksuja”, saa kyllä jonkun Mikael Lilius-erikoismitalin kultaisten lehvien ja Mannerheimin sääriluiden kera.

Raportissa kohdissa, joissa lukukausimaksuista puhutaan, ei rajata niitä koskemaan ainoastaan EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita. Tällä hetkellä yliopistojen on mahdollista myydä tilauskoulutusta ja periä ainakin tutkinoonjohtavista maisteriohjelmista maksuja EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Mitä mahtaa tarkoittaa ”maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut)” tässä kohtaa, ellei lukukausimaksuja? Mihin muuhun suuntaan sitä voisi laajentaa?

Lisäksi mikäli tässä raportissa oltaisiin haluttu olla ottamatta millään tavalla kantaa kotimaisten opiskelijoiden koulutuksen maksullisuuteen, se olisi onnistunut helposti. Olisi tarvinnut ainoastaan puhua ulkomaisille opiskelijiolle suunnatuista lukukausimaksuista yleisesti lukukausimaksujen sijaan. Raporttissa ei suinkaan oteta kantaa ainoastaan koulutuksen ulkomaille suuntautuvaan myyntiin, vaan painotetaan myös ”vahvojen sisämarkkinoiden olevan kysynnän perusta”.

Asiat eivät tapahdu sattumalta. Tällä hetkellä valtiohallinnon  työryhmät pohtivat ja kohta ehdottavat toisen tutkinnon maksullisuutta (Tanskanen, joka ei halua olla ”ulkopuolinen” yliopistolla)  ja ylipäätään kandin jälkeisten opintojen maksullisuutta. Koko  ajan pedataan tietä entistä maksullisempaan koulutusjärjestelmään. Tässä rapotissa vaaditaan yliopistoille yleisesti laajempaa oikeutta maksulliseen toimintaan. Koulut saisivat siis itse päättää maksullisuudestaan. Käytännössä puhe lienee Aalto-korkeakoulusta.

(Hauskana [tai siis erittäin surullisena] välihuomautuksena, olenko minä ainoa, jonka mielestä nämä sivut tuovat aivan mieleen nämä sivut?)

Summa summarum: kokoomuslaisen valtiosihteerin laatima, kokoomuslaisen miinisterin tilaama raportti esittää, että korkeakouluille pitäisi antaa suurempi valta maksullisuuden, ml. lukukausimaksujen käyttämiseen. Raportin fokus on koulutusviennissä, mutta myös sisämarkkinat huomioidaan. Missään kohtaa (tätä raporttia) ei rajata kotimaisia opiskelijoita maksujen ulkopuolelle, puhutaan ainoastaan ”julkisrahoitteisesta yliopistosta” Suomen korkeakoulujärjestelmän hyvänä puolena.

Loppu on poliittista peliä. Samalla tavoin kuin Suomi voi vallan mainiosti olla EU:n jäsen allekirjoittamatta Maastrichtin sopimusta voi Suomi ottaa käyttöön lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijiolle niiden valumatta myös suomalaisten opiskelijoiden iloksi ennen pitkää. Kokoomuspoliitikot sanoutuvat nyt julkisesti irti näistä omista ehdotuksistaan, mikä on toki ihan somaa. Minkään arvoisena sitä ei kuitenkaan tule pitää, sillä jostakin nämä ehdotukset syntyvät.

Onko lukukausimaksurahat säästössä?

Suomen korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus taitaa olla sitten selvitetty. Heljä Misukan luotsaama opetusministeriön työryhmä ehdottaa lukukausimaksuja korkeakouluihin koulutusviennin helpottamiseksi. Hesarin uutisesta ei suorastaan käy ilmi, hakeeko Misukka oikeutta periä nimenomaan koulutusviennin yhteydessä lukkukausimaksua, vai ylipäätään kaikilta halukkailta. Voipi olla, ettei tällä kysymyksellä ole sinänsä mitään väliäkään – tilanne, jossa toiset maksavat paljon ja toiset eivät mitään hajoaa joka tapauksessa nopeasti. Voin esittää veikkauksen, mihin suuntaan se hajoaa.

Olenko ainoa, jonka mielestä koko operaation logiikka on hiukan kummallinne? Että lukukausimaksut tekevät koulutuksesta sinänsä haluttavampaa? Itse olen jotenkin antanut kertoa itselleni, että yliopistot eivät usko lukukauimaksuista voivan tulla millään tavalla merkittävää tulonlähdettä yliopistoille – kysymys on imagopuuhastelusta. Minkälaisia ulkomaisia opiskelijiota me haluamme? Haluammeko keskinkertaisia ja maksukykyisiä vai lahjakkaita varallisuudesta riippumatta?

Miten olisi sellainen malli, jossa opiskelu Suomessa olisi ilmaista, mutta kriteerit ulkomaalaisille opiskelijoille olisivat kovat? Sisäänpääsy olisi vaikeaa, mutta sisään päästyään olisi opiskelu ilmaista ja järkevää.

Tässä ajatuksessa on yksi ilmeinen ongelma – se edellyttäisi niin laadukasta korkeakoulutusta, että joku oikeasti lahjakas haluaisi tulla tänne kylmän ja pimeään kärsimään. Kyllähän Californiaan menee huonompaankin kouluun – saati niihin loistaviin.

En myöskään tiedä, miksi haluaisimme kerätä sellaista ok-perusporukkaa ulkomailta sillä kustannuksella, että kotimainen ok-perusporukka jäisi enemmän pois yliopistoista. Näin lähes varmasti kävisi, jos opiskelulla olisi aiempaa rankempi hintalappu.

Hallinnossa trendi tuntuu olevan koulutukse ja luokka-aseman yhä tiukempi yhteensitominen. Valtiovarainministeriö on jo pitkään haikaillut ”koulutuksen investointiluonteen” selkeämpää esilletuomista – siis ajatuksen siitä, että koulutus on yksilön investointi itseensä eikä yhteiskunnan investointi itseensä. Mikäli Misukan raportti on indikaattori Opetusministeriön tulevasta linjasta, ollaan muutamien vaalien päästä tilanteessa, jossa meillä on sekä lukukausimaksut että lähinnä lainasta koostuva opinto”tuki”.

Onneksi minä valmistun sitä ennen – tämähän tuntuu olevan koko systeemin eetos. En usko stipendijärjestelmiin. Mikäli tämä on kehityssuunta, tulevat köyhemmistä perheistä tulevat lahjakkaatkin nuoret entistä todennäköisemmin valitsemaan jonkun toisen vaihtoehdon, toisen maan tai amk-tutkinnon.

Ja miksi nimenomaan muutamien vaalien päästä? Koska Bob Helsinki lienee edelleen Suomen paras mainostoimisto, ja se lienee ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.